Ensi viikolla psykologiset tutkimukset on sitten tehty. Olen käynyt tällä viikolla kaksi kertaa psykologin luona ja molemmilla kerroilla aikaa meni noin 3h. Vielä yksi sessio ensi viikolla siis edessä ja homma on valmis.
En tiedä mitä odottaa. Paljastuuko testeissä mitään uutta, löytyykö lapsuudesta saakka kestäneille oireilleni mitään selitystä vai jääkö kaikki jälleen kerran hämärän peittoon?
Diagnoosejahan on ollut tähän mennessä monta. Määrittämätön kaksisuuntainen mielialahäiriö. Estynyt persoonallisuus rajatilapiirtein. Keskivaikea masennus. Toistuvan masennuksen lievä masennusjakso. Ja sokerina pohjalla sosiaalisten tilanteiden pelko.
Masennus ja sos. tilanteiden pelko pitävät paikkansa, muista diagnooseista on paha mennä sanomaan. En edelleenkään tiedä, onko mulla oikeasti kaksisuuntaista vai onko se mahdollisesti virhediagnoosi?
Estynyt kyllä olen, se on aivan selvää, mutta olenko myös rajatila? Siitä eivät lääkäritkään tunnu olevan yksimielisiä. Lääkkeitä on ollut kokeilussa monta, viimeisimpänä Lito, joka romahdutti mielialan melko totaalisesti, joten jouduin lopettamaan sen syönnin jo kuukauden jälkeen.
Tällä hetkellä on viidettä päivää menossa Cymbalta, josta sivuoireena unettomuutta. Nukahdan kyllä hyvin (syön samalla Ketipinoria) mutta heräilen monta kertaa yössä. Aamulla on vaikea päästä sängystä ylös. Saa nähdä, meneekö tämä ohi vai joudunko lopettamaan pian tämänkin lääkkeen...
Kaiken lisäksi työkkäristä soitettiin tänään ja kerrottiin, että kahden viikon kuluttua olisi työhaastattelu erääseen harjoittelupaikkaan. Toisaalta olin toivonut, että pääsisin jonnekin ja haluaisin todella pärjätä siellä, mutta toisaalta taas tunnen jonkin sortin pakokauhua kun ajattelenkin uutta työkokeilua.
Kun kaikki aikaisemmat harjoittelut ovat menneet perseelleen niin epäonnistumisen pelko hyökkää välittömästi kimppuun. Ajatukset alkavat kiertää samaa kehää: entä jos en taaskaan onnistu? En varmana onnistu, miten minä muka voisin onnistua? Kaikki menee kuitenkin taas päin helvettiä. Kaikki vihaavat minua. Minut halutaan savustaa ulos. Entä jos en osaa mitään? Entä jos en opi?
En pääse eroon näistä mieltä piinaavista ajatuksista. Ne muuttuvat päässäni kauhukuviksi ja näin kierre on valmis. Negatiivinen ennuste alkaa toteuttaa itseään. Enkä minä pääse siitä irti.
Välillä elämä tuntuu olevan yhtä helvetin suossa tarpomista. Mikään ei onnistu ja mistään ei tule mitään. Tunnen olevani vastenmielinen ruma läski ja hullu. Tunnen että kaikki inhoavat minua ja haluavat minulle pahaa. Olen varma, etten koskaan saa miesystävää (en ole vielä tähän päivään mennessä seurustellut) ulkonäköni takia. Enkä koskaan pääse oikeisiin töihin (turha odottakaan sellaista tällä sairashistorialla).
Olen tyhmä, laiska ja säälittävä. Ja totaalisen sekaisin.
Ttänään aion kieriskellä itsesäälissä ja vihata itseäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti