Tapasin tänään tulevan terapeuttini toisella arviointikäynnillä ja sovimme aloittavamme terapian ensi kuussa. Kelasta ei ole vielä tullut päätöstä, mutta kaiken järjen mukaan sen pitäisi olla myönteinen.
En oikein tiedä, mitä ajatella tästä. Asiat etenevät tosi nopeasti. Olin henkisesti valmistautunut siihen, että terapia mahdollisesti alkaa vasta joskus syksyllä ja aloittaisimme kerran viikossa- käyntitiheydellä. Nyt sitten sovittiin, että käyntejä tulee olemaan kaksi kertaa viikossa ja aloituspäivä on jo 5.5.
Pelottaa tosi paljon lähteä tähän prosessiin, mutta kuten sanottu, minulla ei ole muita vaihtoehtoja. Vähän stressaa jo etukäteen, miten terapian rahoitus onnistuu (sossu kyllä lupasi maksaa omavastuut, mutta en ole saanut mitään kirjallista todistetta asiasta) mutta kai sekin asia hoituu jollain tavalla.
Mietin, kerronko äidilleni terapian aloituksesta ja päädyin siihen, etten puhu kummallekaan vanhemmalleni mitään koko asiasta. Eivät he ymmärtäisi. "Vieläkö sä käyt siellä terapiassa" on äitini joskus ihmetellen kysellyt, kun on tullut puheeksi, että käyn kolmen viikon välein psykiatrisen sairaanhoitajan luona juttelemassa.
Surullista, kun ei voi olla vanhemmilleen rehellinen, mutta tässä vaiheessa on jo varsin selvää, että tietyt asiat on hyvä jättää kertomatta, ettei aiheuta pahaa mieltä itselleen ja muille...
Se on hyvin surullista - mehän tietenkin haluaisimme tulla nimenomaan omille vanhempien edessä ymmärretyksi ja hyväksytyksi, mutta kuten sanoit, on tärkeämpää suojella itseään. Raja itsensä turvalliseksi, ja on tärkeää ymmärtää, että jos ei ole mahdollista tulla ymmärretyksi heille, on parempi olla puhumatta. Ratkaisu aiheuttaa ymmärrettävästi pahaa mieltä, turvattomuutta ja muitakin tunteita. Voimia terapian alkuun, hienoa että aloitat sen, vielä ymmärtäen ettei se mitään helppoa tule olemaan mutta tärkeää silti!
VastaaPoistaKiitokset jälleen tsemppaamisesta :) Olet oikeassa, se tuntuu hyvin surulliselta, kun tietää, että vanhemmat eivät koskaan tule ymmärtämään/hyväksymään tiettyjä asioita mutta onneksi tähän ikään mennessä on itse jo oppinut suhtautumaan sillä tavalla, että se on heidän ratkaisunsa ja itse tietää kuitenkin menevänsä koko ajan eteenpäin kaikesta huolimatta.
PoistaVähän jälkijunassa tulee kommentti, mut halusin vaan vähän tsempata.. Toivon todella,et sun terapia lähtee hyvin käyntiin ja oot löytäny itelles sopivan terapeutin. Kaikkia kauhukuvia kun on välillä tullu kuultua. En siis tahdo milläänlailla pelotella. Ite oon käyny nyt melko tasan 10 kk psykoterapiassa. Oon siis kolmekymppinen ja ollu enemmän ja vähemmän hoidon piirissä n. 15 v. Omalta kohalta voin vaan sanoa, et välillä on äärimmäisen rankkaa, enkä oo ehkä vieläkään täysin avoin (ees itelleni). Suojat iskee päälle välillä aika voimakkaasti ja välillä nekään ei riitä pitämään itseään hallinnassa. Mut poinni oli sius se, et tulee varmadti olee ajoittain vaikeeta, mut ite jaksan kaikesta huolimatta uskoo, et tää on se oikee tie. Ei ainakaan paljon huonommaks voi mennä. Jos se aurinko sitte vihdoin paistais risukasaankin ja oppis ymmärtää omia ajatuksiaan ja käytöstään ja tärkeimpänä ehkä se et niille vois joskus oppia pistää vastaan, toimii toisin. Toimii niinku ois itelleen parasta.. Vähän sekava kommentti, mut kovasti tsemppiä jos ja kun kelalta myönteisen päätöjsen saat..
VastaaPoistaKiitos kun jaksoit kommentoida! Aivan varmasti terapia tulee olemaan rankkaa, sitä en epäile. Niin kipeitä asioita kuitenkin käsiteltävänä. En lähtisi tälle tielle, jos ei olisi pakko, mutta olen sellaisessa tilanteessa, ettei minulla yksinkertaisesti ole vaihtoehtoja. Luultavasti kuolen, jos en nyt hanki kunnollista apua...
VastaaPoistaUskon, että terapia on meille kaikille henkisesti sairastuneille se oikea tie lopulta. Kommenttisi ei ollut mitenkään sekava, ymmärsin oikein hyvin mitä tarkoitit. Kiitokset tsempeistä ja toivotan sinulle voimia jatkoon, eiköhän se aurinko vielä paista meille kaikille :)