Ajattelen päivittäin kuolemaa. Itseni tappamista. Eri tapoja lähteä.
Mietin hiljaa mielessäni, kuinka kauan minulla on enää aikaa. Tällä hetkellä on vahva tunne siitä, etten elä vanhaksi.
En minä halua elää tällaista elämää. En kestä itseäni tällaisena. Jonain päivänä voimani yksinkertaisesti loppuvat ja pahoin pelkään, että se on menoa sitten.
Selkä on melkein koko ajan kipeä. Pärjään kyllä tämän kivun kanssa, mutta pelkään, että se pahenee lopulta sietämättömäksi.
Kävin osteopatiaan perehtyneellä fysioterapeutilla, joka veloitti 62€ käyntikerrasta ja käsittelystä oli apua tasan kahdeksi päiväksi. Sitten kivut tulivat takaisin. Ei minulla kertakaikkiaan ole varaa näin kalliisiin hoitoihin, varsinkaan jos niistä ei ole tämän enempää apua.
Nyt mietin, miten vuokranmaksun jälkeen rahat riittävät ruokaan ja muihin laskuihin. Kolme hoitokertaa kustantaa lähes 200€ joka on minulle tähtitieteellinen summa. Jo itsessään lääkkeisiin menee yleensä monta kymppiä kuukaudessa ja sossuhan ei tunnetusti korvaa yksityisen puolen hoitoja...
Terveyskeskuksen lääkärille on aika ensi viikolla (jo kuukausi ajanvarauksesta.) Pelkään, että en saa muuta apua kuin kipulääkereseptin kouraan ja se on sitten heippa. Toisaalta, onhan sekin parempi kuin ei mitään...
Masennus pahenee taas. Alkaa olla vaikeaa selvitä päivittäisistä rutiineista. Koko ajan itkettää ja tekisi vain mieli nukkua koko ajan. Tätä menoa olen pian osastohoidon tarpeessa.
Tuntuu, että olen umpikujassa. Että kaikki toivo alkaa kadota tästä elämästä. Että ei-niin-kaukana-tulevaisuudessa koittaa lopullinen murtumispiste ja minä en enää jaksa.
Tämä jatkuva, loputon, ikuinen ja päättymätön tuska repii sydäntäni kappaleiksi.
En halua elää loppuikääni yksinäisenä ja sairaana. En halua olla hyödytön yhteiskunnalle. Enkä jaksa enää sitä, että kaikki ne ihmiset, joita rakastan, satuttavat minua tavalla tai toisella.
Pelkkää kivusta toiseen kulkemista, koko tämä elämä.
Minun sietokykyni rajat alkavat tulla pian vastaan.
En enää tiedä, mitä tehdä.
Pitäisikö sinun olla vain armollinen itsellesi? Mä olen paininut samojen asioiden kanssa. Paniikkihäiriö, traumatausta, osastojaksot, lääkekoukku..halusin vain lääkkeistä sen tyhjän pehmeyden. Olen addikti edelleen. Muista, että on parempi avata suu ja pyytää osastojaksoa lääkäriltä ja sanoa ettei pärjää enää kotona. Muistan kun kesän ensimmäisinä päivinä istuttiin osastokaverini kanssa Pitkäniemen kauniin puiston laiturilla joka ilta tunti hiljaa katsellen järvelle, menimme syömään, nukuttiin, otettiin lääkkeemme ja vain olimme. Nyt kumpikin jaksaa arkea ja on palannut läheistensä pariin. Meidän on vaan jaksettava tätä elämää, mutta joskus pyydettävä apua ja ottaa sitä vastaan.
VastaaPoistaKiitos paljon kommentistasi! Aion kyllä ottaa osastolle menon puheeksi lääkärin kanssa, mikäli siihen ilmenee todellista tarvetta. Vielä on olen onneksi pärjännyt ilman (3 vuotta sitten edellinen jakso). Hyvät ja huonot päivät vaihtelevat niin suuresti. Olet oikeassa, jotenkin tätä kaikkea vain on pakko jaksaa, vaikkei aina jaksaisikaan...
VastaaPoistaSaisitko sä kysyttyä lekuriltasi 50g Tramalia? Ajattelin vain, että kohottaa serotoniinipitoisuuksia ja auttas siihen sun selkäkipuun..
VastaaPoistaLääkäri ei määrännyt edes Buranaa, vaan pelkästään lihasrelaksantteja joten en usko, että ainakaan kunnalliselta puolelta tuota Tramalia saisin...
VastaaPoista