Kaksijakoinen minä

Yksi suurimmista persoonallisuuteeni liittyvistä ongelmista on luonteeni kaksijakoisuus. Minussa elää kaksi eri ihmistä, kaksi eri puolta, jotka ovat jatkuvassa ristiriidassa keskenään ja joiden kanssa on vain tultava toimeen, vaikka välillä tuntuu, että tämä ristiriita repii minut kappaleiksi...

On Kiltti Tyttö ja Paha Tyttö. Kiltti Tyttö haluaa miellyttää kaikkia, pärjätä koulussa, tehdä asiat niinkuin kuuluu. Kiltti Tyttö paheksuu muiden huonoa käytöstä ja haluaa istua yksin nurkassa lukemassa. Kiltti Tyttö rakastaa vanhempiaan ja haluaa olla kaikille kiva. Kiltti Tyttö ei huuda eikä kiroile, vaan jaksaa hymyillä ja hakea hyväksyntää suoritustensa kautta. Kiltti Tyttö on pieni ja näkymätön hiirulainen, jota muiden on helppo pompotella mielensä mukaan. Kiltti Tyttö kulkee massan mukana, eikä vahingossakaan halua herättää huomiota.

Paha Tyttö on Kiltin Tytön vastakohta. Paha Tyttö haluaa huomiota ja sitä hän myös saa. Paha Tyttö huutaa, kiroilee, ryyppää, varastaa ja tekee kaikkea sellaista, mitä Kiltti Tyttö ei koskaan tekisi. Paha Tyttö ei ole kiinnostunut koulusta eikä saavutuksista ylipäätään. Paha Tyttö haluaisi vain bilettää vuorokaudet ympäriinsä ja vähät välittää velvollisuuksista. Paha Tyttö näyttää elämälle keskisormea eikä hae kenenkään hyväksyntää. Paha Tyttö ei halua miellyttää vaan pyrkii siihen, että häntä miellytetään. Paha Tyttö on näkyvä ja kuuluva hahmo, joka pukeutuu dramaattisesti ja jolle kukaan ei tule vittuilemaan, koska hän antaa aina takaisin, niin hyvässä kuin pahassakin.

Kumpi minä oikeasti olen? Paha vai Kiltti Tyttö? Vai olenko kumpaakaan? Tämän kysymyksen kanssa olen paininut vuosikaudet. En todellakaan tiedä, kumpi minä on aidompi, se "oikea" minä vai ovatko molemmat vain ylirasittuneen mieleni sivutuotteita ja todellinen minäni piilottelee jossain syvällä sisimmässäni, mistä se ei uskalla tulla esiin?

Miksi minussa ylipäätään on kaksi näin vahvasti erillistä puolta? Miten voi olla kaksi näin paljon toisistaan eroavaa persoonaa yhden ihmisen pään sisällä?

Ristiriita on hajottava. Mieleni on jatkuvassa puristuksessa näiden kahden eri minän välillä.

Ne alkoivat eriytyä toisistaan joskus 12-14 ikävuoden kohdalla. Siihen asti olin ollut enimmäkseen Kiltti Tyttö ja yhäkkiä, vuodessa tai parissa, minusta kehittyikin Paha Tyttö. Varmaan aika tyypillinen kehityskulku monelle siinä iässä, mutta yleensä tämä Paha Tyttö- vaihee menee suurimmalla osalla ohi kun murrosikä päättyy. Minulle niin ei käynyt. Paha Tyttö jäi pysyväksi osaksi minua.

Joskus tuntuu, että se on tuonut elämääni pelkkiä ongelmia, pelkkää pahaa ja välillä haluaisin päästä siitä kokonaan eroon. Toisaalta taas en halua. Paha Tyttö on osa minua. Jollain tapaa tämä persoonallisuuteni osa on suojellut minua, pitänyt minua pystyssä kaikki nämä vuodet. Ilman sitä olisin kenties romahtanut kokonaan.

Luulen, että Paha Tyttö on minun suojakuoreni elämän kovuutta kohtaan. Se syntyi tarpeeseen, se syntyi suojaamaan minua maailman pahuudelta ja toisilta ihmisiltä. Se päätti muuttua kovaksi, jottei maailma pystyisi enää koskaan satuttamaan sitä. Se päätti nauraa maailmalle, koska maailma oli nauranut sille.

Paha Tyttö on vihamielisen, piittaamattoman ympäristön tuotos. Siihen kiteytyvät teinivuoteni ja sille tasolle se on myös jäänyt. Sillä ei ole aikuisen ihmisen vastuuntuntoa, koska se on keskentekoinen raakile, joka ei ole koskaan kasvanut isoksi. Se on se osa minusta, joka suhtautuu kaikkeen negatiivisesti.

Kiltti Tyttö taas on täydellinen illuusio ihmisestä, jollainen minä en koskaan voi olla. Kiltti Tyttö on myös ympäristön tuote. Haavekuva, jollainen mieleeni on syötetty ja josta en pääse irti. Täydellinen ihminen, ihannoitava ja samaistuttava esimerkki, jota kohti pitäisi pyrkiä, mutta joka on ikuisesti saavuttamattomissa.

Nämä kaksi puolta siis yhdessä muodostavat tämänhetkisen minuuteni. Ja minähän olen pelkkä keskentekoinen raakile ihmisenä. En vielä läheskään valmis, en läheskään tasapainossa. Enkä ehkä koskaan tulekaan olemaan.

Silti minulla on vahva tunne siitä, ettei tässä ole vielä kaikki. Että minussa on vielä joku kolmaskin, joka ei ole halunnut tulla esiin omana itsenään. Minä en ole yhtä kuin osieni summa.

Kuka minä oikeasti olen, sitä en vielä tiedä. Se jää toistaiseksi arvoitukseksi. Ehkä vielä jonain kauniina päivänä palapelin palaset loksahtavat paikoilleen ja minusta kuoriutuu esiin Se Todellinen Minä.

Syntynyt häviämään?

Tämä viikko on ollut kohtuullisen hyvä. Olen jaksanut käydä harjoittelussa ja olen tykännyt olla siellä, mikä oli mulle varsin suuri yllätys...Aina aiemmin olen sössinyt kaikki työharjoitteluni ja ne ovat jääneet kesken, yleensä ahdistuksen ja sosiaalisten tilanteiden pelon takia. Yhtäkkiä on tullut jonkinlainen romahdus ja minä olen jättänyt leikin kesken. En ole jaksanut loppuun asti, en ole yrittänyt täysillä. Inhoan itseäni tämän vuoksi.

Lähes koko aikuisikäni olen tuntenut epäonnistuneeni kaikessa mihin ryhdyn. Aivan kuin otsaani olisi lyöty leima: "Syntynyt häviämään." Kyllähän mä järjellä ajateltuna sen ymmärrän, ettei kukaan synny häviämään, mutta joskus vain tulee sellainen tunne, että näin täytyy minun kohdallani olla. Olen syntynyt häviämään ja tulevaisuudessakin kaikki tulee menemään päin helvettiä, piste.

Olen mennyt ajatuksissani niinkin pitkälle, että olen välillä aivan tosissani epäillyt, että joku jossain rankaisee minua. Kohtalo tai Jumala tai jokin. Minua rangaistaan, siitä olen ollut varma.

Viime aikoina olen alkanut kuitenkin kyseenalaistaa tätä uskomustani. Voisiko todellakin olla niin, ettei minua rangaistakaan, etten minä olekaan syntynyt häviämään? Ettei elämän tarvitse olla yksi suuri epäonnistuminen vaan että minullakin voi vielä olla edessäni tulevaisuus, jopa ihan hyvä sellainen?

En enää jaksa elää jatkuvassa pelossa ja itseni kieltämisessä. Olen väsynyt vihaamaan muita ja ennenkaikkea itseäni. En kertakaikkiaan jaksa elää näin. Ei tämä elämä tunnu elämisen arvoiselta tässä tilassa. Puolet vuorokaudesta elän pelossa ja toisen puolen täyttää sanoinkuvaamaton viha.

Vihani taustat

Olenko aikaisemmin puhunut blogissani vihasta? Olen tainnut mainita siitä jotain, pienessä mittakaavassa, mutta asian syvällisempi käsittely on jäänyt jostain syystä kesken. Siksipä päätinkin, että puhun tänään vihasta. Voisin kertoa hieman taustoja:  miksi vihaan, ketä vihaan ja mikä minusta on tehnyt tällaisen?

Yksinkertaista vastausta ei taida olla olemassa. Minä vihaan, koska minua kohtaan on osoitettu vihaa. Muodossa ja toisessa. Jo pienestä pitäen. Niin kauan kuin jaksan muistaa.

Leikkikoulussa se alkoi. Kiusaaminen. Olin erilainen lapsi kuin muut. Aistiyliherkkä. Temperamenttinen. Helposti suututettava. Se, jota itketettiin oikein porukalla, koska ne tiesivät, että minä itkin aina. Lapset osaavat olla julmia. Onneksi en muista tuosta ajasta paljoakaan, muuten olisin varmasti jo hullujenhuoneella.

 Ala-aste meni jotenkuten, vaikka minua kiusattiinkin lähestulkoon päivittäin. Se oli sitä tavallista, mitä lapset tekevät toisilleen:  tavaroiden piilottelua, haukkumista, tönimistä, joukosta eristämistä. Välillä suorasukaisempaa, niin toisten lasten kuin aikuistenkin nähtävillä, välillä taas hienovaraisempaa, jolloin ulkopuoliset eivät välttämättä huomanneet mitään tavallisuudesta poikkeavaa.

Minua nöyryytettiin säännöllisesti. Erityisesti pojat olivat kimpussani. Minua haukuttiin ulkonäköni takia, pilkattiin tyhmäksi ja minua kusetettiin monin eri tavoin. Valehdeltiin päin naamaa, puhuttiin paskaa selän takana. Teeskenneltiin ystävää ja käännettiin sitten selkä.

Ajettiin takaa koulumatkoilla, uhattiin työntää pää vessanpönttöön, heiteltiin lumipalloilla. Annettiin kaikin tavoin ymmärtää, että olen huonompi kuin muut. Vuosia siihen meni, mutta vähitellen aloin uskoa siihen itsekin. Että todella olen huonompi kuin muut ja etten minä koskaan kelpaa kenellekään omana itsenäni.

Olen edelleen vakaasti siinä uskossa, että minä olen jollain tavalla häiriintynyt ja outo, erilainen kuin kaikki muut ihmiset universumissa. Olen erikoistapaus, hullu ja vaarallinen skitso, joka pitäisi pitää visusti neljän seinän sisällä, jotta muut olisivat turvassa minulta.

Olen ruma ja tyhmä. Hulluuden tulinkin jo tuossa maininneeksi. Aivan kuin minun ja muun maailman välillä olisi jonkinlainen näkymätön muuri, lasiseinä joka erottaa minut siitä oikeasta todellisuudesta, jossa muut ihmiset elävät. Minä elän jossain toisessa maailmassa, omassa pikku universumissani, johon kenelläkään ei ole pääsyä ja josta minä en vuorostani voi päästä pois.

Mieli osaa unohtaa. Mieli keksii keinot, suojelee omistajaansa muistojen tuskalta. On niin monta tapaa unohtaa ja turruttaa itsensä. Minä olen suurimmaksi osaksi unohtanut, mutta vieläkin muistan liikaa. Haluaisin unohtaa kaiken, aivan kaiken. Päästä yli siitä helvetistä, jossa elän.
 Olen aina tuntenut olevani yksinäinen. Kaiken ulkopuolella. Yksinäisyys synnyttää surua. Ja suru synnyttää vihaa. Koska surua ei ole lupa tuntea. Ei ole lupaa näyttää tunteita, eikä missään nimessä saa itkeä. Joten sitä oppii peittämään tunteensa. Kerää sisälleen kaiken sen tuskan ja vihan jota ei voi näyttää, jota ei pääse purkamaan normaalisti.

Koulu on yhtä kuin vankila. Siellä vallitsee viidakon laki, siellä olet täysin toisten oppilaiden armoilla. Opettajat eivät joko halua nähdä tai ummistavat silmänsä todellisuudelta. Koko ajan täytyy olla varuillaan ja tarkkailla ympäristöään. Kuka on seuraavan nurkan takana? Uskallanko kulkea tästä? Mitä jos ne tulevat käytävällä vastaan? Mitä jos ne lähtevät perään ja saavat minut kiinni? Ja suurin kysymys kuuluu: mitä ne tekevät minulle, KUN ne saavat minut kiinni?

Kauhun tasapaino. Sitä se oli, koko kouluaika. Yhtä saatanan kauhun tasapainoa joka helvetin päivä. Ei varmaan ollut yhtäkään päivää, jona ei olisi pelottanut mennä kouluun. Vielä nykyäänkin sunnuntait ahdistavat, koska sunnuntain jälkeen tulee maanantai ja 9 vuotta minua koulutettiin niin kovin tehokkaasti siihen, että huomenna taas ahdistaa ja lujaa. Huomenna ja sitä seuraavina päivinä saa pelätä koko pienen sydämensä kyllyydestä.

Yläaste oli pahinta aikaa. Murrosikä iski rajuna ja ainoa kaveri, joka minulla oli ollut, muutti toiselle paikkakunnalle. Jäin siis yksin ja seuraavat kolme vuotta ovat niin mustia, ettei minulla ole paljoakaan muistikuvia niistä vuosista. Mutta tunteet ovat jäänet mieleen enemmän kuin hyvin. Vahvimpina niistä viha, jatkuva häpeä ja pelko.

Yläasteella kiusaaminen siis jatkui ja masennuin ensimmäistä kertaa. Aloin viillellä itseäni ja paha olo sisälläni kasvoi kasvamistaan. Vanhempieni kanssa en tullut toimeen, riidat olivat viikottaisia. Yhdessä vaiheessa äitini oli jopa valmis laittamaan minut laitokseen, kun ei olisi jaksanut enää riehumistani.

Kun olin pieni, minua kuritettiin fyysisesti kotona. Vanhempani nöyryyttivät ja uhkailivat minua väkivallalla. Syömistäni kontrolloitiin. Minua istutettiin kerran pakkasella kuistilla vähissä vaatteissa rangaistukseksi, kun en suostunut tiskaamaan. Sain risua ja luunappia. Kerran isäni tukisti niin, että päänahka oli kipeänä monta päivää. Ennen vanhaan täysin normaaliksi luonnehdittua toimintaa. Nykyisin rikos, josta vanhempani eivät joutuneet koskaan vastuuseen. Myönnän, olen edelleen heille katkera.

Pelkäsin vanhempiani, mutta erityisesti isääni. Hän oli usein kireä ja pahantuulinen. Äiti oli nyrkin ja hellan välissä. Ei isäni koskaan äitiäni lyönyt, minua kylläkin. Kasvattamisen piikkiin he laittoivat kohteluni, molemmat. Heidän lapsuudessaan lasten nöyryyttäminen ja kiusaaminen oli arkipäivää. Ehkä he ajattelivat todella, että tekivät minun parhaakseni?  Mutta jotenkin tuntuu vaikealta uskoa sitä.

Luulen, että vanhempani purkivat omaa pahaa oloaan minuun. Ja kuka olisikaan helpompi kohde kuin puolustuskyvytön lapsi, joka ei ymmärrä, mitä hänelle tapahtuu ja miksi?

Minua satutettiin niin koulussa kuin kotonakin. Olin kahden tulen välissä. Pelkäsin lähteä aamulla kouluun ja välillä pelkäsin myös lähteä koulusta kotiin. Odottaisiko siellä taas uusi selkäsauna jostakin, jonka syytä en tiennyt?

Olen vihannut vanhempiani, erityisesti isääni. Olen jopa toivonut hänen kuolemaansa. Enää en ole niin vihainen, mutta vieläkään en voi antaa heidän tekojaan anteeksi. Eiväthän he ole koskaan edes anteeksi pyytäneet, saati myöntäneet kohdelleensa omaa lastaan väärin.

Viha siis kasvoi ja kasvoi vuosia, kunnes teini-iässä se räjähti käsiin. Aloin käyttäytymään äärimmäisen aggressiivisesti. Hakkaaminen ja viiltely alkoi, samoin huutaminen ja kiroilu. Ovien paiskominen niin lujaa, että katosta hajosi lämmitys. Potkaisin huoneeni oveen reiän ja kirjahyllystä hajotin oven. Olin täysin pitelemätön ja se pelotti minua itseänikin.

 Tätä samaa paskaa on nyt jatkunut viisitoista vuotta, eikä vihani näytä laantumisen merkkejä. Luultavasti kiusaaminen ja vanhempien taholta koettu väkivalta yhdessä ovat saaneet aikaan tämän leppymättömän vihan, joka edelleen pitää minua otteissaan kynsin ja hampain.

Vihaan kiusaajiani. Vihaan jollain tasolla myös vanhempiani. Erityisesti vihaan miehiä, koska he ovat aina tehneet minulle pahaa. Vihaan ystäviäni, jotka satuttivat minua. Vihaan entistä opettajaani, joka salli kiusaamiseni. Ja eniten vihaan kaikkia niitä, jotka uskaltautuvat asettua kanssani poikkiteloin.

Haluaisin todella hallita vihaani.

Mutta tällä hetkellä vihani hallitsee minua.

Kipu on itse elämä

Kaksi viikkoa työharjoittelua takana. Yllättävän hyvin on kaikki sujunut tähän mennessä. Olen saanut olla suht rauhassa. Kukaan ei ole toistaiseksi valittanut mistään tai tullut vittuilemaan päin naamaa. Odotin pahinta, kuten tapanani on. Eipähän sitten tule ainakaan suuria pettymyksiä, jos homma ei sujukaan.

Anonymiteettini säilyttämikseksi en kerro missä työskentelen tai millä alalla. En halua, että kukaan tuttuni bongaa minua täältä ja henkilöllisyyteni paljastuisi. Sen verran arkaluonteisia asioita tänne kirjoitan, etten soisi kenenkään koskaan saavan tietää salaisuuttani...

Mieliala on ollut siedettävä viimeiset pari viikkoa. Viiltelykin jäi onneksi siihen yhteen kertaan silloin edellisiltana ennen töiden alkamista ja muutenkin olen pysynyt melko rauhallisena. Mitä nyt pari kertaa olen hakannut itseäni kun on oikein vituttanut, mutta se on kohdallani täysin normaalia, ei merkki mistään hälyttävästä, akuutista ongelmasta.

Silloin kun sorrun viiltelemään, on tosi kyseessä. Silloin voin todella huonosti ja olen niin epätoivon partaalla, etten enää keksi muita selviytymiskeinoja. Tuska on yksinkertaisesti liian suuri voitettavaksi muilla keinoin.

Toivon todella, etten enää jatkossa satuttaisi itseäni viiltämällä. Mutta en voi luvata mitään ja terän houkutus on alati läsnä...Itseasiassa nytkin tekisi kovasti mieli tarttua terään ja rikkoa iho, antaa veren virrata pitkin jalkoja, nähdä kuinka se valuu pieninä kauniina noroina lattialle.

En ymmärrä, miksi haluan viillellä itseäni silloinkin, kun minulla menee niinsanotusti hyvin. Vaikka olisi kuinka ihana päivä ja iloinen mieli niin ajatukset palaavat aina siihen. Viiltelyyn. Itsensä vahingoittamiseen, tavalla tai toisella.

Välillä tunnen olevani lähestulkoon normaali ja hetken päästä saatan vajota masennuksen syvimpiin syövereihin. Silloin käyttäydyn lähes poikkeuksetta itsetuhoisesti. Tai makaan sängyllä itkemässä tuskaa ja yksinäisyyttä, jotka nakertavat minua kuin syöpä.

Ja haavassa tykyttävä kipu...Se on sairas, mutta samalla ihana tunne. Sitä tuntee olevansa elossa, todella elossa. Kipu tuo takaisin tähän hetkeen. Kipu pakottaa olemaan läsnä ja unohtamaan kaiken muun.

Kipu sykkii elämää. Kipu on itse elämä. Kipu pitää hengissä. Kipu lohduttaa, kipu parantaa. Ainakin hetkellisesti.

 Näin olen sen oppinut, kantapään kautta.

Onhan minulla aina veitseni, jos ei mitään muuta.

Ne teki elämästä mulle helvetin

Kuten olette ehkä huomanneet, mielialani vaihtelevat laidasta laitaan. Käyn ääripäissä melkein päivittäin. Välillä on hyvä olo ja sitten taas, aivan varoittamatta, hetken päästä on aivan kamala olo. Niin kamala, että on pakko vahingoittaa itseään.

Vihaan näitä mielialanvaihteluita niin helvetisti. Ne tekevät elämästä välillä sietämätöntä. Kun olisi edes joskus tasapainoinen ja rauhallinen, mutta kun ei...Aina mennään äärilaidasta toiseen. Kuitenkaan minulla ei ole todettu maanisdepressiivisyyttä tai epävakaata persoonallisuutta tai mitään sellaista "vakavaa." Tosin jossain vanhassa lääkärinlausunnossa lukee, että minulla olisi estynyt peroonallisuus rajatilapiirtein.

 Päädiagnoosinihan on masennuksen lisäksi sekamuotoinen persoonallisuushäiriö, joka määrittelee käyttäytymistäni aika merkittävästi, joten varmasti olen ainakin jossain määrin epävakaa. Olen ollut pikkulapsesta lähtien. Mun on aina ollut hirveän vaikeaa kestää pettymyksiä ja mielipahan tunteet ovat tulleet todella voimakkaina.

Koulussa minua pidettiinkin varsin hulluna. Toisaalta en kyllä yhtään ihmettele, kun mietin silloista käytöstäni...Toistuvia raivokohtauksia, luokasta karkaamisia ja jatkuvia konflikteja toisten ikätovereiden kanssa. Kai minä olen jonkinlainen syntymähullu, ollut sekaisin jo pienestä pitäen.

Tämän vuoden aikana jotain on kuitenkin muuttunut. Täytin 28 ja se laukaisi mielessäni jonkinlaisen lukon, joka siellä oli ollut jo pitkään. Tajusin, että kohta kolmasosa elämästäni on ohi ja tähän asti suurin osa siitä on ollut täyttä paskaa. Päätin, etten halua elää loppuelämääni samalla tavalla. Yksin, kärsien hiljaa kotelossani kuin toukka. Pitäen sisälläni kaiken sen raivon ja tuskan, joka minuun on kerääntynyt viimeisten 20 vuoden aikana.

En yksikertaisesti jaksa enää jatkaa tällä tavalla. Vihdoinkin minun on myönnettävä itselleni, etten voi elää enää näin. Olen kertakaikkiaan lopussa. En jaksa enää kantaa tätä taakkaa, joka painaa harteitani kuin säkillinen betonia. Elämä on jatkuvaa pelkoa. Loputon, päättymätön kehä, jossa kierrän ympyrää kuin joku saatanan hamsteri juoksupyörässä. Olen kurkkuani myöten täynnä tätä paskaa.

Ne teki koulusta mulle helvetin. Ne teki koko tästä elämästä mulle helvetin. En jaksa enää kantaa tätä roolia, joka minulle annettiin. En enää jaksa rypeä tässä tuskassa ja yksinäisyydessä. Ennemmin kuolen kuin annan loppuelämäni valua tällä tavalla hukkaan.

Tuska on hirvittävä ja se voi iskeä milloin vain, aivan varoittamatta. Jokin pikkuasia voi laukaista tunnemyllerryksen ja pian minä makaan sängyllä tai lattialla ääneen huutaen ja itkien, kiroten tätä elämää, kiroten menneisyyttä ja niitä ihmisiä, jotka tekivät minulle tämän.

En enää jaksa olla uhri. Kipu on liian suuri, tuntuu kuin sydän räjähtäisi sen painosta. Muistaminen sattuu mutta vielä enemmän sattuu itsensä kieltäminen. Se, ettei mikään koskaan muutu. Kaikki jatkuu samaa harmaata rataa loppuun asti. En kestä sitä ajatusta. Ennemmin vaikka kuula kalloon, mutta ei enää sitä.

Hoen tätä mielessäni kuin mantraa. Ei enää tätä, ei enää tätä, ei ei ei. En pysty, en jaksa, en halua. Tuska ja pelko ovat kuluttaneet minut loppuun. Tämä taakka on saatava pois harteilta tai muserrun sen alle.

Lapsena itkemisestä rangaistiin. Koulutoverit pilkkasivat, isä käski "lopettaa sen märisemisen." Meidän perheessä itkua ei kestetty. Raivoaminen tuntui olevan sallitumpaa. Ja minähän raivosin sydämeni kyllyydestä. Huusin, haukuin ja opin vahingoittamaan itseäni. Suru kääntyi vihaksi. Ei sen olisi pitänyt mennä niin, mutta niin se vain meni. Kasvoin tunnevammaisessa ilmapiirissä ja nyt vasta olen oppinut ymmärtämään sen.

Tänä vuonna olen oppinut itkemään uudestaan. Pitkään tämä taito oli minulta kadoksissa. Olin tottunut reagoimaan vihaamalla. Kyyneleeni olivat minulta kielletty. Tästä olen hieman katkera vanhemmilleni.

Mutta tämän vuoden aikana olen itkenyt todella paljon, enemmän varmaan kuin viimeisten kymmenen vuoden aikana yhteensä. Olen vihdoin päässyt kosketukseen sen lapsen kanssa, joka oli pieni ja avuton, jolle oli tehty pahaa. Pystyin palaamaan tunnetasolla noihin tuskallisiin vuosiin ja muistamaan, miltä minusta todella tuntui. Kuinka paljon häpeää, pelkoa ja tuskaa mahtui noihin vuosiin, jotka olin yrittänyt niin kovasti unohtaa.

Nyt siis itken kaikkien niiden vuosien edestä, jolloin en voinut itkeä. Ja se tuntuu todella vapauttavalta. Vihdoinkin pystyn kokemaan aitoa surua, vihdoinkin voin oikeasti surra sitä, mitä minulle tapahtui. En enää kiellä suruani, kuten tein niin monta vuotta. Sallin itseni tuntea. Ja ennenkaikkea sallin itseni itkeä.

Vuosikausia minä häpesin itkemistä. Olin oppinut, että itku oli kiellettyä, nöyryyttävää ja osoitus yksilön heikkoudesta. Itkemisestä joutui silmätikuksi, sai itkupillin maineen. Tunteiden näyttäminen ei varsinkaan koulumaailmassa ollut suotavaa. Niinpä kehitin itselleni kovan kuoren ja päätin, ettei kukaan saa nähdä heikkouttani.

Nyt tuo kuori on murtunut ja minä saan vihdoin olla heikko. Olen antanut itselleni luvan itkeä. Se jos mikä parantaa. Itkeminen sattuu, mutta vielä enemmän sattuisi, jos en itkisi ollenkaan ja jatkaisin vihaamista.

Tiedän, että minulla on vielä pitkä matka tervehtymiseen, jos nyt edes koskaan pääsen niin pitkälle. Tämä on vasta ensimmäinen askel. Mutta olen pystynyt ottamaan sen ja olen siitä ylpeä.
 


 "I am the poet of the Body and I am the poet of the Soul. The pleasures of heaven are with me and the pains of hell are with me. The first I graft and increase upon myself, the latter I translate into a new tongue."

                                                        -Walt Withman-

Voi kuinka haluaisinkaan viiltää...

Olo on loppuunkulutettu. Olen ahdistunut, tuskainen ja äärimmäisen väsynyt. Haluaisin sanoa, että kuolemanväsynyt, mutta se ei aivan pidä paikkaansa. Jokin kipinä minussa vielä on, himmeästi hehkuva liekki joka pitää elossa, auttaa jaksamaan päivän kerrallaan, elämään tätä elämää, joka ei aina tunnu elämisen arvoiselta.

Tänään piti olla hyvä päivä. Heräsin aamulla ja katsoin ikkunasta ulos. Lämpötila viisi astetta ja pilvetön taivas. Kaunis, kuulas auringonpaiste sai heti pirteämmälle tuulelle. Päätin lähteä lenkille, koska on vapaapäiväni työharjoittelusta (teen siis kolmena päivänä viikossa töitä). Lenkki sujui oikein mukavasti. Kuljin pitkin järvenrantaa, kaunista luontopolkua, jonne on lyhyt matka kämpiltäni.

Kaikki näytti hyvältä, olo oli seesteinen ja ilma kauniin syksyinen. Puiden lehdet olivat kauniin keltaisia ja tuuli lennätti lehtiä hiljalleen maahan. Jäin katselemaan näkymää ja ajattelin, kuinka kaunis onkaan tämä hetki. Tunsin itseni hetken aikaa lähes onnelliseksi, lähes tasapainoiseksi. Vähän niinkuin normaalit ihmiset.

Tunsin iloa olemassaolostani, kiitollisuuttakin. Että sain olla tässä, kokea tämän hetken. Luonnon värit, hiljainen tuulenvire järveltä päin. Ajattelin, että tästä tulee hyvä päivä. Ehkä lähtisin valokuvaamaan hieman myöhemmin, näin kaunista päivää ei voi jättää käyttämättä.

Saavuin kämpille positiivisessa mielentilassa. Sitten tuli romahdus. Taas, juuri kun kaiken piti mennä hyvin niin päivä menikin pilalle heti kättelyssä. Avasin Facebookin ja siellä odotti viesti, joka oli minulle epämieluinen. En pystynyt käsittelemään asiaa rakentavasti. Raivostuin silmittömästi, heitin kännykän seinään ja aloin hakata itseäni raivon vallassa.

Sitten rojahdin sängylle itkemään. Hieman rauhoituttani vedin kuusi Diapamia naamariin. Ihan liikaa, tiedän. Nyt vain on sellainen olo että haluan olla lääkepöhnässä jotta saisin tämän pahan mieleni edes hetkeksi hallintaan.

 En osaa käsitellä tunteitani rakentavalla tavalla. Joko raivoan tai sitten itken hysteerisenä tai sorrun viiltelyyn tai vedän yliannostuksen rauhoittavia. Nytkin tekisi niin jumalattoman paljon mieli viiltää. Veitsi ei ole kaukana, vain muutaman askeleen päässä, tiskipöydällä astiankuivaustelineessä.

Voi kuinka paljon haluaisinkaan ottaa sen käteeni ja upottaa terän ihooni, tuntea ensimmäiset viillot, nähdä veren, tuntea kivun sykkivän avoimessa haavassa. Taistelen haluani vastaan, mutta välillä se on niin helvetin vaikeaa...

Viiltelyä ja ahmimista

Viime viikonloppu oli todella kauhea. Työkokeilua edeltävä viikonloppu ja minusta oli vähällä tulla hermoraunio. Pelkäsin työkokeilun alkamista enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Pelkäsin sitä niin paljon, että perjantain ja lauantain välisenä yönä en saanut unta ollenkaan. En ottanut normaalia Ketipinor - annostani (älkää kysykö miksi) ja väsymys ja pelko yhdessä saivat minut täysin sekaisin.

Itkin hysteerisesti lauantai-aamuna roikuttuani koko yön netissä. Pelko seuraavasta maanantaista ja valvottu yö saivat minut lähes hysteeriseen tilaan. Itkin ja itkin eikä sille meinannut tulla loppua. Välillä melkein huusin suoraa huutoa, olin kuin ahdistunut pieni eläin häkissään. Kuuntelin Spotifysta biisejä ja vollotin minkä kerkesin.

 Pelottavinta oli, kun yhtäkkiä sain hyperventilaatiokohtauksen, jollaista ei ole koskaan aiemmin tielleni osunut. Haukoin henkeä kuin kala kuivalla maalla. Koko ajan oli sellainen tunne, etten saa happea kunnolla. Tätä taisi kestää lähemmäs tunnin, ainakin puoli tuntia. En ole täysin varma, olin niin väsynyt ja sekaisin, että ajantaju jotenkin katosi.

Yritin ja yritin yhä uudelleen hengittää normaalisti, mutta en vain pystynyt siihen. Henki ei kertakaikkiaan kulkenut kunnolla. Paniikkikaan ei ollut kaukana. Säikähdin, koska mitään tuollaista ei ole mulle koskaan aiemmin tapahtunut. Jossain vaiheessa aloin jo hieman pelkäämään, iskeekö nyt paniikkikohtaus. Lopulta sain kuitenkin hengitykseni rauhoittumaan kuuntelemalla musiikkia ja nappamalla pari Diapamia sekä yrittämällä keskittyä muihin asioihin. Kai sitä vain oli psyykkisesti niin ahdistunut, että tällä kerralla tuska ja pelko laukesivat fyysisinä oireina.

 Aamusta sain nukuttua peräti kolme tuntia ja lauantai itsessään sujui jo melko rauhallisesti. Luin ja katsoin DVD:tä. Iltapäivällä väsymys alkoi kuitenkin painaa armottomasti ja olo oli myös fyysisesti niin huono, että oksetti. Menin nukkumaan jo ennen kuutta, napattuani unilääkkeeksi kaksi Ketipinoria. Niillä kyllä saa kunnolla unenpäästä kiinni, ennemmin tai myöhemmin.

Sunnuntai sen sijaan...Voin sanoa suoraan, että päivä oli helvetillinen. Jo aamulla herätessäni pelko alkoi vallata mieltäni ja ahdistus kasvoi pikkuhiljaa pahemmaksi ja pahemmaksi. Kaiken lisäksi porukat saivat päähänsä tulla käymään...Päivänä, jolloin todellakin olisin halunnut olla yksin ja keräillä itseäni jotta selviäisin edes jotenkin seuraavasta päivästä, jona harjoittelun oli määrä alkaa.

En ollut siivonnut enkä tiskannut viikkoon. Aamulla äiti soitti ja ilmoitti, että he olisivat isäni kanssa noin tunnin kuluttua asunnollani. Voi vittu. Äkkiä pikasiivous ja sen jälkeen suihkuun. Ahdisti ja vitutti todenteolla. Miksi niiden piti tuppautua tänne juuri nyt, kun olisin kaivannut omaa rauhaa? En tietenkään kehdannut kertoa tätä ja koko vierailun ajan olin kireä ja hermostunut. Tiuskin äidilleni ja varmaan kaikille jäi paha mieli lopuksi. Onneksi vanhempani eivät viipyneet paria tuntia kauempaa.

Lähes heti sen jälkeen kun porukat olivat lähteneet, romahdin totaalisesti. Itkin sängyllä enemmän ja vähemmän hysteerisesti about tunnin. Viiltelynhalu ja muut epätoivoiset ajatukset täyttivät mieleni. Otin 10 mg Diapamia, ei auttanut. Seuraavaksi tartuin terään ja aloin viiltää. Se auttaa aina, oli tilanne mikä tahansa.

Mikään ei ole niin tyydyttävää kuin nähdä oman verensä tihkuvan avoimesta, aukiviilletystä haavasta. Fyysinen kipu peittää henkisen kivun edes pieneksi hetkeksi alleen. Ja se voimantunne...Jollain sairaalla tavalla sitä tuntee itsensä vahvemmaksi ja voimakkaammaksi, kun satuttaa itseään näin brutaalilla tavalla. Katsokaa minua, katsokaa mitä minä pystyn tekemään itselleni! Kaikki eivät tähän pystykään. Jos en voi hallita muuta elämässäni, voin hallita edes omaa kehoani ja sille aiheuttamaani kivuntunnetta.

 Viilsin oikeaan jalkaani, koska haluan pitää haavan piilossa muiden katseilta. Kaverin polttarit ovat pian tulossa ja joudun käymään saunassa muiden juhlijoiden kanssa, joten en voi ottaa riskiä, että jaloissani tai käsissäni näkyisi minkäänlaisia viiltojälkiä, ainakaan tuoreita sellaisia. Vituttaa, kun joutuu miettimään tällaisia ja salaamaan viiltelyään, mutta en kaipaa ylimääräistä huomiota, elämäni on tarpeeksi perseellään muutenkin.

Olin siis tätä ennen ollut puoli vuotta viiltelemättä. Mutta aina minä ratkean, ennemmin tai myöhemmin. Koska mikään ei tuo samanlaista voimantunnetta ja illuusiota itsensä hallinnasta kuin itsensä satuttaminen.

Viiltely tosiaan helpotti hieman oloa, mutta ei tarpeeksi.

Päätin siis lähteä kauppaan. Ostin suklaalevyn, sipsi- ja karkkipussin sekä pullon kokista. Yleensä en ahmi, mutta joskus ratkean, kun tilanne on tarpeeksi stressaava. Henkisesti olo parani hieman, kun aloin voimaan fyysisesti pahoin. Pelkoa se ei kuitenkaan vienyt.

Loppuilta kuluikin sitten jälleen kerran itkiessä ja äärimmäisessä ahdistuksessa rypien. Pelkäsin niin hirveästi, ettei sitä voi sanoin kuvailla. Se tunne, kun se tulee, se on kertakaikkiaan niin kamala, että sitä tuntee suurinpiirtein kuolevansa siihen tuskaan ja ahdistukseen. Mikään ei rauhoita, mikään ei auta. On vain mieli ja keho täynnä tunnetta, niin täynnä, että pelkää tulevansa hulluksi. Eikä ole mitään muuta mahdollisuutta kuin kestää sitä helvetillistä olotilaa.

Pelkäsin etukäteen, etten saisi nukuttua kunnolla ennen maanantaita ja siinä olin oikeassa. Sain kaikenkaikkiaan viitisen tuntia unta sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, mutta parempi sekin kuin ei mitään.

Maanantaiaamuna olin herätessäni yllättävän rauhallinen. En tuntenut suurempaa pelkoa, paniikista puhumattakaan. Menin normaalisti suihkuun, meikkasin, pukeuduin ja söin aamupalaa. Kyllähän minua masensi, mutta se oli todella lastenleikkiä verrattuna muutamaan edelliseen päivään, jolloin olin aivan hajoamispisteessä.

Kunnolla minua alkoi jännittää vasta kun kävelin kohti harjoittelupaikkaani. Mutta se ei ollut kuitenkaan mitään verrattuna edelliseen päivään. Aamulla olin ottanut varmuuden vuoksi 20 mg Diapamia, jolla varmastikin oli osuutta siihen, että olin niinkin rauhallinen kuin olin.

Nyt ensimmäinen harjoitteluviikko on takana ja tähän asti on mennyt kohtuullisen hyvin. Pelkäsin siis aivan turhaan. Jatkosta ei tietystikään vielä voi sanoa mitään, mutta minä pidän itseäni voittajana jo nyt.

Uskalsin mennä paikanpäälle kaikesta pelostani ja ahdistuksesta huolimatta.

Ja tällä kertaa minä olen päättänyt onnistua.

Minä vien tämän kokeilun loppuun, tuli mitä tuli.

Perkele vieköön, periksi en anna!

Muutenhan kaikki olisi mennyt hukkaan.

Syysmasennus tulee taas

Vittu että masentaa. Tänään tuli paha takaisku, kun menin apteekkiin hakemaan lääkkeitä. Olin unohtanut uusia Cymbalta- reseptin enkä siis saanut kyseistä lääkettä, joka loppui jo useita päiviä sitten. Lääkärin perkele oli kirjoittanut vain 30 tabletin reseptin! Enkä tätä tietenkään muistanut ennen kuin oli liian myöhäistä...Nyt ilmeisesti on vieroitusoireet sitten alkaneet. Itkettää, masentaa, on aggressiivinen olo.

Tekisi mieli huutaa ja kiroilla. Tekisi mieli käpertyä nurkkaan itkemään. Tekisi niin helvetin paljon mieli viillellä taas vaihteeksi. Mutta kaverin polttarit ovat kolmen viikon päästä ja pelkään, etteivät arvet ehdi parantua siihen mennessä...Joku näkisi kuitenkin ja ihmettelisi. Enkä minä todellakaan halua selitellä mitään kenellekään.

Vain muutama ihminen tietää masennuksestani ynnä muista ongelmistani enkä todellakaan halua paljastua kenellekään...Mutta kun on niin kurja olo. Ja työharjoittelun aloittaminen ahdistaa aivan jumalattomasti.

Itkettää. Tunnen, ettei minusta ole mihinkään. En osaa mitään, en kykyene mihinkään. En jaksa, en pysty eikä rehellisesti sanottuna edes kiinnosta.

Haluaisin vetää yliannostuksen ja satuttaa itseäni lukemattomilla eri tavoilla. Vihaan itseäni ja saamattomuuttani. Vihaan elämääni. Ennenkaikkea vihaan sitä, että olen ylipäätään syntynyt.

Kaikki syysmasennuksen merkit siis ilmassa. Joka saatanan syksy se tulee, enkä voi sille mitään. Voi vittu tätä elämää.


 

Paska päivä

Tänään on ollut paska päivä. Vittumainen, ahdistava ja synkeä. Ulkona on harmaata ja sateista ja mieliala sen mukainen. Tuntuu taas kerran siltä, ettei millään ole mitään väliä ja kaikki menee päin helvettiä. Ettei enää ole toivoa paremmasta huomisesta. Itsemurhakin on käynyt mielessä. Joskus mietin, miksi en kuollut silloin 10 vuotta sitten? Olisi ehkä ollut kaikille parempi jos olisin pystynyt riistämään itseltäni hengen. Olisin päässyt paljon helpommalla. Ei tarvitsisi kestää itseään ja toisia, ei sietää tätä jatkuvaa yksinäisyyttä päivästä toiseen.

Olenko kärsinyt turhaan? Toivoisin niin kovasti, että vastaus olisi kielteinen. Että kaikella on tarkoituksensa ja elämä muuttuu vielä paremmaksi. Pimeintä on juuri ennen aamunkoittoa, sanotaan.

Ensi viikolla alkaisi työharjoittelu. Voi vittujen vittu. En halua mennä sinne. En en en. Ajatuskin hirvittää. Miksi meninkään lupautumaan moiseen? Pelottaa uusi paikka, uusi työ, uudet ihmiset. Ennenkaikkea ihmiset. Pelottaa, etten jaksakaan, että masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelkoni pääsevät jälleen kerran niskan päälle ja etten pärjää. Haluaisin niin kovasti näyttää vanhemmilleni, ystävilleni ja kaikille muille, ennekaikkea itselleni, että pärjään. Etten ole tuhoontuomittu, kyvytön hylkiö. Että minusta on vielä johonkin tässä elämässä. Mutta en tiedä. En tiedä, jaksanko, pystynkö. Olosuhteet ovat minua vastaan.

Minulla on skolioosi ja selkäkivut alkoivat vaivata ensimmäisen kerran parikymppisenä. Yläselkää särkee eikä selkä kestä rasitusta. Ei pitkää seisomista, ei kunnon istumista. Ja minä olen aloittamassa istumatyön.

Uutena oireena on pahentunut iskias, alaselkäkipu joka säteilee toisen jalan varpaisiin. Välillä kävellessä vihlaisee hermoon. Viimeksi tänään lenkillä iski yhtäkkinen, viiltävä kipu. Se säikäytti. Selkäni on mennyt aina vain huonompaan kuntoon, vaikka lenkkeilen melkein päivittäin ja jumppaan. Särky on jatkuvaa, mutta toistaiseksi siedettävää. Välillä joudun syömään särkylääkettä kipuun.

Tulevaisuus pelottaa. Pelottaa ihan helvetisti. Haluaisin vain käpertyä peiton alle itkemään ja unohtaa ulkomaailman olemassaolon. 

Mieleni tekisi rukoilla. Rakas kiltti Jumala, ei enää. Pyydän, älä anna enää uusia taakkoja kannettavaksi. En jaksa, en kertakaikkiaan jaksa enempää. Hädin tuskin pysyn pystyssä nykyisinkään. Ei enää uusia murheita ja sairauksia, ei enää lisää tuskaa kannettavaksi. Enkö minä ole jo saanut tarpeeksi, enkö ole jo kantanut oman osani? Miksi minua rangaistaan vielä lisää, eikö tämä jo riitä?

En tiedä, onko Jumala olemassa. En tiedä, uskonko. En tiedä, kuuleeko hän minua tai ketään muutakaan ja jos kuulee niin välittääkö hän todella.

Silti toivon, että joku jossain kuulisi ja välittäisi.