Unelmat eivät kannattele minua enää

Tänään olen jälleen kerran satuttanut itseäni. Puremalla, raapimalla ja hakkaamalla.

Olin työharjoittelussa normaalisti ja kaiken piti olla ihan ok. Sitten, kaupungilla pyöriessäni, minut valtasi yhtäkkiä aivan mieletön raivo kaikkea ja kaikkia kohtaan. Olisi vain tehnyt mieli heittäytyä lattialle kirkumaan ja itkemään, hakkaamaan ja potkimaan, huutamaan että vittu mitä paskaa. Kaikki, koko tämä elämä.

Työharjoittelupaikkani ei selvästikään tee minulle henkisesti hyvää. Joka ikinen aamu vituttaa mennä sinne, vituttaa olla siellä ja olen niin helpottunut aina kun päivä on ohi. En vaan kestä sitä ilmapiiriä, enkä niitä ihmisiä siellä. Niinsanottu työkin on aivan turhanpäivistä näpertelyä, jota kuka tahansa idiootti pystyisi tekemään.

Tämänkö takia hikoilin 3 ja 1/2 vuotta lukiossa, luin ja pänttäsin jotta pääsisin läpi ja saisin joskus kunnon opiskelupaikan ja työn? Tämän takiako ravasin läpi lukuisat pääsykokeet ja opiskelin puolitoista vuotta taidealalla, jotta joskus pystyisin tekemään jotain muuta kuin siivoamista? (Joka ei siis ole nykyinen toimekuvani )

Kaikki turhaa, ihan kaikki. Hukkaan valui nekin vuodet ja tämä tuntuu olevan päätepysäkki.

Olen niin turhautunut. En kehity ammatillisesti, en pääse puusta pitkään. Olen jumiutunut tähän paikkaan, näillä näkymin hamaan tulevaisuuteen. Vihaan olla tässä paikassa, mutta en uskalla lopettaa, koska minusta tuntuu, etten enää pysty mihinkään muuhun kuin näpertelemään käsilläni jotain yhdentekevää.

Sitäpaitsi, mitä kertoisin vanhemmilleni ja kavereille, jotka kuitenkin haluavat tietää kuulumiseni? En voi, en kehtaa myöntää kenellekään, miten huonosti minulla oikeasti menee. On vaikeaa tunnustaa edes itselleen, että minusta tuli tällainen luuseri, jota kukaan ei arvosta ja joka ei kelpaa edes palkkatuettuun työhön. 

Tuntuu, ettei minulla ole enää aivoja. Ajatus ei kulje ja menen melkein paniikiin, jos joku puhuttelee minua. Miksi kukaan edes haluaisi kommunikoida kanssani? Painukaa kaikki helvettiin, ajattelen mielessäni ja tiedän, että ajatukseni näkyvät varmasti minusta kauas, koska kukaan ei todellakaan ota mitään kontaktia.

Olen aina ollut tällainen. Karkotan olemuksellani kaikki kauemmas. Minussa on jotain perustavanlaatuista vikaa, kun olen aina se syrjitty ja ulkopuolinen. Mennään sitten tämän käsikirjoituksen mukaan, mikäpä siinä. En enää jaksa teeskennellä sosiaalista ja ihmisrakasta, kun en sellainen ole koskaan ollutkaan.


Olen lähes varma, ettei minusta tule ns. "oikeaa" työntekijää koskaan.

Osaan kyllä opiskella, sen taidon olen aina osannut. Istua luokassa hiljaa ja kuunnella opettajaa, kopioida lauseita taululta vihkoon, alleviivata sanat ja tehdä läksyt. Lukea kokeisiin, suoriutua kokeista ja hankkia arvosanoja. Pänttääminen on aina ollut minulle tunnusomaista. Se ei ole ongelma.

Ongelma on se, että työelämä on niin erilaista kuin opiskelu. Ei saa tehdä omaan tahtiin, täytyy olla nopea ja sosiaalinen, täytyy jaksaa aina painaa täysillä, vaikka kuinka väsyttäisi. Pitää olla henkisesti vahva.

Ja minusta ei ole siihen.

En  vaan pysty selviytymään niistä haasteista, joita työ- ja sosiaalinen elämä vaativat. Joten annan olla, luovutan.

Vaikka aina sanotaan, ettei koskaan saisi luovuttaa, niin minä olen jo henkisesti luovuttanut. En jaksa enää taistella, jotta tulisin sosiaalisesti ymmärretyksi ja hyväksytyksi.

Olen luopunut unelmistani. Eivät ne enää kannattele minua, rikkovat vain lisää.