Itsetuhoiset ajatukset ovat taas täällä. En pääse niitä pakoon.
Tulevaisuus on kuin pitkä, valoton käytävä täynnä ovia, joita en koskaan pääse avaamaan. Minun pitäisi jaksaa kävellä tuota käytävää eteenpäin, mutta tuntuu, että voimani ehtyvät jo ennen puolta väliä.
Pääsenkö koskaan loppuun asti? Näkyykö siellä edes valoa vai onko kaikki jo kadonnut pimeyteen?
Epäilykset kaiken turhuudesta kalvavat mieltäni. Mitä järkeä on elää sairaana, työkyvyttömänä, köyhänä ja yksinäisenä lopun elämäänsä? Entä jos mikään ei muutu ja joudun kärvistelemään seuraavat 50 vuotta tässä paskassa?
Ei sen puoleen, en usko että ylipäätään elän vanhaksi. Ei kukaan kestä tätä tällaista tyhjyyden ja turhuuden tunnetta loputtomiin.
Elämältäni on kadonnut tarkoitus.
Olemassaolon tuska vyöryy päälleni ja on hetkiä, joina oikeasti toivoisin olevani olematon. Voisinpa vain kadota jonnekin ja olla koskaan palaamatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti