Tajusin vastikään, etten tiedä, miltä onnellisuus tuntuu. Koko sana on minulle täysi mysteeri.
Miten joku voi olla onnellinen ja sinut itsensä kanssa? Minä en edes muista, millaista on olla sinut itsensä kanssa, saati onnellinen.
Kummatkin käsitteet tuntuvat täysin utopistisilta. Mitä on mielenrauha, miltä se tuntuu? Olla rauhassa itsensä kanssa, pelkäämättä, vihaamatta. En ymmärrä, kuinka se voisi olla mahdollista.
Minä olen se, jota ahdistaa. Aina. En osaa kuvitella olemassaoloa ilman ahdistusta. Kuka minä olisin ilman ahdistusta, vihaa, pelkoa?
Pelkäänkö minä onnellisuutta, koska onnellisuuden käsite on minulle tuntematon ja sitähän ihminen pelkää, tuntematonta?
Koko tämä saatanan elämä on yksi iso kysymysmerkki.
Mitä teen täällä, miksi olen olemassa, ketä varten?
Vuosikausia pysyin pystyssä sen ajatuksen avulla, että vielä minä näytän kiusaajilleni, vielä mä näytän niille kaikille.
Että lopulta minä tulisin pärjäämään ja menestymään tässä elämässä ja kaikki ne, jotka kohtelivat minua kaltoin, saisivat nähdä, etteivät ne sittenkään pystyneet tuhoamaan minua.
Mutta toisin kävi.
Eikö olisi oikeus ja kohtuus, että kiusatut lopussa voittaisivat? Että osat vaihtuisivat?
Vituttaa herätä siihen todellisuuteen, ettei homma lopulta mennytkään niin. Että sitä on ja pysyy yksin, syrjässä ja unohdettuna, samalla kun kiusaajat mennä porskuttavat eteenpäin.
En voi antaa itselleni anteeksi sitä, että minusta tuli tällainen. Enkä koskaan, ikinä pysty anteeksi-
antoon heitä kohtaan, jotka tekivät minusta tällaisen.
Haluaisin niin kovasti palata menneisyyteen korjaamaan virheeni, korjaamaan itseni. Kunpa se olisikin mahdollista.
Valitettava tosiasia on, ettei mitään voi korjata jälkikäteen. Olisi vaan niin hienoa, jos voisi painaa erroria tai deleteä ja korjata tekemänsä virheet ja vääryydet.
Tuntuu,että minä itse olen yksi suuri virhe, joka olisi pitänyt pyyhkiä pois maailmankartalta heti alussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti