Vihaan itseäni. Miksi mun pitää olla tällainen, etten koskaan kelpaa kenellekään? Kunpa voisin luottaa siihen, että ihmiset rakastaisivat minua tällaisena, mutta en ole koskaan voinut luottaa siihen. Sydämeni vuotaa verta hiljaa sisäänpäin. En puhu tästä kenellekään, en saa sanoja ulos. Sattuu ihan vitusti, mutta kukaan ei saa koskaan tietää sitä.
Miksi minut hylätään aina uudestaan ja uudestaan? Ihan kuin se olisi joku kirous, joka toistuu ja toistuu loputtomiin. Miksi toisilla ihmisillä on valta satuttaa niin syvältä, kokonaisvaltaisesti? Eikö tämä kipu koskaan lopu? Onko tämä yhtä ja samaa helvettiä loppuelämän? Joudunko aina ja ikuisesti kokemaan jatkuvia uudelleenhylkäämisiä ja traumatisoitumisia?
Olen niin vihainen itselleni. Siitä, etten ole ihmisenä ja yksilönä minkään arvoinen. En ole rakastettava, en ole
koskaan tarpeeksi hyvä kenellekään. Jos kuolisin, mitä sitten? Moni ei jäisi kaipaamaan.
Olen helvetin pettynyt ihmisiin. Niin moni teeskentelee, eikä oikeasti välitä. Vihaan itseäni sen takia, kun en koskaan kelpaa, en omana itsenäni. Vihaan Jumalaa, kohtaloa, koko luomakuntaa sen takia, että joudun kokemaan kaiken tämän paskan. Ei koskaan tarpeeksi hyvä. Kuinka rikki se minut saakaan.
Olen yhtä vertavuotavaa haavaa. Haluaisin vetää syviä haavoja ranteisiin, haluaisin kiduttaa lihaani, rangaistukseksi siitä, kuinka huono ja epäonnistunut olen. Ei kukaan, ei missään. Se minä olen, nimetön ja
yksinäinen. Ei kukaan, ei koskaan, ei kenellekään.
Minut on jälleen kerran hylätty. Tottakai, tietenkin. Tiesinhän, että näin tulisi lopulta käymään. Se on kohtaloni, sen täytyy olla. Ainahan minulle käy näin, luulisi että olisin jo tottunut siihen. Miltä tuntuu tulla hylätyksi niinkutsuttujen ystävien taholta. Ei kukaan voi pitää minusta, ei oikeasti. Kaikki vain teeskentelevät,
koko tämä maailma on yhtä saatanan teeskentelyä.
Entinen työkaverini tuli vappuaattona käymään luonani. Ajattelin, että hän jäisi yöksi. Tottakai ajattelin niin. Sellainen merkitsee minulle paljon, että joku jää joskus yöksi. Yövieraat ovat niin harvinaisia, että osaan olla kiitollinen jokaisesta.
Minun on aina ollut vaikeaa muodostaa ihmissuhteita, etenkään pysyviä sellaisia. Olen etsinyt koko ikäni sellaisia ystäviä, jotka olisivat niitä tosiystäviä ja jotka hyväksyisivät minut tällaisena kuin olen. Hetken luulin jo löytäneeni sellaisen, mutta olen kai erehtynyt, jälleen kerran.
Olemme tavanneet tämän ex-työkaverini kanssa useita kertoja myös vapaa-aikana ja olen nauttinut siitä, että kerrankin minulla on uusi ihminen, jonka kanssa voi käydä kahvilla, shoppailemassa ja yöelämässä. Ihminen, joka tietää taustani, joka ymmärtää ja hyväksyy. Joka välittää oikeasti. Luulin aluksi, että tämän kyseisen ihmisen kanssa synkkaa. Meillä on yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja pitkälti samanlainen henkilöhistoria. Olemme molemmat entisiä koulukiusattuja ja sairastamme masennusta.
Tämän ihmisen piti siis jäädä luokseni yöksi vappuaattona. Emme varsinaisesti olleet sopineet niin, vaan "fiiliksen mukaan." Meidän piti lähteä yöelämään yhdessä, mutta sen sijaan päädyimme pelaamaan korttia tämän naisen ja hänen poikaystävänsä kanssa. Ja ilta oli itseasiassa oikein mukava. Ja petyin todella paljon,
kun tämä ystävä ilmoittikin kesken illan, että hän lähtee poikaystävänsä luo yöksi, eikä jää minun luo.
Tunsin itseni siinä samassa hirvittävän yksinäiseksi ja hylätyksi. Hyvä fiilis oli välittömästi mennyttä. Se, ettei tämä ystävä jäänyt yöksi luokseni, oli minulle kuin isku vasten kasvoja. Reagoin siihen tunnetasolla suorastaan järkyttävän voimakkaasti. En näyttänyt sitä ulospäin, mutta tunsin todella voimakasta
tuskaa, kuin sydän puristuisi kasaan.
Se, ettei joku jää luokseni yöksi, on minulle yhtä kuin hylkääminen. Sama juttu, yhtä traumatisoivaa kuin viime kesä, jolloin kolme parasta ja pitkäaikaisinta ystävääni kieltäytyivät kaikki tulemasta luokseni yöksi. Samanlainen hylkääminen. Ketään ei oikeasti kiinnosta. Kukaan ei pidä minusta niin paljon, että vaivautuisi viettämään yön kanssani samassa asunnossa, jos parempi vaihtoehto on tarjolla. En ole oikeasti tärkeä kenellekään. Kaikki on vain näytelmää. Esitetään, että olet muka rakas ja me haluamme viettää kanssasi aikaa, mutta teot kertovat enemmän kuin sanat.
En ole oikeasti tärkeä. Kenellekään. En edes niille, joiden uskoin välittävän ja hyväksyvän.
Koin jälleen uudelleentraumatisoitumisen, kun tämä entinen työkaverini valitsikin minun sijasta poikaystävänsä, jonka luona yöpyä. Hehän ovat yhdessä melkein koko ajan (ystävä asuu hänen kanssaan). Olenko niin rasittavaa seuraa, ettei kanssani voi viettää edes yhtä vitun yötä? On hän ollut kerran aiemmin yökylässä ja minä olen ollut hänen luonaan useammankin kerran, mutta niillä kerroilla olemme aina menneet baariin.
Nyt emme menneet. Olisin vain halunnut viettää aikaa tämän ihmisen kanssa, josta on huomaamatta tullut itselleni tärkeä. Ja sitten saan jälleen kokea sen äärimmäisen traumaattisen tunteen, etten olekaan tarpeeksi tärkeä, että minä en riitä omana itsenäni. Haluaisin niin kovasti tulla hyväksytyksi tällaisena. Miksi en koskaan
saa kokea aitoa välittämistä? Miksi en koskaan saa uskoa siihen, että minä riitän? Miksi se kaikki viedään minulta kerta toisensa jälkeen pois?
Olen niin vihainen, että haluaisin kirkua. Oksettaa kaikki se paska, mitä olen joutunut nielemään. Haluaisin sylkäistä sen ulos, oksentaa niiden kasvoille, jotka ovat minua satuttaneet. Tuskaa on niin paljon, että sydän tuntuu halkeavan sen painosta.
Normaali, tervejärkinen ihminen ei reagoisi tällä tavalla. Tiedostan, ymmärrän järjellä sen, että ylireagoin.
Järkevä, rationaalinen puoli minusta ymmärtää, miksi ystävä lähti mieluummin poikaystävänsä luo nukkumaan. Tunneminä ei ymmärrä. Siihen ei mikään järkipuhe tehoa, se ei kuuntele viisaita sanoja. Sille jokainen ei
on ehdoton hylkääminen. Siihen ei mikään puhe tehoa, se tekee omia johtopäätöksiään ja kokee hylkäämisenä kaikki neutraalitkin asiat, mistä ns. normaali ihminen ei edes tajuaisi loukkaantua.
Toivon todella, että ensi viikolla alkava terapia auttaa minua käsittelemään näitä asioita, koska en enää pärjää yksin tämän taakan kanssa. Tuska on niin repivää, että olen melkein lopussa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti