En jaksaisi elää ja olla minä

Nyt on ensimmäinen adventtisunnuntai kirjoittaessani tätä postausta.

Koko syksy ja alkutalvi on mennyt jotenkin sumussa. Tuntuu että olen elossa mutta en oikeasti elä.

Vointi on vaihdellut kohtuullisesta huonoon. Nyt on taas yksi niistä päivistä kun en jaksaisi elää ja olla minä.

Olen oman mieleni vanki enkä pääse koskaan pois tästä vankilasta. Tätä on jatkunut jo lähes 20 vuotta ja välillä tuntuu että olen oikeasti tulossa hulluksi.

Itkin tänään hysteerisesti melkein puoli tuntia kun olen niin saatanan väsynyt tähän kaikkeen. Vihaan itseäni ja ajatuksiani, joilta en saa hetken rauhaa. Lääkitystä jouduin taas nostamaan että pahin ahdistus katoaa. Silti se on aina taustalla ja mieli jauhaa ja jauhaa samaa paskaa koko ajan.

Vihaan tätä kirottua oravanpyörää, josta ei pääse eroon. Jos itselleen voisi tehdä lobotomian niin olisin varmaan tehnyt sen jo...

Mietin sairaita ja hulluja asioista enkä enää tiedä mikä on oikeasti totta ja mikä ei. Onko Jumala olemassa? Entä taivas ja helvetti? Joudunko helvettiin jos en tee parannusta? Onko demoneita olemassa ja mitä jos alan pian nähdä niitä? Haluanko tulla uskoon ja mitä se vaatii jos niin kävisi?

Kuka olen ja mitä haluan?

Olen pirstaloitunut palasiksi. Todellinen minä on kadonnut ja jäljellä on vain hajanaisia heijastuksia jostain, jota luulin todelliseksi mutta joka paljastuikin pelkäksi illuusioksi.

Tuntuu etten voi luottaa mihinkään. En läheisiini, en viranomaisiin, enkä järjestelmään. Huijataanko meitä koko ajan, onko kaikki vain yhtä suurta salaliittoa?

Pelkään menettäväni otteeni todellisuuteen. Pelkään että alan kuulla ääniä ja nähdä näkyjä. Mitä jos pahat henget tulevat kiusaamaan minua tai sekoan nupistani lopullisesti?

Ahdistus ei ole hellittänyt ja erilaiset pelot ovat seuranani koko ajan, en saa niitä pois mielestäni. Olen rukoillut vaikka kuinka paljon eikä siitäkään ole mitään apua...En edes tiedä uskonko Jumalaan, jollain tapaa kai olen aina uskonut mutta toisaalta en voi tietää johtuuko kaikki vain sairaasta mielestäni.

Joskus tuntuu että koko perheemme on kirottu, niin paljon pahoja asioita meille on tapahtunut viime vuosien aikana. Tuntuu että kohtuuden raja on ylitetty jo ajat sitten.

Huudan Jumalalle täynnä vihaa, miksi teet meille näin? Miksi et auta???

Sydämeni kirkuu pelosta, tuskasta ja epätoivosta.

Mutta on ihan sama vaikka itkisin ja huutaisin keuhkojen täydeltä, ei se tee asioita paremmaksi.

Sydämessäni olen varma että joudun helvettiin ja ehkä olen sen ansainnutkin. Taivaaseen en usko pääseväni missään tapauksessa mikäli sellainen on olemassa.

Jaa että miksi? Koska pahat, kamalat asiat ovat aina olemassa vaikka kuinka toivoisi niiden olemattomuutta. Ja ne asiat, mitä pelkää, tapahtuvat aina itselle joten miksei helvettikin?

Mietin vaan että eikö helvetti täällä maan päällä ole jo tarpeeksi, pitääkö kärsiä vielä tuonpuoleisuudessakin...

Kaikesta huolimatta yritän selvitä

On kulunut pian 4 kuukautta siitä kun lopetin nuorten työpajalla ja yksinäisyys sekä itsemurha-ajatukset ovat jälleen vallanneet mieleni.

Olen konkreettisesti ymmärtänyt millasta loppuelämäni tulee tod.näk.olemaan...
Lähinnä sitä että istun/makaan kotona tuijottamassa nettiä tai telkkaria. Vaihtoehtoisesti luen jotain kirjaa sen minkä jaksan (en yleensä jaksa kovin kauaa) tai käyn tunnin lenkillä. Sitten ehkä kauppaan ja kaupasta kotiin, jossa taas luen, teen jotain käsityötä, ehkä vähän siivoan/teen ruokaa ja kaikki illat kuluvat tv:n ja netin ääressä, yksin.

Olen niin väsynyt jatkuvasti etten paljoa jaksa harrastaa ja maksullisiin harrastuksiin ei ole uskallusta/varaa. Hyvä jos jaksan tehdä viikkosiivouksen (en aina sitäkään) ja uskallan tarpeeksi usein ulos. Kerran viikossa käyn kaupungilla, mikä hieman piristää mutta masennus ja ahdistus on aina mukana enemmän tai vähemmän.

Kerran kuukaudessa vanhempien luona käymään, sitten takaisin kotiin. Yksin tottakai.

Olen suurimman osan ajasta yksin ja se on pidemmän päälle aika raskasta. Masennus ja ahdistus tulee juurikin siitä yksinäisyydestä kun on liikaa aikaa miettiä kaikkea päänsisäistä paskaa.

Usein mietin menneisyyttä ja mikä kaikki on elämässäni mennyt pieleen ja miksi kaikki tapahtui just mulle ja miksi aina tulee lisää paskoja asioita vastaan. Vaikka se on turhaa ja tiedän etten koskaan tule saamaan vastauksia niin silti mietin ja häpeän itseäni niiden asioiden takia.

Katkeruutta en ole päässyt pakoon. En haluaisi katkeroitua loppuelämäksi mutta en tiedä miten jaksan taistella sitä vastaan...

Viime aikoina on rassannut myös eräs vanha kaverisuhde.

Nimittäin tämä lukioaikainen kaverini tuli hiljattain uskoon ja en oikein tiedä mitä siitä pitäisi ajatella. Itsekin olen yrittänyt tulla uskoon jo pitkään mutta en ole tässä valitettavasti onnistunut, ainakaan toistaiseksi.

Olemme jutelleet kaverin kanssa jonkin verran uskonasioista ja hänellä on kova halu saada minutkin uskomaan, mutta en oikein tiedä...Hänen jutut kuulostavat suoraan sanottuna sen verran oudoilta ja ahdistavilta että en vaan pääse ns. mukaan.

En kuulemma saisi katsoa kauhuelokuvia (en tosin enää juuri katsokaan, nuorempana kyllä paljonkin) koska niistä "voi tulla pahoja henkiä"ihmiseen ja jooga on eksytystä jne jne. Paha tuntuu vaanivan joka nurkan takana...En tosiaan osaa sanoa onko tämä ihminen nyt oikeasti sekaisin kun uskoo tuollaisiin juttuihin vai mitä.

Omaa ahdistustani tuollaiset jutut vain lisäävät koska helvetinpelko ja pakkoajatukset ovat edelleen joka päivä läsnä lääkityksestä huolimatta. Alan uskoa etten pääse koskaan niistä täysin eroon.

Joudun jarruttelemaan kaveria ettei hän koko ajan puhuisi niitä Jeesus-juttuja koska pidemmän päälle se alkaa suoraan sanottuna vituttaa kun itse ei tiedä, mihin uskoo vai uskooko mihinkään. Pääni sisällä on melkoinen hyörinä all the time ja tuntuu etten enää tiedä kuka olen enkä ole enää pitkään aikaan tiennyt.

Jollain tavalla kadehdin tätä kaveria kun hänelle oma maailmankatsomus on täysin selkeä ja uskoo pääsevänsä taivaaseen kuoleman jälkeen jne. Toisaalta hän pelkää pahoja henkiä ja kärsii myös mt-ongelmista ja unettomuudesta joten tiedä sitten kuinka onnelliseksi itsensä tuntee...

Omaan tunneskaalaani kuuluu paljon epätoivoa, tuskaista ahdistuneisuutta, itsemurha-ajatuksia ja voimakasta yksinäisyyttä, mutta myös hyviä asioita: huomaan vesipisarat puiden lehdillä, vastasataneen lumen kauneuden, kynttilän liekin joka hehkuu pimeässä ja auringon kun se laskee purppuraisena taivaanrantaan.

Pystyn edelleen nauttimaan luonnosta, hyvistä sarjoista ja elokuvista, kauniista vaatteista ja arjen pienistä hyvistä hetkistä.

En vain tiedä kuinka pitkälle ne pienet hyvät asiat auttavat jaksamaan kun samaan aikaan on niin paljon isoja ja raskaita asioita jotka vievät voimavaroja.

Mutta edelleen elän ja hengitän ja yritän selvitä kaikesta huolimatta...

Todellisuus on nyt tämä

Soitin polille, että saanko sinne lääkäriaikaa. Vastaanottovirkailija ei ollut ihan varma, onko asiakkuuteni siellä edelleen voimassa (en ole käynyt vuoteen) vai tarvitaanko uusi lähete. Mun pitäisi soittaa hoitajalle, jonka luona kerran kävin ja jonka kanssa ei synkannut yhtään ja kysyä häneltä asiasta.

Siitä on nyt viikko enkä ole vieläkään saanut aikaiseksi soittaa. Ehkä ensi viikolla.

Tänään yllätyin iloisesti kauppareissulla, kun tämän kuun toimeentulotuki oli tullut tilille ja maksusitoumus lääkkeisiin on kuun loppuun voimassa. Kerrankin positiivinen yllätys! Odotin nimittäin jännityksellä, saanko edes tt-tukea tälle kuulle. Saa nähdä miten ensi kuussa käy.

Äiti soitti aamulla, että on pian tulossa käymään ja haluaisi olla useamman päivän luonani. En tiedä, onko se hyvä idea ollenkaan...Kestän ihmisiä vain pieninä annoksina kerrallaan joten vähän jännittää, jos tulee riitaa tai jtn. Mutta en viitsi kieltäytyä, koska hänellä ei juuri muuta elämää ole ja välit isän kanssa ovat aika huonot, joten ymmärrän että haluaa välillä olla isästä erossa.

Muuten olo on ollut suht ok, tosin olen edelleen koko ajan ahdistunut, mutta se on onneksi lääkkeiden avulla kestettävissä.

Toisaalta on ollut aika ristiriitaisia fiiliksiä tässä nyt monta päivää: tunnen olevani sekä ahdistunut että helpottunut!

On ihanaa, ettei enää tarvitse pelata sitä sosiaalista peliä jota kaikkialla pelataan ja jota en osaa. Ei tarvitse yrittää teeskennellä normaalia ja sosiaalista, ei tarvitse vastata kiusallisiin kysymyksiin, saa olla omissa oloissaan ja eristäytynyt. Ei tarvitse puhua kenellekään jos ei halua ja saa maata vaikka koko päivän sängyssä jos siltä tuntuu.

Jaksaa tiskata, laittaa ruokaa, pestä pyykkiä ja tehdä niitä tavallisia jokapäiväisiä askareita, joille ei vaan riitä energiaa töiden/koulun/kuntouttavan ohella. Olen aina ollut vähäenerginen ja päiväohjelmaksi minulle riittää ihan hyvin se, että käyn lenkillä ja kaupassa. Ehkä pesen lisäksi koneellisen pyykkiä ja tiskaan. Loppupäivän/illan voin löhötä koneen/tv:n ääressä hyvällä omallatunnolla.

Toisaalta harmittaa, kun joskus oli kunnianhimoa opiskeluun jne ja jaksoi vielä unelmoida asioista, joita kuvitteli voivansa saavuttaa. Sitten heräsin ja tajusin, että todellisuus on nyt tämä ja en koskaan tule toipumaan työkykyiseksi, yhteiskunnan silmissä hyödylliseksi yksilöksi.

Ei kukaan halua olla loppuelämäänsä sairas. Mutta pakko hyväksyä että näin asiat kohdallani ovat ja tulevat olemaan.

On niin paljon asioita, joita en koskaan voi saada. Mutta opettelen olemaan kiitollinen niistä pienistä jokapäiväisistä iloista, joita on vielä jäljellä.

Niinsanottu työurani

En mennyt maanantaina kuntouttavaan. Tämä tuskin oli yllätys kenellekään, kaikkein vähiten itselleni...

Niinkuin arvasin etukäteen, en vaan pystynyt menemään sinne. Sosiaalisten tilanteiden pelko on kasvanut liian pahaksi, samoin pelko siitä että mokaisin vaan kaiken lopulta.

On aika huono fiilis mutta toisaalta tiedän että tein oikean ratkaisun. Työkkärille en ole vielä ilmoittanut mitään (kai ne sieltä kirjastolta ilmoittaa/on ilmoittaneet) ja Kelalle olen jättänyt soittopyynnön asiasta.

Tänään huomasin että ex-ohjaaja työpajalta oli laittanut viestiä, että hänelle oli ilmoitettu etten mennyt sinne kirjastolle ja voiko hän jotenkin auttaa, onko kaikki kunnossa? En vastannut vielä mitään.

Täytyy huomenna laittaa sille jotain viestiä takaisin. 

Mietin mitä sanoisin? Ei ole mitään sanottavaa. Paitsi että olen päättänyt hakeutua sinne eläkkeelle ja odotan pääsyä lääkärille joka puoltavan lausunnon suostuisi kirjoittamaan Kelaa varten.

Että kyllä mun niinsanottu työurani oli nyt tässä.

Tekisi mieli vetää kunnon kännit (harmi että lääkitys estää juomisen)

En vaan pysty

Huomenna pitäisi aloittaa jälleen uusi kuntouttavan työtoiminnan jakso, mutta olen lähes 100% varma etten pysty menemään sinne. En vaan pysty, tämä oli nyt tässä, piste.


Kyse olisi harjoittelupaikasta kirjastossa. Paikasta jonne moni haluaisi, mutta läheskään kaikki eivät pääse. Mutta parempi antaa se paikka jollekin sellaiselle, jolla on aidosti edellytyksiä pärjätä siellä.

Olen kipuillut oikeastaan koko kesän tän asian kanssa, mennäkö vai en? Olen ollut kahden vaiheilla: toisaalta haluaisin mennä, toisaalta taas en. Jos olisin terve, tuskin epäilisin hetkeäkään. Mutta näin pahasti sairaana: ei ei ei.

Olen kertakaikkiaan lopussa, kyllästynyt jatkuviin pelkotiloihin, ahdistukseen, epäonnistumisen kokemuksiin, liian kuormittaviin sosiaalisiin tilanteisiin. Tunnen olevani liian traumatisoitunut minkäänlaiseen työhön, edes tuettuun sellaiseen.

En usko pystyväni mihinkään ja pelkään mokaavani suunnilleen kaikki mahdolliset asiat, joita kohdalleni tulisi. Enkä jaksaisi taas olla tekemisissä uusien ihmisten kanssa

Mielessä pyörii kauhukuvia siitä, miten monella tavalla asiat voivat mennä pieleen. En vaan usko selviäväni. Ei ole enää itsetuntoa jäljellä, ei yhtään. Tunnen olevani ruma, friikki, tyhmä ja huono kaikilla mahdollisilla tavoilla. Olen myös varma siitä että minua inhotaan täällä yleisesti, joka johtuu juuri em.asioista.

Kuvittelen, että musta puhutaan pahaa selän takana ja pidetään outona ja kaikkea muuta paskaa jota sain kouluaikoina kokea. Olen kadottanut normaaliuuden kokemuksen: tunnen olevani perustavanlaatuisella tavalla erilainen verrattuna ns.normaaleihin ihmisiin. Ja ettei tästä voi parantua eikä muuttua - olen aina ollut outo ja erilainen muiden seurassa eikä se asia tule koskaan muuttumaan.

Vain kotona tunnen olevani suht turvassa tai sitten vanhempieni luona. Missä tahansa muualla olen jatkuvasti kireä ja pinna tiukalla. Jännitän ihan tiedostamattani ja pelkään yli kaiken törmääväni johonkin tuttuun. En halua puhua kenenkään kanssa, haluan olla yksin ja rauhassa.

Mikä on ristiriitaista, koska toisaalta taas kaipaan seuraa, mutta en vaan kestä ihmisiä...

Toisaalta  kotona on homevaurio ja täällä altistun kaiken aikaa ties mille myrkyille (sitä ei ole todettu mutta olen varma oireitteni perusteella että sellainen on) eikä sekään ole kovin mieltä ylentävä ajatus. Kuten ei sekään, että tässä on edessä syksy ja talvi, vuodenajat joita eniten inhoan ja kotiin neljän seinän sisään jääminen saattaa pahentaa masennusta.

Tunnen olevani loukussa, vankina fyysisesti sairaassa ruumiissa ja henkisesti sairaassa mielessä. En löydä ulospääsyä, en kerrassaan minkäänlaista.

Masentaa niin syvästi kun haluaisi tehdä ja saavuttaa vaikka mitä mutta terveydentilan takia se ei tule koskaan olemaan mahdollista.

Olen myös huomannut, ettei musta ole erakoksi, vaikka usein olen sitäkin vaihtoehtoa miettinyt. Olen kuitenkin sen verran sosiaalinen (mikä on kirous omalla kohdallani) että aina välillä kaipaan seuraa, mutta kavereita ei oikein enää ole.

Huomenna aion soittaa psykiatrian polille, pyytää lääkäriaikaa ja sanoa että haen pysyvää työkyvyttömyyseläkettä ja laittaa sitten paperit menemään Kelalle. En enää jaksa taistella väistämätöntä vastaan. En saa työkykyäni takaisin vaikka mitä tekisin. 

Olen miettinyt, pitäisikö mennä mukaan johonkin mielenterveysongelmaisille tarkoitettuun toimintaan, jota tälläkin paikkakunnalla järjestetään. Mutta sekin pelottaa liikaa, ajatus toisista ihmisistä siellä...En vaan pysty.

Sosiaalisten tilanteiden pelko - testistä aina sama tulos: Vaikea sosiaalisten tilanteiden pelko. Se on vain pahentunut viime vuosien aikana. Tätä menoa eristäydyn täysin kotiini, hyvä kun kaupassa ja lenkillä pystyy käymään ja sekin jännittää.

Mitäs kaikkia sairauksia tässä vuosien varrella on kertynyt? Päätin listata kaikki ylös:

• Kroonistunut migreeni, tinnitus

• Päivittäiset selkä-ja nivelkivut

• Krooninen masennus ja ahdistuneisuushäiriö

• Pakko-oireinen häiriö 

• Potentiaalinen epäily: joko cfs tai kilpirauhasen vajaatoiminta

• Sekamuotoinen persoonallisuuhäiriö 

Että yritä tässä nyt sitten elää jotenkin näiden asioiden kanssa.

Jos jätän menemättä huomenna, työkkäristä pamahtaa melko varmasti karenssi mutta se on oikeastaan ihan se ja sama, toimeentulotukea saa kuitenkin Kelasta. Olenhan ollut jo vuosia tt-tuen piirissä joten no big deal.

Pelkään katkeroitumista. Olen jo huomannut alkaneeni katkeroitua, eikä se ole mikään kiva tunne. En halua muuttua katkeraksi vanhaksi akaksi joka valittaa kaikesta. Pelkään että sellainen minusta on alkanut kehittyä...

Olen miettinyt keskeytynyttä terapiaa ja miten sekin pahensi traumatisoitumistani, koska terapeutin kanssa ei kemiat kohdanneet ja koin hänen istuvan lähinnä rahan takia siinä toisella puolella.

Kipeimpiä kohtiani yritin työstää sellaisen ihmisen kanssa, joka ei vaan ollut mulle sopiva, jonka koin vähättelevän oireitani ja arvostelevan toimintatapojani. Joka ei kestänyt vihaani ja pakkoajatuksiani, joka ei kestänyt minua ihmisenä. Olen päättänyt, etten enää koskaan mene terapiaan, en ainakaan psykodynaamiseen. Sellainen terapia on perseestä, josta on viimekädessä lähinnä haittaa.

Voi olla, että traumatisoitumiseni on niin syvää, ettei minusta saa tervettä/vähemmän oireilevaa millään terapialla ja ehkä olen vain poikkeuksellisen hankala tapaus, en tiedä. Mutta sen tiedän, ettei ikinä enää terapiaa. En kestä hajoilla yhtään enempää, olen ihan tarpeeksi palasina jo nyt.

Tiedän, että tilanteeni voisi olla paljon pahempikin, mutta silti...Ei tämä ole elämää, ei sitä jota haluaisin elää, ei lähellekään. Joskus tunnen vihaavani Jumalaa hyvin syvästi. Tai kohtaloa, whatever. Kai se on sama asia.

Ei kai tässä muu auta kuin yrittää sopeutua.

Mistä tarkoitus elämälle?

Masentaa. Viikon päästä pitäisi aloittaa uudessa kuntouttavassa, mutta en tiedä tuleeko siitä mitään. Haluaisin mennä, mutta pelkään etten pysty.

Kesästä en ole paljon pystynyt nauttimaan, kun oli ne helvetilliset helteet. Kämpässä jatkuvasti 28-29 astetta ja ulkona ei paljoa pystynyt olemaan. Nyt on parempi, kun ilmat viilenevät, mutta tuleva syksy pelottaa, koska masennus pahenee aina syksyisin/talvisin.

Rakkaan harrastusryhmän lopettaminen surettaa edelleen ja mietin, oliko päätös oikea ja siitä olen aika varma että oli, mutta en voi olla ajattelematta, mitä kaikkea kivaa olisi vielä ollut luvassa, mutta sosiaalisten tilanteiden pelkoni on nykyään niin paha, etten voi paljoa olla ihmisten kanssa tekemisissä.

Selkä on oireillut pahasti, samoin oikea käsi, jossa on ilmeisestä jäätyneen olkapään oireyhtymä. Särkylääkkeitä ja kylmägeeliä on mennyt paljon. On vaikeuksia nukkua (selällään ei pysty ollenkaan kivun takia) kyljellään ja aamuisin niskat ihan jumissa ja migreenikohtauksia on viikottain, vaikka syön migreeninestolääkitystä ja pyrin lenkkeilemään paljon.

Selkä kaipaisi kipeästi hoitoa, mutta rahan puute estää kaikki hoidot. Akupunktio on kallista, samoin osteopaatit, omt-fyssarit jne. Olen kunnallisella fysioterapeutilla aiemmin käynyt ja sain ihan hyvät jumppaohjeet, mutta selkäkipuun ei tunnu auttavan mikään...Pitäisi säästää rahaa hoitoihin, mutta pienillä tuloilla se on vaikeaa, etenkin kun joudun säästämään uuden asunnon vuokratakuuta varten, koska olen aina vain vakuuttuneempi siitä että asun homeasunnossa ja täältä pitäisi päästä mitä pikimmin pois.

On mulla tosin kuntosalikortti, joka maksaa vain 20€ kuukaudessa ja olen monta kertaa päättänyt, että nyt aloitan siellä, mutta aina se on jäänyt. En vaan pysty menemään sinne, koska siellä saattaisi törmätä tuttuihin...Tiedän että nauttisin kuntosaliharjoittelusta ja joskus nuorempana kävin viikottain salilla, mutta tällä hetkellä ei vaan pysty. Pitäisi jaksaa irtisanoa nykyinen salijäsenyys (en ole käyny siellä kertaakaan) 

Tavoitteenani oli, että kesän aikana saisin luettua mahdollisimman paljon kirjoja, mutta ilmeisesti lääkityksen ja ahdistuksen takia se tavoite ei ole toteutunut. En edelleenkään pysty keskittymään kirjoihin, ellei kyseessä ole mahdollisimman helppolukuinen kirja. Vaikea uskoa, että joskus nuorempana olin varsinainen lukutoukka...

Harmittaa, kun kesä on melkein ohi. On mulla kirkasvalolamppu syksyä varten ja olen yrittänyt epäterveellistä ruokavaliota korjata mutta heikoin tuloksin. Tupakkaakin on menny liikaa, vaikka olin aiemmin vuosia polttamatta (aloitin keväällä uudestaan) ja tosiaan pelottaa, etten jaksa siellä uudessa paikassa, kun on niin paljon näitä terveysongelmia, sekä fyysisellä että henkisellä puolella.

Eläkettä olen tosissani harkinnut ja monessa mielessä se olisi varmaan hyvä vaihtoehto, mutta pelottaa se totaalinen yksinjääminen ja mahdollinen neljän seinän sisään jämähtäminen ja ettei sitten jaksaisi sitäkään vähää mitä nykyään...

Pakkoajatukset ovat onneksi vähentyneet mutta vaivaavat silti ajoittain. Ei tule kysymykseenkään, että ahdistuslääkettä kannattaisi alkaa vielä tässä vaiheessa purkaa. Onneksi siitä on ollut apua, mutta valitettavasti kognitiivinen aivosumu on ikävä haittavaikutus jonka kanssa joudun elämään.

Itsemurha-ajatuksia on vähän väliä, mutta olen jo tottunut niihin enkä jaksa niistä huolestua. Tiedostan, että ne kuuluvat masennukseen ja pärjään niiden kanssa suht hyvin. Silti usein miettii, onko tässä elämässä mitään järkeä.

Pitäisi löytää joku kunnon tarkoitus elämälle. Vielä sitä ei ole löytynyt, toivottavasti jaksan jatkaa etsimistä...

Olen miettinyt tämän blogin lopettamista, mutta kirjoittaminen on henkireikäni (vaikka välillä ei synny pitkään aikaan tekstiä) joten ainakin toistaiseksi blogi jatkuu.

Luulin että kestäisin hajoamatta

Aivan hiljattain menetin jotain arvokasta, itselleni tärkeää.

Olenhan minä menetyksiä kokenut aiemminkin, menetyksethän ovat minulle tietyllä tavalla arkipäivää.

Mutta tämä menetys, josta nyt kirjoitan...Se sattuu niin saatanasti, vaikka vielä en tunne kipua
täydellä voimalla, turtumus pitää sitä loitolla. Olen itkenyt, mutta en tarpeeksi. Tulen itkemään
vielä paljon lisää, tämän ja kaiken muun lisäksi.

En tiedä, milloin menetykset loppuvat, onko se edes mahdollista. Haluaisin olla haluamatta asioita, mutta en ole koskaan onnistunut siinä. Olen yrittänyt laittaa itseni aisoihin, olen yrittänyt olla samanlainen kuin muut, mutta en ole,en koskaan ole sitä, en koskaan ole normaali, en koskaan ole tarpeeksi, en kenellekään. Viallisuus on osa minua ja sitä ei voi korjata.

Kyse on siis eräästä harrastusryhmästä, joka oli minulle rakas, samoin siinä olevat ihmiset, joihin ehdin kiintyä kovasti ja joita en varmaan koskaan tule näkemään kuin ohimennen. En lähde yksilöimään syytä, miksi jouduin lopettamaan kyseisessä ryhmässä (koska minut voitaisiin tunnistaa) mutta sanottakoon, että ehdin käymään siellä melko pitkään ja nautin siitä, vaikka tavallaan se olikin stressaavaa.

 Oloni on kovin raskas ja murheellinen. Taas se tapahtui, jälleen kerran menetin jotain kaunista, arvokasta, tärkeää. Taas on yksi kiintopiste elämästäni poissa. Olisin niin kovasti halunnut kuulua ryhmään ja että tässä harrastuksessa ja ryhmässä saisin vihdoin kipeästi kaipaamiani korvaavia hyviä kokemuksia vanhojen traumojen tilalle, mutta ei.

En kestä enää tätä, en oikeasti kestä. Pakko lopettaa ihmisten kanssa oleminen ja alkaa erakoksi.
Haluan säästää edes rippeet mielenterveydestäni jota on koeteltu rankasti etenkin parin viime
vuoden aikana.

Koen, ettten voi koskaan olla normaalissa vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa ja ihmissuhteet
aiheuttavat lähinnä tuskaa. Siksi mietin tosissani, että annan niiden harvojenkin ihmissuhteiden,
joita minulla vielä on, hiipua ja kitua loppuun. Mitä sitä turhaan olemaan yhteyksissä, kun juuri
mitään yhteistä ei enää ole, paitsi menneisyys, josta ei voi loputtomasti ammentaa.

Olen itkenyt eniten elämässäni juuri ihmisten takia. He ovat repineet, raadelleet, hajottaeet
ja rikkoneet minut niin palasiksi, että hädin tuskin pysyn kasassa. En kestä enää yhtään
hylkäämistä, en kestä olla aina se, joka on varasijalla, joka on toisarvoinen, joka ei
oikeasti merkkaa mitään. En halua olla se, jonka kanssa ollaan säälistä tai velvollisuudesta.
En halua olla taakka muille.

Joten syrjäydyn mieluumin kunnolla kuin annan mielenterveyteni tuhoutua lopullisesti.

Ei enää ihmissuhteita, ei enää hylätyksi tulemisen ja nöyryytyksen kokemuksia.
Ennemmin yksin koko loppuelämä.

Elin pitkään illuusiossa, monia monia vuosia. Luulin oikeasti, että kestäisin hajoamatta, että selviytyisin vielä kaikesta voittajana. Halusin niin kovasti näyttää kaikille, halusin niin kovasti selviytyä. Halusin niin paljon asioita, joita en voi koskaan saada ja mua sattuu joka ikinen päivä, aina kun muistan ne asiat joista olen jäänyt paitsi ja joita en tule saamaan.

Normaali elämä on kaukainen, saavuttamaton asia, vähän kuin aarre sateenkaaren päässä, jota ei koskaan löydy.

Olen tajunnut, etten tule koskaan pärjäämään tässä ns.normaalien ihmisten yhteiskunnassa. En tule opiskelemaan, en tule tekemään ns.oikeita töitä. Tämä oli nyt aika pitkälti tässä. Turha pitkittää kärsimystä enää. Maailmassa oleminen vain lisää sitä. Sen sijaan maailmasta poistuminen (kuvaannollisessa mielessä) vähentää kärsimysteni määrää. Erossa ihmisistä,
vähemmän tuskaa, niin se vain on.


Nettikaverit ovat eri asia, heidän kanssaan on jotenkin enemmän samalla aaltopituudella ja kanssakäyminen helpompaa kuin ns.oikeassa elämässä. Heistä en halua luopua, mutta muuten...

Nykyään ymmärrän erakkoja ja erakoitumista ilmiönä paljon paremmin, koska olen joutunut henkilökohtaisella tasolla tuntemaan sen, mitä on kun ihmissuhteet tuottavat jatkuvasti tuskaa.
Olisinpa jo aiemmin tajunnut pysyä ihmisistä erossa niin tuskani olisi ollut edes vähän pienempi.

Kai tämä on kohtalo tai jotain, että minun osani on olla yksin ja pysyä erossa ihmisistä. Voin vain
haaveilla sellaisista asioista kuin kunnon parisuhde, aito ystävyys, oikea työpaikka jne. En enää
jaksa edes tavoitella niitä asioita, tulisin vain entistä onnettomammaksi.

Tavoitteeni on, etten enää halua asioita ja etenkin etten enää odota ja halua mitään muilta ihmisiltä. Haluaisin, että ajan kanssa ihmisistä tulisi mulle merkityksettömiä ja etten enää odota mitään koko maailmalta.

Onneksi on sanat

Miten alkuvuosi on kohdallani sujunut?

Masennus on selkeästi pahentunut keskivaikeaan. Tammikuu oli henkisesti varsin raskas eikä olo ole paljoa helpottanut nyt helmikuussakaan...Menin aloittamaan taas Nuvaringin (koska saatanalliset kuukautiskivut) pitkähkön tauon jälkeen ja voi sanoa että mieliala alkoi välittömästi laskea :/

Viikko sitten viilsin taas (pitkän tauon jälkeen) vasempaan ranteeseen ja yritin viiltää todella syvään, kun olin niin ahdistunut, mutta jouduin lopettamaan kesken kaiken kun meinasin pyörtyä lavuaarin ääreen kun alkoi heikottaa niin pahasti...Onneksi haava ei siis mennyt tikkauskuntoon koska olin pakotettu ns.lopettamaan ajoissa. Epävakaus on siis sitä luokkaa nyt, etten enää uskalla ostaa karvanajovälineitä kotiin, ettei tule uudestaan houkutusta.

Aloitin myös röökinpolton, neljän vuoden tauon jälkeen...Vituttaa suunnattomasti, etenkin kun rööki on nykyään niin kallista mutta minkäs teet. Yritän polttaa vain 2-3 päivässä jotta pärjäisin sillä yhdellä askilla viikon että rahat riittää. Tiedostan hyvin, ettei mun tuloillani olisi todellakaan varaa polttaa mutta ahdistukseen vaan tarvitsee jonkun pakokeinon ja tupakka on aina auttanut.

Lääkkeiden teho on kuitenkin rajallinen, eivätkä ne poista ahdistusta kokonaan, vaikka helpottavatkin sitä.

Pelkään että äiti on kuolemansairas. Sillä on ollut todella pahoja mahakipuja monta päivää, mutta ei suostu lääkäriin :(  Ollaan isän kanssa tuotu huolemme julki ja pyydetty että äiti hakisi apua mutta kun ei niin ei, perkeleen itsepäinen akka...Mieluummin ilmeisesti kuolee ennenkuin suostuu sinne lekurille menemään.

Olen lähes varma että äidillä on joku vatsasyöpä tai vastaava, on valittanut mahaansa jo ainakin 15 vuotta mutta ei ole koskaan käynyt sen takia lääkärissä. En vaan tajua, mikä ihme siinä on niin kamalaa, luulisi että pahempaa on kärsiä jatkuista kivuista kuin hakea niihin jotain lievitystä? Ilmeisesti se pelkää vatsantähystystä, johon ehkä joutuisi. Kieltämättä inhan kuuloinen toimenpide, mutta kai se olisi kuitenkin pienempi paha kuin kokoaikainen kärsiminen???

Olen tullut siihen tulokseen että sillä täytyy olla joku paha lääkäritrauma, ei tuota käytöstä oikein mikään muu selitä. Olen yrittänyt vaivihkaa kysellä asiasta mutta hän vaan väittää ettei mitään traumoja ole, eipä tietenkään kun ei voi tunnustaa että pelkää lääkäriä. Miten mielenterveys onkin näin iso mörkö meidän perheessä, huoh...

Tai sitten se on oikeasti päättänyt kuolla kotiinsa. Ehkä tuokin on jonkinlaista itsetuhoisuutta, ihminen tuhoaa itsensä fyysisillä sairauksilla. Kun ei voi tunnustaa että henkisessä hyvinvoinnissa olisi mitään vikaa.

Masennus ilmenee äidillä ilmeisesti tuolla tavoin, luulisin. Henkinen kipu muuttuu fyysiseksi, jos sitä ei mitenkään muuten saa pois, elimistö alkaa oireilla. Eikä se mikään ihme ole, etenkin veljen kuoleman jälkeen, että äidin ja isän terveys on molemmilla nyt selkeästi romahtamaisillaan.

Olen itkenyt sitä, että kohta olen ihan yksin. Pian mulla ei ole enää äitiä eikä ehkä isääkään. Ne on olleet ne elämän ainoat pysyvät tukipilarit, omat vanhemmat ja mulla on vahva ennakkoaavistus siitä että kohta ne on molemmat poissa. Sitten on jäljellä enää minä ja isoveli, mutta hänen kanssa tuskin tulee oltua paljoa tekemisissä, kun ei meidän välit ole koskaan olleet läheiset millään tasolla.

Tuntuu että asiat menevät aina vaan pahempaan suuntaan. Mitä me ollaan tehty ansaitaksemme kaikki tämä paska? Miksi juuri meidän perheelle piti ja pitää tapahtua tällaisia asioita?

Turhiahan nämä kysymykset on, ei niihin ole vastauksia. Mutta silti katkeruus sisälläni nostaa päätään ja mietin näitä asioita.

Olen taas alkanut pitkän tauon jälkeen kirjoittaa runoja. Vaikeina aikoina se auttaa, saa tunteensa edes jotenkin ilmaistua järkevällä tavalla.

Tähän blogiinkin pitäisi panostaa enemmän. Jotenkin on vaan motivaatio ollut aika nollissa ja en ole saanut aikaiseksi kun tuntuu että toistan vaan koko ajan itseäni näissä postauksissa, että onko tässä enää mitään järkeä...

Perjantaina oli pajapäivä, mutta en jaksanut mennä, oli pakko ottaa luvaton poissaolo, kun ahdistus ja masennus oli sitä luokkaa ettei vaan pystynyt menemään sinne. Huomenna odottaa palaveri, jossa sovitaan, että jatkan pajalla tästä lähtien vaan kahtena päivänä viikossa, koska en jaksa sitä kolmatta päivää, se on vaan liikaa.

Pelkään että ne yrittävät passittaa mut sairaslomalle väkisin tai haluavat potkia sieltä kokonaan pois. Pelkään että pokka ei pidä, että alan itkeä siellä niiden edessä kun ne kyselevät, miten mulla menee ja miksi en jaksa. En voi kertoa niille totuutta, kukaan ei saa tietää kuinka hajalla olen juuri nyt. 

Onneksi on sanat, ilman näitä varmaan sekoaisin lopullisesti

Masennusta ja vanhempien huonot välit

Pahoittelut pitkästä blogitauosta, en vaan ole jaksanut kirjoittaa mitään pitkään aikaan...

Mielialat heilahtelee ja jatkuvaa ahdistusta ja pelkoa on edelleen, lisäksi itsemurha-ajatukset. Tuntuu että masennus olisi taas pahenemassa, mutta kaiketi kestän sen, olenhan jo niin tottunut näihin oloihin.

Loppuvuosi oli ihan siedettävä, mutta ei voi sanoa että erityisesti nauttisin elämästäni. Lähinnä vihaan itseäni ja koko tätä paskaa, mutta itsemurhaa en voi tehdä joten pakko alistua ja kestää.

Aloitan nyt käynnit työpajalla 3 kertaa viikossa ja vähän pelottaa, miten tulen jaksamaan, koska selkäkivut ovat välillä aika pahoja (nikamalukkoja, lievää nivelrikkoa, skolioosi) etenkin kun joutuu istumaan 4h päiviä, mutta pakko ainakin kokeilla kun ohjaajat puoliväkisin painostivat lisäämään käyntejä :/ 

Toisaalta on hyvä, ettei jatkuvasti makaa neljän seinän sisällä kelaamassa asioita, se jos mikä masentaa pidemmän päälle. Pelottaa jo tuleva heinäkuu, silloin pajajakso loppuu ja oon aivan tyhjän päällä, mitä seuraavaksi. Ehkä se on sitten jo pysyvän eläkkeen paikka kun ei musta taida ikinä työkykyistä tulla ja pelkään ettei psyyke kestä tätä kaikkea, että romahdan lopullisesti ja otan itseltäni hengen...

Mutta pelkään helvettiin joutumista niin paljon (koska pakkoajatukset kyseisestä asiasta) vaikka en voi edes sanoa olevani mikään uskovainen niin en sitäkään uskalla tehdä.

On hyvin vahva tunne, että seinät on pian pystyssä joka puolella ja en etene mihinkään tästä tilanteesta. Kaikki tuntuu niin toivottomalta ajoittain. Olen yrittänyt rukoilla uskoontuloa muttei siitäkään ole tullut mitään, pelkkää ahdistusta vaan. Joten tuntuu siltä etten onnistu yhtään missään, ikinä.

Tiedostan että masennus ja pelko saavat aikaan näitä ajatuksia mutta en pysty pysäyttämään niitä. Ajatusmylly jauhaa ja jauhaa ja syöttää erinäisiä ikäviä skenaarioita mieleen, mitä kaikkea pahaa voi tapahtua. Ja välillä pakkoajatukset ovat tosi pahoja ja kamalia, mutta kiitos suht vahvan lääkityksen, kestän ne hieman paremmin kuin ennen. Pelottaa vaan, mitä tapahtuu sitten kun lääkitys jonain päivänä täytyy lopettaa ja miten kestän sen, enhän voi näin vahvoja lääkkeitä kai loppuelämääni vetää...

Yritän olla miettimättä liikaa tulevaisuutta, tiedostan kyllä etteivät asiat jatkuvalla murehtimisella parane. Mutta masennus on sairautena syöpynyt jo niin syvälle aivoihini, etten varmaan ikinä pääse siitä täysin eroon.

Pelkään paitsi itseni, niin myös läheisteni puolesta. Vanhempien välit ovat veljeni kuoleman jälkeen kiristyneet aika lailla äärimmilleen ja äiti varsinkin tiuskii jatkuvasti isälle ja valittaa muutenkin koko ajan kaikesta. Isä on melko hiljainen ja puhumaton, mutta välillä sanoo äidille tosi pahasti ja on jatkuvasti pahalla tuulella. Molemmista on tullut sanallisesti aggressiivisia ja suhtautuvat elämään todella pessimistisesti.

Epäilen vahvasti, että isällä on alkava dementia ja äidillä masennus, mutta kumpikaan ei tietenkään myönnä mitään.

Joskus menee useita päiviä etteivät käy ulkona edes, kökkivät vain sisällä päivästä toiseen ja katsovat telkkaria tai täyttävät ristikoita. Eivät halua hankkia uusia harrastuksia tai ihmissuhteita (rahasta se ei ole kiinni, varallisuutta on), eivät ylipäätään tee mitään tilanteensa korjaamiseksi paitsi äiti haukkuu mulle isää jatkuvasti :/

Eivät siis tule toimeen keskenään ja jo useita vuosia on heidän välinsä olleet aika huonot. Olen ehdottanut suoraan asumus/avioeroa äidille, mutta hän ei suostu siihen. Eivät kai osaa lähteä eri teille kun ovat olleet pian 50 vuotta yhdessä ja ymmärrän sen kyllä. Ei heillä ole ystäviä, eivätkä juuri tapaa sukulaisiakaan joten ovat täysin riippuvaisia toisistaan.

Pelkään sitä päivää, että jompikumpi käy fyysisesti käsiksi toiseen ja esim. tappaa toisen vahingossa. En ole ikinä nähnyt vanhempieni tappelevan, mutta aistin, että pinnan alla saattaa muhia jotain vakavaa...Molemmilla on tietynlaista taipumusta aggressiivisuuteen ja itse sain fyysistä kuritusta lapsena, joten mistä mä tiedän, mitä tapahtuu jos toinen heistä kertakaikkiaan pimahtaa lopullisesti.

Olin uudenvuoden porukoilla ja tänään matkustin takaisin kotiin. Hieman ennen lähtöä äiti alkoi ns. haastaa riitaa isän kanssa ja isä tiuskaisi äidille, että "helvetti sentään kun sun kanssa täytyy aina jankata!" ja äiti totesi minulle, että seuraavan kerran hän voisi tulla luokseni vaikka kuukaudeksi.

Lähtiessäni sanoin, että älkää nyt alkako tapella keskenänne, johon äiti lakonisesti totesi, että "eihän nyt sellaista, korkeintaan puukotan..." :0

Wtf???

Siis aika sairasta settiä, äidillä tuntuu olevan tosi vahvoja aggressiivisia tunteita isää kohtaan ja luulen että hän kantaa katkeruutta veljeni kohtalosta ja syytää isääni siitä osittain, ehkä siksi on niin vihainen. Isä taas luultavasti syyttää itseään ja oireilee fyysisesti niin pahasti, että joutuu sydämen ja keuhkojen ultraäänikuvaukseen, koska ilmeisesti siellä on jotain vialla.

Molemmat ovat alkaneet kiroilla paljon, vittua ja saatanaa tulee jatkuvasti kummankin suusta ja tunnelma on välillä aika ankea ja toivoton. Äiti sanoi, ettei hänen elämässään ole enää juuri mitään iloa. Kun otin puheeksi mahdollisen masennuksen, äiti ei tietenkään edes voi harkita sairastavansa mitään mielen sairautta, koska ne ovat häpeällisiä jne jne. Kieltää koko asian ja sanoo, että vituttaa vaan jatkuvasti huonot ilmat jne. Keksii selityksiä, miksi ei voi olla masentunut.

Eikä kumpikaan tietenkään suostu menemään mihinkään avioliittoneuvontaan tai vastaavaan. Kumpikin on sitä mieltä, että ovat henkisesti täysin terveitä, vaikka eivät todellakaan ole.

Sain myös jouluna tietää, että äidin veli oli yrittänyt itsemurhaa joskus vuosia sitten ja äiti on aina sanonut, ettei meidän suvussa ole ollut mitään mielenterveysongelmia :D

Että sellaista.

Mietin vaan, kuka tästä perheestä mahtaa seuraavaksi kuolla.