Elämäni on ohi. Kolmekymppisenä.
En koskaan olisi uskonut, että tässä käy näin. Että kaikki unelmani, kaikki kauniit haaveeni ovat poissa, enkä voi saada niitä enää takaisin.
Haaveet siitä, kuinka vielä joskus voisin elää ns. normaalia elämää. Haaveet omasta puolisosta, perheestä, ammatista ja työurasta. Terveydestä puhumattakaan.
Poissa. Lopullisesti mennyttä.
Sitä tulevaisuutta, josta niin kauan haaveilin ja jota niin kovasti odotin...Sitä ei koskaan tullutkaan. Eikä tule.
Olen liian kuollut sisältä, liian rikki ja hajalla.
En edes halua tavata ystäviäni. En nyt, enkä lähitulevaisuudessa. Aina ennen olen jaksanut sosialisoida, saanut heistä voimaa, mutta nyt tuntuu, että he lipuvat pois käsistäni, ulottumattomiin. Tunnen vahvasti, että jollain tasolla olen menettämässä heidät, mutta en jaksa välittää.
Yksin on helpointa olla. Ei tarvitse esittää, eikä häpeillä itseään kenenkään edessä.
Tajuan, että olen pikkuhiljaa erakoitumassa.
Eikä se edes haittaa minua.
Olenhan aina ollut kaikessa se kolmas pyörä, ulkopuolinen yksinäinen susi, joka ei kuulu minnekään.
Kai tämä on oleva kohtaloni.
♥ *halaus*
VastaaPoistaKiitos <3
VastaaPoista