Tunnen olevani niin sairas ja viallinen (hullu) ettei tästä ole minkäänlaista tietä ulos. Vähän kuin kävelisi
sokkeloisessa labyrintissa käytäviä edestakaisin. Joskus jostain kajastaa valoa, mutta aina se loittonee tai sammuu ja hetken päästä olen taas pimeässä, yksin.
Jos sydämeni osaisi itkeä verta, se tekisi niin juuri nyt.
Tämä taistelu tuntuu toivottomalta. Olen varma, että en voi voittaa. Sisälläni asuu hirviö, jokin musta ja kauhea, joka vaanii mieleni perukoilla valmiina hyökkäykseen. Se haluaa ottaa minut hallintaansa, haluaa että satutan itseäni, vuodatan omaa vertani, hakkaan kehoni mustelmille, puren ranteeni rikki ja viillän joka ikisen paljaan pinnan haavoille.
Vastassani on niin valtava tuhon ja kaaoksen voima, että tuntuu kamalalta lähteä selättämään sitä. Se on ollut minussa aina, sen läsnäolo on niin voimakas, se on kuin varjo, joka seuraa aina askeleen perässä. Muukalainen vierelläni, niin tuttu ja turvallinen ja kuitenkin vieras ja pelottava. Se haluaa ottaa minut hallintaansa, yrittää rikkoa mieleni lopullisesti. Synnyttää tuhon mielikuvia, joita on vaikea vastustaa.
Se haukkuu minua hulluksi ja kertoo, kuinka paha ja viallinen olen, että kukaan ei tule koskaan rakastamaan minua, että en ole sen arvoinen, ettei minulla ole mitään toivoa paranemisesta. Pimeä puoleni on niin suuri ja vahva, että pelkään sen hukuttavan minut alleen. Miten sellaista vastaan voi taistella, kun se on olennainen osa
minua? Se on ollut kanssani aina.
En usko, että edes terapia voisi parantaa minua. Miten synnynnäisen hulluuden voisi parantaa?
Minulla on eräs todella ahdistava muisto, jota en pääse pakoon.
En tiedä, kuinka vanha olen, mutta alle kouluikäinen kuitenkin. Näen kauempana hiekkatiellä muutaman pojan ryhmän. Tuttuja naapurin poikia. Tunnen heidät hyvin, olemmehan leikkineet useasti yhdessä. Suutun jostakin, en muista mistä. Seuraavassa muistikuvassa kädessäni on isäni kuokka, jossa on terävä pää. Heitän sen raivoissani poikia kohti ja he juoksevat karkuun. Huutavat ehkä hullua, en ole aivan varma. Muistikuva ei ole aivan tarkka.
Tuo muisto kertoo varmaan aika paljon minusta. En syyttä miellä itseäni hulluksi, koska jos aivan rehellisiä ollaan, niin hulluhan minä olen ja olin jo pienenä. Eihän kukaan normaali lapsi käyttäydy tuolla tavalla, saa noin hallitsemattomia raivokohtauksia, että yrittää satuttaa toisia.
Kuinka paljon häpeänkään tuota varhaista muistoa. Se vahvistaa kaikki pelkoni todeksi. Olin sekaisin päästäni jo pienenä. Miksi? En tiedä vastausta, en varmaan koskaan saa tietää. Sen tähden tuntuu, että minua ei voi parantaa. Ei kukaan osaa auttaa tällaista aggressiivista hullua. Ja samanlaisia muistoja on useita.
Puukkoa tungetaan sisuksiini lakkaamatta. Kymmeniä, satoja teräviä puukoniskuja. Syviä haavoja, arpia joita edes aika ei paranna.
Perimmäinen olemukseni ja identiteettini rakentuu sen käsityksen varaan, että olen hullu. Hullu isolla H:lla. Häiriintynyt. Henkisesti sairas. Kahjo, seko, skitso, pöpi. Rakkaalla lapsella on monta nimeä.
Vahva sisäinen tunne, että en elä vanhaksi. Miten tällaisen taakan kanssa muka jaksaisi elää seuraavat 50 (tai 40 tai 30 tai 20) vuotta?
Syntymäni oli virhe, jota ei voi enää korjata.
Tällä hetkellä tuntuu, että olen jo puoliksi kuollut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti