Väärinkäsityksiä

Kadun nyt aikaisempia raivonpurkauksia ystävilleni. Laitoin tänään viestiä ja saimme sovittua asiat. En jaksa enää olla kovin vihainen, vaikka olenkin edelleen hieman loukkaantunut siitä yöpymisasiasta.

Välimme ovat siis kunnossa. Ystäväni tietävät, että tulistun helposti ja kiihdyn nollasta sataan alta viiden sekunnin. Kai he ovat jo tottuneet siihen ja osasivat odottaa, että vedän kilarit.

Olen aina ollut sellainen, pikkutytöstä lähtien, että jos tulee odottamattomia vastoinkäymisiä tai koen esimerkiksi hylkäämisen tunnetta, niin reaktioni on välitön raivostuminen. Ja siinä tilanteessa loukkaukset lentävät hyvin äkkiä vastapuolen niskaan ja taipumuksenani on sanoa sellaisia asioita, jotka aivan taatusti kaduttavat itseäni myöhemmin.

Kun kukaan ei tullut luokseni yöksi niin koin välittömän taantuman jonnekin lapsuus/nuoruusvuosiin ja kaikki kokemani menetykset ja hylkäämiset aktivoituivat aivoissani ja saivat minut tuntemaan, että taas minua kohdellaan kaltoin ja koin oikeudekseni suuttua.

Tunne hylkäämisestä oli varmaankin ihan normaali, mutta reaktioni oli ylimitoitettu. Juuri tämä on aina ollut tunteiden akilleen kantapääni. Tunnen syvästi ja vahvemmin kuin ns. normaali ihminen.

Koen hyvin voimakkaina erityisesti negatiiviset tunteet, kuten vihan ja pettymyksen ja minun on aina ollut vaikea selvitä näiden tunteiden kanssa. Usein se on johtanut itseni satuttamiseen tavalla tai toisella.

En ole tunne-elämältäni normaali enkä tiedä, olenko koskaan ollutkaan. Aivan kuin minussa olisi ollut jotain vinksallaan jo pienestä pitäen.

Niin kauan kuin muistan, olen saanut hillittömiä raivareita, joiden aikana lähes kaikki ajatustoiminta tuntuu lakkaavan päässäni ja kehoni tärisee kiihtymyksestä täynnä adrenaliinia ja iskee voimakas, välitön halu kostaa juuri koettu (usein oletettu) loukkaus/vääryys vastapuolelle.

Tämä on saanut aikaan paljon väärinkäsityksiä ja monta riitaa, jopa ihmissuhteiden rikkoutumisia. Olen tuntenut itseni hulluksi ja moni on minua pitänytkin hulluna ja varmasti pitää vieläkin.

Häpeän itseäni ja käytöstäni, mutta toisaalta olen jollain tasolla oppinut hyväksymään sen, että reagointitapani nyt vain on tällainen. Että minä olen ihminen, joka suuttuu helposti ja jota on helppo loukata ja on vain elettävä sen asian kanssa, kun en tästä muuksi muutu.

Tunteet ovat ok, kaikki tunteet, kunhan vain oppisin purkamaan niitä vähän vähemmän dramaattisesti.

Ehkä se vielä jonain päivänä onnistuu, sitkeästi harjoittelemalla.