Luulin että kestäisin hajoamatta

Aivan hiljattain menetin jotain arvokasta, itselleni tärkeää.

Olenhan minä menetyksiä kokenut aiemminkin, menetyksethän ovat minulle tietyllä tavalla arkipäivää.

Mutta tämä menetys, josta nyt kirjoitan...Se sattuu niin saatanasti, vaikka vielä en tunne kipua
täydellä voimalla, turtumus pitää sitä loitolla. Olen itkenyt, mutta en tarpeeksi. Tulen itkemään
vielä paljon lisää, tämän ja kaiken muun lisäksi.

En tiedä, milloin menetykset loppuvat, onko se edes mahdollista. Haluaisin olla haluamatta asioita, mutta en ole koskaan onnistunut siinä. Olen yrittänyt laittaa itseni aisoihin, olen yrittänyt olla samanlainen kuin muut, mutta en ole,en koskaan ole sitä, en koskaan ole normaali, en koskaan ole tarpeeksi, en kenellekään. Viallisuus on osa minua ja sitä ei voi korjata.

Kyse on siis eräästä harrastusryhmästä, joka oli minulle rakas, samoin siinä olevat ihmiset, joihin ehdin kiintyä kovasti ja joita en varmaan koskaan tule näkemään kuin ohimennen. En lähde yksilöimään syytä, miksi jouduin lopettamaan kyseisessä ryhmässä (koska minut voitaisiin tunnistaa) mutta sanottakoon, että ehdin käymään siellä melko pitkään ja nautin siitä, vaikka tavallaan se olikin stressaavaa.

 Oloni on kovin raskas ja murheellinen. Taas se tapahtui, jälleen kerran menetin jotain kaunista, arvokasta, tärkeää. Taas on yksi kiintopiste elämästäni poissa. Olisin niin kovasti halunnut kuulua ryhmään ja että tässä harrastuksessa ja ryhmässä saisin vihdoin kipeästi kaipaamiani korvaavia hyviä kokemuksia vanhojen traumojen tilalle, mutta ei.

En kestä enää tätä, en oikeasti kestä. Pakko lopettaa ihmisten kanssa oleminen ja alkaa erakoksi.
Haluan säästää edes rippeet mielenterveydestäni jota on koeteltu rankasti etenkin parin viime
vuoden aikana.

Koen, ettten voi koskaan olla normaalissa vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa ja ihmissuhteet
aiheuttavat lähinnä tuskaa. Siksi mietin tosissani, että annan niiden harvojenkin ihmissuhteiden,
joita minulla vielä on, hiipua ja kitua loppuun. Mitä sitä turhaan olemaan yhteyksissä, kun juuri
mitään yhteistä ei enää ole, paitsi menneisyys, josta ei voi loputtomasti ammentaa.

Olen itkenyt eniten elämässäni juuri ihmisten takia. He ovat repineet, raadelleet, hajottaeet
ja rikkoneet minut niin palasiksi, että hädin tuskin pysyn kasassa. En kestä enää yhtään
hylkäämistä, en kestä olla aina se, joka on varasijalla, joka on toisarvoinen, joka ei
oikeasti merkkaa mitään. En halua olla se, jonka kanssa ollaan säälistä tai velvollisuudesta.
En halua olla taakka muille.

Joten syrjäydyn mieluumin kunnolla kuin annan mielenterveyteni tuhoutua lopullisesti.

Ei enää ihmissuhteita, ei enää hylätyksi tulemisen ja nöyryytyksen kokemuksia.
Ennemmin yksin koko loppuelämä.

Elin pitkään illuusiossa, monia monia vuosia. Luulin oikeasti, että kestäisin hajoamatta, että selviytyisin vielä kaikesta voittajana. Halusin niin kovasti näyttää kaikille, halusin niin kovasti selviytyä. Halusin niin paljon asioita, joita en voi koskaan saada ja mua sattuu joka ikinen päivä, aina kun muistan ne asiat joista olen jäänyt paitsi ja joita en tule saamaan.

Normaali elämä on kaukainen, saavuttamaton asia, vähän kuin aarre sateenkaaren päässä, jota ei koskaan löydy.

Olen tajunnut, etten tule koskaan pärjäämään tässä ns.normaalien ihmisten yhteiskunnassa. En tule opiskelemaan, en tule tekemään ns.oikeita töitä. Tämä oli nyt aika pitkälti tässä. Turha pitkittää kärsimystä enää. Maailmassa oleminen vain lisää sitä. Sen sijaan maailmasta poistuminen (kuvaannollisessa mielessä) vähentää kärsimysteni määrää. Erossa ihmisistä,
vähemmän tuskaa, niin se vain on.


Nettikaverit ovat eri asia, heidän kanssaan on jotenkin enemmän samalla aaltopituudella ja kanssakäyminen helpompaa kuin ns.oikeassa elämässä. Heistä en halua luopua, mutta muuten...

Nykyään ymmärrän erakkoja ja erakoitumista ilmiönä paljon paremmin, koska olen joutunut henkilökohtaisella tasolla tuntemaan sen, mitä on kun ihmissuhteet tuottavat jatkuvasti tuskaa.
Olisinpa jo aiemmin tajunnut pysyä ihmisistä erossa niin tuskani olisi ollut edes vähän pienempi.

Kai tämä on kohtalo tai jotain, että minun osani on olla yksin ja pysyä erossa ihmisistä. Voin vain
haaveilla sellaisista asioista kuin kunnon parisuhde, aito ystävyys, oikea työpaikka jne. En enää
jaksa edes tavoitella niitä asioita, tulisin vain entistä onnettomammaksi.

Tavoitteeni on, etten enää halua asioita ja etenkin etten enää odota ja halua mitään muilta ihmisiltä. Haluaisin, että ajan kanssa ihmisistä tulisi mulle merkityksettömiä ja etten enää odota mitään koko maailmalta.