En vaan pysty

Huomenna pitäisi aloittaa jälleen uusi kuntouttavan työtoiminnan jakso, mutta olen lähes 100% varma etten pysty menemään sinne. En vaan pysty, tämä oli nyt tässä, piste.


Kyse olisi harjoittelupaikasta kirjastossa. Paikasta jonne moni haluaisi, mutta läheskään kaikki eivät pääse. Mutta parempi antaa se paikka jollekin sellaiselle, jolla on aidosti edellytyksiä pärjätä siellä.

Olen kipuillut oikeastaan koko kesän tän asian kanssa, mennäkö vai en? Olen ollut kahden vaiheilla: toisaalta haluaisin mennä, toisaalta taas en. Jos olisin terve, tuskin epäilisin hetkeäkään. Mutta näin pahasti sairaana: ei ei ei.

Olen kertakaikkiaan lopussa, kyllästynyt jatkuviin pelkotiloihin, ahdistukseen, epäonnistumisen kokemuksiin, liian kuormittaviin sosiaalisiin tilanteisiin. Tunnen olevani liian traumatisoitunut minkäänlaiseen työhön, edes tuettuun sellaiseen.

En usko pystyväni mihinkään ja pelkään mokaavani suunnilleen kaikki mahdolliset asiat, joita kohdalleni tulisi. Enkä jaksaisi taas olla tekemisissä uusien ihmisten kanssa

Mielessä pyörii kauhukuvia siitä, miten monella tavalla asiat voivat mennä pieleen. En vaan usko selviäväni. Ei ole enää itsetuntoa jäljellä, ei yhtään. Tunnen olevani ruma, friikki, tyhmä ja huono kaikilla mahdollisilla tavoilla. Olen myös varma siitä että minua inhotaan täällä yleisesti, joka johtuu juuri em.asioista.

Kuvittelen, että musta puhutaan pahaa selän takana ja pidetään outona ja kaikkea muuta paskaa jota sain kouluaikoina kokea. Olen kadottanut normaaliuuden kokemuksen: tunnen olevani perustavanlaatuisella tavalla erilainen verrattuna ns.normaaleihin ihmisiin. Ja ettei tästä voi parantua eikä muuttua - olen aina ollut outo ja erilainen muiden seurassa eikä se asia tule koskaan muuttumaan.

Vain kotona tunnen olevani suht turvassa tai sitten vanhempieni luona. Missä tahansa muualla olen jatkuvasti kireä ja pinna tiukalla. Jännitän ihan tiedostamattani ja pelkään yli kaiken törmääväni johonkin tuttuun. En halua puhua kenenkään kanssa, haluan olla yksin ja rauhassa.

Mikä on ristiriitaista, koska toisaalta taas kaipaan seuraa, mutta en vaan kestä ihmisiä...

Toisaalta  kotona on homevaurio ja täällä altistun kaiken aikaa ties mille myrkyille (sitä ei ole todettu mutta olen varma oireitteni perusteella että sellainen on) eikä sekään ole kovin mieltä ylentävä ajatus. Kuten ei sekään, että tässä on edessä syksy ja talvi, vuodenajat joita eniten inhoan ja kotiin neljän seinän sisään jääminen saattaa pahentaa masennusta.

Tunnen olevani loukussa, vankina fyysisesti sairaassa ruumiissa ja henkisesti sairaassa mielessä. En löydä ulospääsyä, en kerrassaan minkäänlaista.

Masentaa niin syvästi kun haluaisi tehdä ja saavuttaa vaikka mitä mutta terveydentilan takia se ei tule koskaan olemaan mahdollista.

Olen myös huomannut, ettei musta ole erakoksi, vaikka usein olen sitäkin vaihtoehtoa miettinyt. Olen kuitenkin sen verran sosiaalinen (mikä on kirous omalla kohdallani) että aina välillä kaipaan seuraa, mutta kavereita ei oikein enää ole.

Huomenna aion soittaa psykiatrian polille, pyytää lääkäriaikaa ja sanoa että haen pysyvää työkyvyttömyyseläkettä ja laittaa sitten paperit menemään Kelalle. En enää jaksa taistella väistämätöntä vastaan. En saa työkykyäni takaisin vaikka mitä tekisin. 

Olen miettinyt, pitäisikö mennä mukaan johonkin mielenterveysongelmaisille tarkoitettuun toimintaan, jota tälläkin paikkakunnalla järjestetään. Mutta sekin pelottaa liikaa, ajatus toisista ihmisistä siellä...En vaan pysty.

Sosiaalisten tilanteiden pelko - testistä aina sama tulos: Vaikea sosiaalisten tilanteiden pelko. Se on vain pahentunut viime vuosien aikana. Tätä menoa eristäydyn täysin kotiini, hyvä kun kaupassa ja lenkillä pystyy käymään ja sekin jännittää.

Mitäs kaikkia sairauksia tässä vuosien varrella on kertynyt? Päätin listata kaikki ylös:

• Kroonistunut migreeni, tinnitus

• Päivittäiset selkä-ja nivelkivut

• Krooninen masennus ja ahdistuneisuushäiriö

• Pakko-oireinen häiriö 

• Potentiaalinen epäily: joko cfs tai kilpirauhasen vajaatoiminta

• Sekamuotoinen persoonallisuuhäiriö 

Että yritä tässä nyt sitten elää jotenkin näiden asioiden kanssa.

Jos jätän menemättä huomenna, työkkäristä pamahtaa melko varmasti karenssi mutta se on oikeastaan ihan se ja sama, toimeentulotukea saa kuitenkin Kelasta. Olenhan ollut jo vuosia tt-tuen piirissä joten no big deal.

Pelkään katkeroitumista. Olen jo huomannut alkaneeni katkeroitua, eikä se ole mikään kiva tunne. En halua muuttua katkeraksi vanhaksi akaksi joka valittaa kaikesta. Pelkään että sellainen minusta on alkanut kehittyä...

Olen miettinyt keskeytynyttä terapiaa ja miten sekin pahensi traumatisoitumistani, koska terapeutin kanssa ei kemiat kohdanneet ja koin hänen istuvan lähinnä rahan takia siinä toisella puolella.

Kipeimpiä kohtiani yritin työstää sellaisen ihmisen kanssa, joka ei vaan ollut mulle sopiva, jonka koin vähättelevän oireitani ja arvostelevan toimintatapojani. Joka ei kestänyt vihaani ja pakkoajatuksiani, joka ei kestänyt minua ihmisenä. Olen päättänyt, etten enää koskaan mene terapiaan, en ainakaan psykodynaamiseen. Sellainen terapia on perseestä, josta on viimekädessä lähinnä haittaa.

Voi olla, että traumatisoitumiseni on niin syvää, ettei minusta saa tervettä/vähemmän oireilevaa millään terapialla ja ehkä olen vain poikkeuksellisen hankala tapaus, en tiedä. Mutta sen tiedän, ettei ikinä enää terapiaa. En kestä hajoilla yhtään enempää, olen ihan tarpeeksi palasina jo nyt.

Tiedän, että tilanteeni voisi olla paljon pahempikin, mutta silti...Ei tämä ole elämää, ei sitä jota haluaisin elää, ei lähellekään. Joskus tunnen vihaavani Jumalaa hyvin syvästi. Tai kohtaloa, whatever. Kai se on sama asia.

Ei kai tässä muu auta kuin yrittää sopeutua.