Viimeinen oljenkorsi

Neljä Diapamia heti aamusta. Stressaantunut ja kiukkuinen olo. Asiat ovat levällään ja niitä pitäisi hoidella, saada alta pois.

Harmittaa tosi paljon, kun jouduin perumaan tänään jo kuukausi sitten OMT-fysioterapeutille tilatun ajan. Syystä, että käsissäni on niin pahat mustelmat viime perjantain jäljiltä, jolloin purin ja hakkasin itseeni aika pahat jäljet...

Tämä ei sinänsä ole mitään uutta, aina välillä kilahdan kunnolla ja sitten edessä on joko terään, omiin hampaisiin tai nyrkkeihin turvautuminen. Mutta miksi helvetissä pitikin seota juuri silloin niin pahasti? Eihän tällaisia mustelmia kehtaa kenellekään näyttää. En keksinyt mitään järkevää selitystä, mikä olisi voinut mennä läpi. "Kaaduin tikkailta" tai joku muu yhtä surkea veruke tuskin olisi vakuuttanut ketään. Käsivarteni näyttävät siltä, kuin minua olisi pahoinpidelty ihan kunnolla.

Hävettää, kun jouduin tämän takia soittamaan sinne klinikalle ja perumaan sen ajan. Valehtelin, että olen muka flunssassa ja siksi en pääse tulemaan. Ikinä ennen en ole joutunut yhtäkään tärkeää menoa perumaan itseni vahingoittamisen takia...

Selkä on aika paskana ja istuminen vaikeaa. Sen takia fyssarille olisi tosiaan pitänyt päästä ja seuraava aika on vasta kuukauden päästä. Joudun syömään päivittäin särkylääkkeitä ja koko ajan pelkää, että tilanne saattaa mennä pahemmaksi. Epäilen, että mulla saattaa olla reuma tai nivelrikko, kun suurin osa oireista täsmää ja niitä on jatkunut jo aika pitkään, mutta tk-lääkärin mielestä ei voi olla, kun verikoe näytti negatiivista (ei reumatekijää veressä). Tiedän kyllä, ettei se takaa mitään. Reuma voi olla, vaikkei se näkyisi missään kokeissa. Ja yksityiselle ei todellakaan varaa mennä.

Jos todella sairastan reumaa tai nivelrikkoa, tulevaisuus tuntuu heti astetta synkemmältä. Pelkään, että olen aiheuttanut tämän itse itselleni, kun olen vahingoittanut kehoani niin kauan...Ja nuo sairaudet ovat kroonisia, eikä niitä voi parantaa. Onneksi on lääkkeitä, mutta silti kyseiset sairaudet ovat käsittääkseni eteneviä.

Raha-asioissa olisi myös parantamisen varaa. Toimeentulotukihakemus oli viime kuussa yli kolme viikkoa myöhässä ja jouduin tekemään valituksen aluehallintovirastoon. Tämän kuun hakemuskin oli myöhässä, rahat luvattiin viime viikon torstaiksi, eikä niitä näy vieläkään tilillä, vaikka myönteinen päätös on tehty jo 21.4.
Soitin sinne ja lupasivat, että tänään illalla pitäisi näkyä tilillä ja samaa sanoivat viime torstaina kun paikanpäällä kävin, että viimeistään iltapäivällä näkyy ja eipä vaan näkynyt. Pelkään, että ovat sössineet siellä jotain ja en saa rahoja ollenkaan. Huoh...Välillä on kyllä mielenterveys niin koetuksella tuon sossun kanssa.

Aina saa jännittää, milloin tuki tulee ja eivät sitä edes joka kuukausi myönnä, ja kaiken lisäksi tekivät vielä virheellisen laskelman viime kuussa. Voi kunpa tämä järjestelmä olisi edes vähän selkeämpi ja rahat saisi ajallaan, mutta kun ei niin ei. Raha on ikuinen stressin aihe, kun koskaan ei tiedä, kuinka paljon tukea myönnetään ja kauanko joutuu odottelemaan.

Masentuneena masentaa entistä enemmän, kun raha-asiat kusee. Onneksi on sentään kaapissa ruokaa, ettei ihan nälkää tarvitse nähdä. Osan lääkkeistä olen kyllä joutunut jättämään ostamatta, kun rahat ei ole yksinkertaisesti riittäneet.

Sitäkin häpeän, kun viime viikon perjantaina ammatinvalintapsykologi soitti, kun olin ilmoittanut edellisellä kerralla, ettei minulla olekaan varaa aloittaa sitä terapiaa ja asiat, joita hän sanoi, loukkasivat niin, että katkaisin puhelun kesken kaiken ja paiskasin kännykän raivoissani lattialle. Hävettää, miten aikuinen ihminen voikaan käyttäytyä näin lapsellisesti? Aggressiot on taas todella pinnassa...

Olen ollut viime päivät aikalailla veitsenterällä sen suhteen, että aloitanko terapian vai en. Välillä se on tuntunut mitä parhaimmalta ratkaisulta ja välillä taas ei. Eniten pelkään, ettei sossu suostukaan joka kuukausi korvaamaan omavastuuta (joka on n. 240€ kuukaudessa) kun en ole edes tukeen aina oikeutettu. Itse en todellakaan pysty maksamaan omasta pussistani tuollaista summaa eivätkä mitään maksusitoumusta anna.

Vakuuttivat vaan, että maksavat, mutta en luota tippaakaan sossun lupauksiin, siellä kun ei läheskään aina toimita lain mukaan, tämän olen saanut henk.kohtaisesti kokea. Sitten aloin miettiä, että tämä on todennäköisesti ainoa mahdollisuuteni saada kunnon hoitoa ja jos jätän tilaisuuden käyttämättä niin uutta tuskin tulee. Ja loppujen lopuksi, mitä väliä, vaikka joutuisinkin taloudellisiin vaikeuksiin?

Vaikka luottotiedot menisivät niin onko sillä pohjimmiltaan väliä? Olenhan toivoton tapaus, enkä koskaan pääse muuttamaan pois tästä kämpästä, en koskaan voi enää opiskella enkä tehdä töitä. Ja tulotaso on niin alhainen, ettei näillä rahoilla paljoa ostella mitään ylimääräistä.

Miksi siis murehtia?

Pohjimmainen syy, miksi sittenkin päätin aloittaa terapian on se, että pelkään olevani itseni lisäksi vaarallinen myös muille. Pelkään, että tapan vielä jonkun, jos näitä valtavia aggressionpurkauksia ei saada kuriin.

Olen tikittävä aikapommi, joka räjähtää pienestäkin ärsykkeestä. Tarvitsen ihan oikeasti apua tämän valtavan vihan käsittelemiseen, joka jyllää sisälläni päivästä toiseen. En halua ottaa sitä riskiä, että joku ihan oikeasti kuolee sen takia, etten pysty hillitsemään itseäni.

Terapia on viimeinen oljenkorsi ja siihen on pakko tarttua. Vaikka ei haluaisi.