En ollut turvassa missään

Olen vihainen. Ei, se on liian laimea ilmaus. Olen raivoissani. Se kuulostaa, tuntuu paremmalta. Olen todella raivoissani kaikesta siitä paskasta, mitä minulle on tapahtunut. Niin raivoissani, että suorastaan tärisen.

Tekisi mieli ottaa kaikki lukuisat lääkärien kirjoittamat B-lausunnot mukaan ja tunkea ne kiusaajien kurkusta alas. Huutaa niille, että saatanan kusipäät, teidän takia kaikki mun elämässä on mennyt päin helvettiä. Tähänkö te pyritte? Oletteko nyt onnellisia, kun saitte tuhottua toisen mielenterveyden? 

Haluaisin hakata, potkia, repiä ja raastaa. Ottaa kurkusta kiinni ja kuristaa, kunnes niillä pikku paskoilla ei henki enää kulkisi. Kunpa voisin mennä lapsuuteeni ja oikeasti tehdä niinkuin haaveilen. Kunpa voisin pieksää kunnolla ne kaikki.

Koska niiden syytähän tämä on, koko tämä saatanan elämä. Se, millaiseksi tämä on muodostunut. Millaista paskaa tämä on. Kaikki ne entisen elämäni ihmiset ovat vastuussa tästä. Opettajat, jotka eivät olleet huomaavinaan, eivätkä välittäneet. Kiusaajien vanhemmat, jotka tasan tarkkaan tiesivät, mitä heidän pikku kullannuppunsa tekivät, mutta eivät korvaansa lotkauttaneet. Kiusaajat itse. Ja tietenkin omat vanhempani, jotka väittivät minulle, että "ei haukku haavaa tee." Kyllä muuten tekee.

 Pitäisi lähettää lasku perästä ja haastaa ne vittupäät oikeuteen.

Yhteiskunnalle tämä keissi on tullut todella kalliiksi. 6 vuotta psykoterapiaa. Lukuisia lääkekokeiluja. Työtulojen menetykset viimeisten 10 vuoden ajalta. 5 vuotta käyntejä mielenterveyshoitajalla kahden, kolmen viikon välein.

Paljonko veloittaisin tuhotusta mielenterveydestä? Kysymys on jo itsessään absurdi, koska terveys on mittaamattoman arvokasta, ei sille voi määritellä hintaa. Silti olisin mielestäni oikeutettu jonkinlaisiin korvauksiin, koska kiusaajat rikkoivat minut henkisesti, eikä kukaan tehnyt asialle mitään.

Koulussa, kouluaikana. Kun minun olisi pitänyt saada olla rauhassa ja oppia.

Yhteiskunta ei pystynyt suojelemaan minua kiusaajilta. Minut rikottiin, minuun istutettiin krooninen pelko ja ahdistus. Ja viha, joka jäi kytemään sisälleni kuin hehkuva kekäle.

Voisiko kaikki tosiaan olla seurausta koko peruskouluajan kestäneestä kiusaamisesta?

Kilpirauhasen vajaatoiminta. Masennus. Persoonallisuushäiriö. Kivut eri puolilla kroppaa, erityisesti selässä (psykosomaattista kipua?) Kroonistunut sosiaalisten tilanteiden pelko. Muisti- ja oppimisvaikeudet. Lista on varsin kattava, aimakin jos sitä tarkastelee ulkopuolisen silmin. 

Vahingolliset olosuhteet sekä koulussa että kotona. Kotona pelkäsin vanhempiani (erityisesti isää) ja heidän tapaansa kurittaa minua ruumiillisesti. Koulussa ja koulumatkoilla pelkäsin kiusaajiani, että he kävisivät minuun käsiksi. En siis ollut turvassa oikeastaan missään.

Niinpä aloin elää pääni sisällä ja kehitin turvakseni suojaavat kuvat, jotka vähitellen peittivät tuskalliset, torjutut muistot alleen.

Ja tässä päivässä, tässä hetkessä onkin todella vaikea ohittaa tuo suojaus, joka muodostui turvakseni jo varhain. Miten ohittaa nuo kuvat, jotka peittävät tuskallisia mieleni sisältöjä, kun torjunta on automaattista ja koko ajan päällä, kun en usein edes huomaa sitä?

Torjuntojen muuri on niin vahva, pelko tukahdutettuja mielen sisältöjä kohtaan niin suurta, että tuntuu lähes mahdottomalta saada kaikki torjuttu muistiaines tietoisuuteen, jossa voisin alkaa prosessoida sitä.

Ahdistus on käsinkosketeltavaa, se puristaa palleani kasaan niin, että on vaikeaa saada kunnolla henkeä.

Kaikki tunteeni asuvat siellä. Kaikki muistoni ovat varastoituneet kehollisessa muodossaan palleani tienoille ja nyt kun prosessi on käynnissä ja olen alkanut tietoisesti palauttaa mieleeni kauan piilossa olleita kipeitä asioita, niin tunnen, kuinka muistojen lisäksi niihin liittyvät tunteet aktivoituvat ja minua on alkanut ahdistaa entistä enemmän.

Mahdanko selvitä hengissä, saati sitten järjissäni siitä, mikä minua odottaa?