Onneksi on sanat

Miten alkuvuosi on kohdallani sujunut?

Masennus on selkeästi pahentunut keskivaikeaan. Tammikuu oli henkisesti varsin raskas eikä olo ole paljoa helpottanut nyt helmikuussakaan...Menin aloittamaan taas Nuvaringin (koska saatanalliset kuukautiskivut) pitkähkön tauon jälkeen ja voi sanoa että mieliala alkoi välittömästi laskea :/

Viikko sitten viilsin taas (pitkän tauon jälkeen) vasempaan ranteeseen ja yritin viiltää todella syvään, kun olin niin ahdistunut, mutta jouduin lopettamaan kesken kaiken kun meinasin pyörtyä lavuaarin ääreen kun alkoi heikottaa niin pahasti...Onneksi haava ei siis mennyt tikkauskuntoon koska olin pakotettu ns.lopettamaan ajoissa. Epävakaus on siis sitä luokkaa nyt, etten enää uskalla ostaa karvanajovälineitä kotiin, ettei tule uudestaan houkutusta.

Aloitin myös röökinpolton, neljän vuoden tauon jälkeen...Vituttaa suunnattomasti, etenkin kun rööki on nykyään niin kallista mutta minkäs teet. Yritän polttaa vain 2-3 päivässä jotta pärjäisin sillä yhdellä askilla viikon että rahat riittää. Tiedostan hyvin, ettei mun tuloillani olisi todellakaan varaa polttaa mutta ahdistukseen vaan tarvitsee jonkun pakokeinon ja tupakka on aina auttanut.

Lääkkeiden teho on kuitenkin rajallinen, eivätkä ne poista ahdistusta kokonaan, vaikka helpottavatkin sitä.

Pelkään että äiti on kuolemansairas. Sillä on ollut todella pahoja mahakipuja monta päivää, mutta ei suostu lääkäriin :(  Ollaan isän kanssa tuotu huolemme julki ja pyydetty että äiti hakisi apua mutta kun ei niin ei, perkeleen itsepäinen akka...Mieluummin ilmeisesti kuolee ennenkuin suostuu sinne lekurille menemään.

Olen lähes varma että äidillä on joku vatsasyöpä tai vastaava, on valittanut mahaansa jo ainakin 15 vuotta mutta ei ole koskaan käynyt sen takia lääkärissä. En vaan tajua, mikä ihme siinä on niin kamalaa, luulisi että pahempaa on kärsiä jatkuista kivuista kuin hakea niihin jotain lievitystä? Ilmeisesti se pelkää vatsantähystystä, johon ehkä joutuisi. Kieltämättä inhan kuuloinen toimenpide, mutta kai se olisi kuitenkin pienempi paha kuin kokoaikainen kärsiminen???

Olen tullut siihen tulokseen että sillä täytyy olla joku paha lääkäritrauma, ei tuota käytöstä oikein mikään muu selitä. Olen yrittänyt vaivihkaa kysellä asiasta mutta hän vaan väittää ettei mitään traumoja ole, eipä tietenkään kun ei voi tunnustaa että pelkää lääkäriä. Miten mielenterveys onkin näin iso mörkö meidän perheessä, huoh...

Tai sitten se on oikeasti päättänyt kuolla kotiinsa. Ehkä tuokin on jonkinlaista itsetuhoisuutta, ihminen tuhoaa itsensä fyysisillä sairauksilla. Kun ei voi tunnustaa että henkisessä hyvinvoinnissa olisi mitään vikaa.

Masennus ilmenee äidillä ilmeisesti tuolla tavoin, luulisin. Henkinen kipu muuttuu fyysiseksi, jos sitä ei mitenkään muuten saa pois, elimistö alkaa oireilla. Eikä se mikään ihme ole, etenkin veljen kuoleman jälkeen, että äidin ja isän terveys on molemmilla nyt selkeästi romahtamaisillaan.

Olen itkenyt sitä, että kohta olen ihan yksin. Pian mulla ei ole enää äitiä eikä ehkä isääkään. Ne on olleet ne elämän ainoat pysyvät tukipilarit, omat vanhemmat ja mulla on vahva ennakkoaavistus siitä että kohta ne on molemmat poissa. Sitten on jäljellä enää minä ja isoveli, mutta hänen kanssa tuskin tulee oltua paljoa tekemisissä, kun ei meidän välit ole koskaan olleet läheiset millään tasolla.

Tuntuu että asiat menevät aina vaan pahempaan suuntaan. Mitä me ollaan tehty ansaitaksemme kaikki tämä paska? Miksi juuri meidän perheelle piti ja pitää tapahtua tällaisia asioita?

Turhiahan nämä kysymykset on, ei niihin ole vastauksia. Mutta silti katkeruus sisälläni nostaa päätään ja mietin näitä asioita.

Olen taas alkanut pitkän tauon jälkeen kirjoittaa runoja. Vaikeina aikoina se auttaa, saa tunteensa edes jotenkin ilmaistua järkevällä tavalla.

Tähän blogiinkin pitäisi panostaa enemmän. Jotenkin on vaan motivaatio ollut aika nollissa ja en ole saanut aikaiseksi kun tuntuu että toistan vaan koko ajan itseäni näissä postauksissa, että onko tässä enää mitään järkeä...

Perjantaina oli pajapäivä, mutta en jaksanut mennä, oli pakko ottaa luvaton poissaolo, kun ahdistus ja masennus oli sitä luokkaa ettei vaan pystynyt menemään sinne. Huomenna odottaa palaveri, jossa sovitaan, että jatkan pajalla tästä lähtien vaan kahtena päivänä viikossa, koska en jaksa sitä kolmatta päivää, se on vaan liikaa.

Pelkään että ne yrittävät passittaa mut sairaslomalle väkisin tai haluavat potkia sieltä kokonaan pois. Pelkään että pokka ei pidä, että alan itkeä siellä niiden edessä kun ne kyselevät, miten mulla menee ja miksi en jaksa. En voi kertoa niille totuutta, kukaan ei saa tietää kuinka hajalla olen juuri nyt. 

Onneksi on sanat, ilman näitä varmaan sekoaisin lopullisesti