Kuka minä olisin ilman ongelmiani?

Minulla on aivan sairaalloisen vahva menettämisen pelko. Alitajuisesti pelkään jatkuvasti hylätyksi tulemista  ja tämä tuli eilen yllättäen esiin kesken työpäivän.

Olen tavallaan ystävystynyt erään työkaverin kanssa. Vietämme myös vapaa-aikaa yhdessä, mikä on minulle uutta, koska yleensä en pysty muodostamaan minkäänlaisia pysyviä ihmissuhteita (kaikki kaverini ovat muinaisilta lukioajoilta, jolloin vielä osasin olla aloitteellinen.) Ystävyyssuhteeni niitä muutamaa vanhaa lukuunottamatta ovat tässä vuosien varrella kariutuneet yksi kerrallaan ja koen jatkuvaa pelkoa siitä, että taas käy samalla tavalla ja minua hyväksikäytetään ja sitten heitetään menemään, kun hyväksikäyttäjä kyllästyy.

Työkaverini vaikuttaa mukavalta ja hänelläkin on mielenterveysongelmia. Olemme tunteneet jo kuukausia, mutta silti en edelleenkään pysty luottamaan tähän ihmiseen ja alitajuisesti odotan, että jotain pahaa tapahtuu.

Tulkitsen tietynlaisia "merkkejä" omasta vääristyneestä perspektiivistäni käsin ja huomaan, kuinka ajatukseni alkavat aina juosta samaa rataa, kun koen hylkäämisen uhkaa: "Vittu mä arvasin tämän. Ei se musta oikeasti välitä, se vaan leikkii mun kustannuksella. En mä ole oikeasti tärkeä kenellekään. Ei kukaan voi pitää musta tällaisena. Kaikki näkee heti, että mussa on jotain perustavanlaatuista vikaa ja ne kääntää selkänsä ennemmin tai myöhemmin. No, painukoon helvettiin kaikki. Omapa on tappionsa" jne jne...

Vihaiset, pelästyneet ja katkerat ajatukset alkavat kiertää kehää pääni sisällä ja minun tekisi mieli alkaa raivota tai heitellä tavaroita. Eilen työkaveri ei tullutkaan istumaan viereeni töissä, kuten tavallisesti ja miten minä tulkitsinkaan tämän tilanteen? No tottakai siten, että minut hylätään taas kerran. Ja että tämähän oli odotettavissa.

Normaalin, perusterveen ihmisen mielestä tämä on varmasti ylireagointia: se, että joku menee toiseen paikkaan istumaan kuin tavallisesti, ei varmaankaan herätä tällaista tunneryöppyä. Mutta minussa sellainen herää joka ikinen kerta, kun koen jonkinlaista (oletettua) uhkaa toisen ihmisen taholta.

Minun traumani heräsivät tuossa hetkessä jälleen henkiin ja pääni alkoi pyörittää sitä vanhaa, tuttakin tutumpaa nauhaa. Ihan oikeasti tunsin tulevani hylätyksi ja paniikkireaktio iski: sydän alkoi lyödä kovempaa, hengitys muuttui raskaammaksi ja sisältäni nousi pelottavan voimakas raivon tunne. Teki mieli huutaa, että "mikä vittu mussa on vialla, kun en kelpaa kenellekään? Näkeekö sen jo päältä, että olen hullu? Vittu mä menen kotiin ja vedän ranteet auki" jne...

Töiden jälkeen selvisi, että työkaverillani oli hyvä syy vaihtaa paikkaa, eikä se johtunut millään tavalla minusta. Olin suunnattoman helpottunut ja iloitsin siitä hiljaa mielessäni, etten tullutkaan hylätyksi (ainakaan sillä kertaa)  Silti jään alitajuisesti odottamaan seuraavaa kertaa ja vaikka kuinka hoen itselleni, että eilen oli eilen ja nyt on nyt, minulle ei tapahdu mitään pahaa ja joku voi oikeasti pitää minusta niin sairas mieleni ei halua uskoa sitä. Ei, se panee vastaan minkä ehtii ja käskee minua olemaan varuillani ja hokee hokemasta päästyään, että "ei susta kukaan oikeasti välitä."

On pelottavaa, kun tajuaa, miten hauraalla pohjalla oma mieli on. Että se on luhistumispisteessä ja ei tarvita paljoa että putoaisin taas pohjalle. Ja kuinka paljon minua onkaan satutettu menneisyydessä. Kuinka paljon olenkaan oppinut vihaamaan ja pelkäämään itseäni ja muita ihmisiä.

En haluaisi olla tällainen. En halua, että onneni riippuu muista ihmisistä. Kunpa kykenisin olemaan onnellinen yksin, ilman toisia. Mutta ihminen on sosiaalinen olento ja se, mitä itse eniten kaipaan (terveyden lisäksi) on juuri ne toiset ihmiset, ystävät ja läheiset, jotka tekevät elämästä elämisen arvoisen.

Se on minun suurin traumani ja kipein kokemukseni: tunne hylätyksi tulemisesta. Ja tämä jatkuva hylkäämisen kierre on toistunut jo pikkulapsesta lähtien. Kiusaaminen ja porukoista eristäminen alkoi jo esikoulussa ja päättyi vasta yhdeksännen luokan keväällä, kun vihdoin sain päästötodistuksen ja vaihdoin lukioon toiselle paikkakunnalle, minne kiusaajani eivät minua seuranneet.

Aikuisiälläni lähes kaikki ihmissuhteeni ovat olleet vaikeita ja olen tuntenut tulleeni henkisesti hylätyksi niin monia kertoja, etten jaksa enää muistaa. Kaikista läheisimmät ovat satuttaneet minua kaikista eniten. Pahemmin kuin yksikään kiusaaja olisi koskaan voinut satuttaa.

Minulla ei ole ollut yhtään täysin tervettä ihmissuhdetta. Tietoisuus tästä tekee minut surulliseksi.

Minäkin olisin ansainnut hyviä ihmissuhteita. Minäkin olisin ansainnut onnellisen elämän. Kaikki se riistettiin minulta jo varhain ja totuin siihen, että jatkuva paha olo on normaali olotila. Olen tajunnut vasta vuosia jälkeenpäin, että niin ei kuulu olla. Ei elämän pitäisi olla yhtä kärsimystä.

Huonot ihmissuhteet ovat minulle normi. Huono olo on minulle jokapäiväistä. En tiedä mistään muusta. Satutetuksi tuleminen ja jatkuva pelko on minulle se normaali olotila, jonka kanssa olen oppinut elämään.

Ja siksi pelkään, että minusta ei koskaan voi tulla onnellista ja tasapainoista. Eihän minulla ole kummastakaan olotilasta minkäänlaista kokemusta.

Itseasiassa kun tarkemmin miettii, niin taidan pelätä onnellisuutta. Minun identiteetiltäni katoaisi pohja, enkä enää tuntisi itseäni. Sillä kuka minä olisin ilman tätä depressiota, ilman näitä ongelmiani?