Masennukseni tuntuu taas pahenevan, kuten sillä on ajoittain tapana.
Sen myötä itsemurha-ajatukset ovat taas täällä, kuten aina. Väliaikaisesti saatan päästä niistä eroon, mutta enemmän tai vähemmän tuo vaihtoehto on houkutellut minua 13-vuotiaasta asti. Siis yli puolet elämästäni.
Mahdako koskaan päästä eroon näistä mieltäni myrkyttävistä lauseista, jotka hokevat pääni sisällä, että millään ei ole loppujen lopuksi mitään väliä, että elämäni oli tuhoontuomittu alusta lähtien, että mikään ei enää koskaan tule olemaan hyvin, että minusta ei voi tulla onnellista ja tasapainoista ikinä?
Se ääni on yllättävän sitkeä. Se palaa aina takaisin huonoina hetkinä ja vaikka kuinka tiedän, että tuo ääni on valhetta alusta loppuun, silti se on niin pirun vakuuttava ja saa minut uskomaan, ettei millään todellakaan ole väliä ja että itsemurha on oleva kohtaloni joka tapauksessa. Kysymys on vain, missä, milloin ja miten.
Katson ulos kerrostalohuoneistoni ikkunasta ja näkymä masentaa minua entisestään. Sataa lunta ja taivas on harmaassa pilvessä. Takatalvi. Arvasinhan, että tässä kävisi näin. 2 viikkoa jatkuvaa auringonpaistetta ja lämpöä olikin liian hyvää ollakseen totta.
Vähän niinkuin oma elämäni. Joskus aurinko paistaa sydämeeni ja tunnen voivani suhtkoht hyvin, lähes normaalisti. Mutta suurimman osan ajasta olen enemmän tai vähemmän ahdistunut, masentunut ja vihainen. Ja niin helvetin väsynyt tähän elämään.
Selkä on ollut viime aikoina niin paskassa kunnossa, että ensimmäisen kerran elämässäni jouduin lähtemään kivun takia töistä pois vain kolmen tunnin istumisen jälkeen. Yläselkä tuntui suunnilleen siltä kuin se olisi ollut tulessa. Särkylääkkeetkään eivät tuntuneet tehoavan kunnolla.
Olo on välillä täysin toivoton, kun tuntuu, että oma elimistö hajoaa samaa tahtia mielenterveyden kanssa.
Olen miettinyt paljon tulevaisuutta. Onkohan minulla edes sellaista? Tänään en taas jaksa uskoa, että olisi.
Mielenterveysongelmani ilmenivät ensimmäisen kerran jo alle kouluikäisenä. Ne ovat olleet olemassa lähes alusta asti. Miten muka voisin koskaan parantua, kun olen hyvin todennäköisesti syntynyt tällaisena, ongelmatapauksena? Aivoissani on jotain vikaa ja siksi minusta kai tuli tällainen.
Lähestyvä terapian alkaminen ahdistaa. Onko se todella kaiken sen tuskan arvoista? Entä jos en siltikään parane, vaikka repisin kaikki haavani auki ja joutuisin läpikäymään suoranaisen helvetin? Epäilen vahvasti, että sellainen minulla on edessä, mikäli aion käydä käsiksi niihin kaikkein pahimpiin muistoihin.
Entä jos minulla ei olekaan tarpeeksi rohkeutta siihen? Mitä jos kaikki on loppupeleissä turhaa? Entä jos minua ei voida parantaa? Mitä jos kaikki menee vain pahempaan suuntaan?
Kuinkahan montaa kertaa olen kirjoittanut, etten jaksaisi enää yhtäkään isoa vastoinkäymistä. Että hajoan lopullisesti, jos vielä jotain pahaa tapahtuu.
Voin suorastaan tuntea, kuinka ohut ja hauras mieleni on, kuinka se natisee liitoksissaan yrittäessään epätoivoisesti pysyä kasassa kaiken keskellä. Yksikin askel väärään suuntaan ja se suistuu raiteilta, hajoaa palasiksi kuin peilin sirpaleet.
Mutta onhan minulla viha. Siitä saan voimaa, enemmän kuin mistään muusta. Viha on pelastanut henkeni. Viha on pitänyt minua pystyssä kaikki nämä vuodet. Viha on ollut minun paras ystäväni, parempi kuin kukaan ns. oikeista ystävistäni koskaan.
Tuntuu, että ilman vihaa kutistun, pienenen ja lopulta häviän kokonaan.
Ei minulla ole mitään muuta kuin tämä viha. Kaikki on rakennettu sen varaan ja jos joudun luopumaan siitä, joudun luopumaan samalla elämänhalustani.
Viha on ainoa asia, joka pitää minut hengissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti