En jaksaisi elää ja olla minä

Nyt on ensimmäinen adventtisunnuntai kirjoittaessani tätä postausta.

Koko syksy ja alkutalvi on mennyt jotenkin sumussa. Tuntuu että olen elossa mutta en oikeasti elä.

Vointi on vaihdellut kohtuullisesta huonoon. Nyt on taas yksi niistä päivistä kun en jaksaisi elää ja olla minä.

Olen oman mieleni vanki enkä pääse koskaan pois tästä vankilasta. Tätä on jatkunut jo lähes 20 vuotta ja välillä tuntuu että olen oikeasti tulossa hulluksi.

Itkin tänään hysteerisesti melkein puoli tuntia kun olen niin saatanan väsynyt tähän kaikkeen. Vihaan itseäni ja ajatuksiani, joilta en saa hetken rauhaa. Lääkitystä jouduin taas nostamaan että pahin ahdistus katoaa. Silti se on aina taustalla ja mieli jauhaa ja jauhaa samaa paskaa koko ajan.

Vihaan tätä kirottua oravanpyörää, josta ei pääse eroon. Jos itselleen voisi tehdä lobotomian niin olisin varmaan tehnyt sen jo...

Mietin sairaita ja hulluja asioista enkä enää tiedä mikä on oikeasti totta ja mikä ei. Onko Jumala olemassa? Entä taivas ja helvetti? Joudunko helvettiin jos en tee parannusta? Onko demoneita olemassa ja mitä jos alan pian nähdä niitä? Haluanko tulla uskoon ja mitä se vaatii jos niin kävisi?

Kuka olen ja mitä haluan?

Olen pirstaloitunut palasiksi. Todellinen minä on kadonnut ja jäljellä on vain hajanaisia heijastuksia jostain, jota luulin todelliseksi mutta joka paljastuikin pelkäksi illuusioksi.

Tuntuu etten voi luottaa mihinkään. En läheisiini, en viranomaisiin, enkä järjestelmään. Huijataanko meitä koko ajan, onko kaikki vain yhtä suurta salaliittoa?

Pelkään menettäväni otteeni todellisuuteen. Pelkään että alan kuulla ääniä ja nähdä näkyjä. Mitä jos pahat henget tulevat kiusaamaan minua tai sekoan nupistani lopullisesti?

Ahdistus ei ole hellittänyt ja erilaiset pelot ovat seuranani koko ajan, en saa niitä pois mielestäni. Olen rukoillut vaikka kuinka paljon eikä siitäkään ole mitään apua...En edes tiedä uskonko Jumalaan, jollain tapaa kai olen aina uskonut mutta toisaalta en voi tietää johtuuko kaikki vain sairaasta mielestäni.

Joskus tuntuu että koko perheemme on kirottu, niin paljon pahoja asioita meille on tapahtunut viime vuosien aikana. Tuntuu että kohtuuden raja on ylitetty jo ajat sitten.

Huudan Jumalalle täynnä vihaa, miksi teet meille näin? Miksi et auta???

Sydämeni kirkuu pelosta, tuskasta ja epätoivosta.

Mutta on ihan sama vaikka itkisin ja huutaisin keuhkojen täydeltä, ei se tee asioita paremmaksi.

Sydämessäni olen varma että joudun helvettiin ja ehkä olen sen ansainnutkin. Taivaaseen en usko pääseväni missään tapauksessa mikäli sellainen on olemassa.

Jaa että miksi? Koska pahat, kamalat asiat ovat aina olemassa vaikka kuinka toivoisi niiden olemattomuutta. Ja ne asiat, mitä pelkää, tapahtuvat aina itselle joten miksei helvettikin?

Mietin vaan että eikö helvetti täällä maan päällä ole jo tarpeeksi, pitääkö kärsiä vielä tuonpuoleisuudessakin...