Palasia menneisyydestäni

Olen viime aikoina alkanut ymmärtää omia käytösmallejani ja perheemme varhaista dynamiikkaa aivan uudella tavalla ja halusin jakaa kanssanne näitä oivalluksia.

Olen aina pelännyt omaa vihaani, sen voimaa ja syvyyttä. Ihmetellyt, mistä se kumpuaa ja miksi en saa sitä millään tavoilla aisoihin, vaan se laukeaa tuon tuostakin jonkin yllykkeen ansiosta ja saa minut käyttäytymään järjettömällä ja vaarallisella tavalla.

Viimein tajusin: minä olen kasvanut siihen jo pienestä pitäen. En vaan nuorempana ymmärtänyt tätä mekanismia, miten se toimii ja miten se näkyy tässä arkipäivässä.

Minä olen toiminut kaikki nämä vuodet oman varhaisen ohjelmointini mukaan tajuamatta mitään. Olen kuvitellut olevani se, joka pitelee ohjia käsissään ja etteivät menneisyyden traumat määritä minua eivätkä varsinkaan ohjaile käyttäytymistäni (muka) millään tavalla.

Totuushan on, että melkein kaikki, mitä olen elämässäni tehnyt, on ollut noiden varhaisten traumojen aikaansaamaa. Loin mieleeni suojaavat kuvat, joita ilman en enää osaa elää, ohjelmoin itseni alitajuisesti
elämään enemmän oman pääni sisällä kuin tässä todellisuudessa, koska se todellisuus, jossa etenkin yläasteaikoinani elin, ei ollut läsnäolemisen arvoista. Minä ohjelmoin itseni "unohtamaan" ja pakenin menneisyyttäni minkä ehdin. Yritin kaikin tavoin pitää tietoisuuteni ulkopuolella kaikki pahat muistot ja tunteet
enkä suostunut kohtaamaan niitä. Tämän mallin opin jo lapsuudenkodissani.

Omat vanhempani kasvoivat 50-luvun kasvatustyylin mukaan, jossa tunteille ei juuri ollut sijaa, varsinkaan itkemisellä ja surulla. Vanhempani omaksuivat sen asenteen, että itkeminen on hävettävää ja ainakaan sitä ei pidä tehdä julkisesti. Minähän itkin pienenä, kun jouduin kiusatuksi. Minä myös suutuin todella voimakkaasti. Mitä tekivät vanhempani?

Minua kiellettiin itkemästä.

"Lopeta se märiseminen" on ainakin isäni tiuskaissut minulle vihaisena jossain tilanteessa, joka ei ole jäänyt selkeänä mieleeni. Muistan vain isäni vihan ja sen kovan, tylyn äänensävyn. Opin siis, että tunteet pitää tukahdutaa, ainakin suru ja kyyneleet. Viha sen sijaan ei ollut niin paha. Huutaminen ja raivoaminen tuntui olevan jotenkin sallitumpaa. Ymmärsin, että vihansa voi näyttää, olivathan vanhempani itsekin välillä aggressiivisia.

Vihan näyttämisestä ei rangaistu yhtä pahasti kuin itkemisestä. Kyyneleistä haukuttiin sekä koulussa että kotona. Minua nimiteltiin itkupilliksi ja kiusaajani oikein nauttivat siitä, kun saivat minut joko suuttumaan näyttävästi tai purskahtamaan itkuun.

Molemmissa tapauksissa se tuntui ns. lisäävän vettä myllyyn. Taisin olla seitsemännellä luokalla, kun kerran purskahdin itkuun opettajani nähden ja tämä vanha nainen oli silminnähden vaivautunut tilanteesta. Silloin kai viimeistään tajusin, että suruaan ei kannata näyttää, se on vaarallista ja sitä ei ymmärretä. Parempi vaan piilottaa kaikki tunteet ja suojautua kovan ulkokuoren taakse.

Niinpä aloin yläasteen ensimmäisenä vuotena leikkiä ns. "kovista" ja ajattelin, että käännän koko asetelman nurinpäin. Tästä lähtien kukaan ei enää satuttaisi minua ja jos joku tulisi aukomaan päätään, niin vastaisin samalla mitalla takaisin. Ja jollain tasolla tämä taktiikka toimikin.

Minua kyllä kiusattiin edelleen, mutta tässä vaiheessa maito oli jo ns. kaatunut ja koko ala-asteen kestänyt kiusaaminen oli jo kovettanut minua niin, että se, mitä yläasteella tapahtui, ei tuntunut enää yhtä pahalta, vaikka vihasinkin kouluun menoa.

Opin siis sekä kotona että koulussa, miten hävettävää ja noloa itkeminen on ja aloin hävetä kyyneleitäni. Siispä lopetin itkemisen ja siirryin sen sijaan huutamiseen ja tavaroiden heittelyyn sekä itseni vahingoittamiseen. Sairasta kyllä, sen vanhempani tuntuvat hyväksyvän paremmin kuin surun ilmaisut.

Nyt kun jälkeenpäin miettii, niin tajuaa, kuinka vääristynyt meidän perheen ilmapiiri oli lapsuudenkodissani.

Ruumiillinen kuritus ja lapsen henkinen nöyryyttäminen olivat vanhemmilleni, etenkin isälleni, ok ja jopa suositeltavaa. Lapsihan pitää "alistaa" jotta se tottelisi ja oppisi kunnioittamaan vanhempiaan. Se ei kyllä kohdallani toiminut, koska aloin päinvastoin vihata isääni. Äitiä en kai varsinaisesti vihannut, mutta hän oli etu-
päässä se, joka joutui ottamaan vastaan raivoni, jota purin häneen kiroilemalla, haukkumalla ja huutamalla.
Tämä toistui viikoittain, joskus jopa päivittäin.

Minusta tuli ihan sekopäinen. Olin ollut suhteellisen kiltti tyttö aina kolmanteentoista ikävuoteeni asti, mutta yläasteelle siirryttyäni helvetti pääsi irti ja aloin käyttäytyä täysin holtittomasti. Häpeä ja suru muuntuivat vihaksi, jota purin raivokkaasti, kykenemättä kontrolloimaan sitä millään tavalla.

Normaali vanhempi olisi luultavasti huolestunut tässä vaiheessa ja hankkinut lapselleen asiantuntija-apua, mutta vanhempani olivat (ja ovat edelleen) sitä mieltä, ettei minussa ollut mitään vikaa, satuinpahan vaan olemaan hieman tempperamenttisempi tapaus.

Koulun kautta pääsin lasten/nuorisopsykiatrian polille juttelemaan, mutta nämä tapaamiset keskeytyivät muutaman kerran jälkeen. En kai ollut tarpeeksi motivoitunut hoitoon. Sääli sinänäsä, ehkä olisin säästynyt paljolta, jos olisin jatkanut käyntejä ja näin saanut apua ajoissa?

En enää ihmettele, että tunteiden normaali ilmaiseminen on minulle edelleen vaikeaa. Kun kotona ja koulussa oppii ensin monta vuotta pelkäämään ja sitten ympäristö kieltää tämän seurauksena syntyneet normaalit tunteet (suru, pelko, häpeä) ja antaa sanatonta esimerkkiä, että vihan ilmaiseminen on huomattavasti parempi vaihtoehto, niin tottakai yksilö omaksuu saman arvomaailman ja oppii piilottamaan todelliset tunteet jopa itseltään.

En enää ihmettele sitäkään, miksi minua ala-asteaikoina pidettiin yleisesti ottaen hulluna. Käyttäydyin selvästi muista oppilaista poikkeavalla tavalla (suutuin todella nopeasti ja avoimesti ja tästähän minua jaksettiin härnätä) ja se varmaan pelotti sekä tiettyjä oppilaita, opettajia että heidän vanhempiaan. Sain sellaisia
raivareita että saatoin juosta kesken koulupäivän metsään ja piilotella siellä itkien ja sekä oppilaat, että opettajat joutuivat etsimään minua ryhmissä. Joskus opettajani joutui pitelemään minua kiinni ja yritti fyysisesti estää pakoni, kun huusin ja rimpuilin hänen otteessaan. Oirehdintani oli siis poikkeuksellisen rajua
ja ihmettelen vieläkin, miksi siihen ei puututtu?

Ehkä se johtui vanhemmistani. Hehän kielsivät kaiken. Eivät uskoneet, miten koulussa käyttäydyin, vaikka opettaja soitti kotiin ja kertoi. Kai se on sitten monelle vanhemmalle liian kova pala myöntää, että heidän lapsensa ei ole täysin normaali.

Olen hieman katkera vanhemmilleni edelleen, että he eivät kyenneet auttamaan minua, kun olisin ulkopuolista apua tarvinnut. Äiti vain sanoi: "Ei haukku haavaa tee". Valitettavasti, kuten kaikki tiedämme, tämä ei pidä paikkaansa.

Ymmärrän kuitenkin, miksi vanhempani olivat niin sokeita. Varmaankin se johtuu heidän taustoistaan. Äidin isä kuoli kun tämä oli vasta 6-vuotias ja mummo jäi neljän lapsen yksinhuoltajaksi. Mummoni oli myös kuulemani mukaan ongelmallinen luonne, joka ei tullut myöskään toimeen omien vanhempiensa ja sisarustensa kanssa. Olen äitini mukaan "perinyt hänen vaikean luonteensa." En väitä vastaan.

Isän isä, vaarini, sen sijaan hylkäsi vaimonsa ja lapsensa kun isä oli vielä pieni. Muutti toiseen maahan, eikä pitänyt mitään yhteyttä vuosikymmeniin. Mummolla ja isällä oli osittain tämän takia huonot välit loppuikänsä eli tavallaan isä joutui molempien vanhempiensa hylkäämäksi ja se on varmasti suurelta osin vaikuttanut siihen, miksi hänestä tuli sellainen kun tuli. Muitakin selittäviä tekijöitä on, joita en ala tässä käydä läpi.

Ymmärrän siis vanhempiani, mutta en silti pysty antamaan heille anteeksi, en vielä. Viha ja katkeruus on edelleen niin syvällä minussa, että menee varmasti vuosia, ehkä koko loppuelämä, jotta voin joskus päästä siitä eroon.

Ainakin yksi asia on varma: tämä kierre tulee katkeamaan minun osaltani. En aio koskaan hankkia lapsia. Nämä sukumme kollektiiviset traumat eivät tule enää siirtymään yhdenkään viattoman lapsen kannettavaksi.