Soitin polille, että saanko sinne lääkäriaikaa. Vastaanottovirkailija ei ollut ihan varma, onko asiakkuuteni siellä edelleen voimassa (en ole käynyt vuoteen) vai tarvitaanko uusi lähete. Mun pitäisi soittaa hoitajalle, jonka luona kerran kävin ja jonka kanssa ei synkannut yhtään ja kysyä häneltä asiasta.
Siitä on nyt viikko enkä ole vieläkään saanut aikaiseksi soittaa. Ehkä ensi viikolla.
Tänään yllätyin iloisesti kauppareissulla, kun tämän kuun toimeentulotuki oli tullut tilille ja maksusitoumus lääkkeisiin on kuun loppuun voimassa. Kerrankin positiivinen yllätys! Odotin nimittäin jännityksellä, saanko edes tt-tukea tälle kuulle. Saa nähdä miten ensi kuussa käy.
Äiti soitti aamulla, että on pian tulossa käymään ja haluaisi olla useamman päivän luonani. En tiedä, onko se hyvä idea ollenkaan...Kestän ihmisiä vain pieninä annoksina kerrallaan joten vähän jännittää, jos tulee riitaa tai jtn. Mutta en viitsi kieltäytyä, koska hänellä ei juuri muuta elämää ole ja välit isän kanssa ovat aika huonot, joten ymmärrän että haluaa välillä olla isästä erossa.
Muuten olo on ollut suht ok, tosin olen edelleen koko ajan ahdistunut, mutta se on onneksi lääkkeiden avulla kestettävissä.
Toisaalta on ollut aika ristiriitaisia fiiliksiä tässä nyt monta päivää: tunnen olevani sekä ahdistunut että helpottunut!
On ihanaa, ettei enää tarvitse pelata sitä sosiaalista peliä jota kaikkialla pelataan ja jota en osaa. Ei tarvitse yrittää teeskennellä normaalia ja sosiaalista, ei tarvitse vastata kiusallisiin kysymyksiin, saa olla omissa oloissaan ja eristäytynyt. Ei tarvitse puhua kenellekään jos ei halua ja saa maata vaikka koko päivän sängyssä jos siltä tuntuu.
Jaksaa tiskata, laittaa ruokaa, pestä pyykkiä ja tehdä niitä tavallisia jokapäiväisiä askareita, joille ei vaan riitä energiaa töiden/koulun/kuntouttavan ohella. Olen aina ollut vähäenerginen ja päiväohjelmaksi minulle riittää ihan hyvin se, että käyn lenkillä ja kaupassa. Ehkä pesen lisäksi koneellisen pyykkiä ja tiskaan. Loppupäivän/illan voin löhötä koneen/tv:n ääressä hyvällä omallatunnolla.
Toisaalta harmittaa, kun joskus oli kunnianhimoa opiskeluun jne ja jaksoi vielä unelmoida asioista, joita kuvitteli voivansa saavuttaa. Sitten heräsin ja tajusin, että todellisuus on nyt tämä ja en koskaan tule toipumaan työkykyiseksi, yhteiskunnan silmissä hyödylliseksi yksilöksi.
Ei kukaan halua olla loppuelämäänsä sairas. Mutta pakko hyväksyä että näin asiat kohdallani ovat ja tulevat olemaan.
On niin paljon asioita, joita en koskaan voi saada. Mutta opettelen olemaan kiitollinen niistä pienistä jokapäiväisistä iloista, joita on vielä jäljellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti