Milloin elämästä tuli selviytymistaistelu?

Haluaisin itkeä, tekee niin kipeää. Mutta en pysty, en vaikka yritin väkisin vuodattaa kyyneleitä. En saa tätä tuskaa pois sisältäni, en sitten millään. Haluaisin jälleen satuttaa itseäni, hakata ja viiltää. Yritän taistella itsetuhoisia impulssejani vastaan, mutta välillä se tekee todella tiukkaa.

Elämä tuntuu juuri nyt sanoinkuvaamattoman tyhjältä ja tarkoituksettomalta. Olen miettinyt paljon itsemurhaa. Miksi en tekisi sitä, kun tuntuu, ettei tulevaisuudelta ole mitään odotettavaa?

Yksinäisyys jatkuu hamaan ikuisuuteen, samoin masennus. Kummastakin tuntuu olevan mahdotonta pyristellä irti. Milloin elämästä tuli tällainen selviytymistaistelu?

Aivan kuin olisin taistellut koko ikäni, enkä vieläkään ole voiton puolella. Maailma tuntuu olevan minua vastaan, heittää jatkuvia vastoinkäymisiä tielleni. Ja ennen pitkää sitä väsyy taistelemaan.

Olen silti niin pelkuri, etten uskalla tehdä sitä lopullista ratkaisua. Entä jos Jumala on olemassa, mitä jos helvetti on todella olemassa ja minä joutuisin juuri sinne? Mistä voin tietää, etteikö niin olisi?

Sairaita, sairaita ajatuksia pyörii mielessä. Ajatuksia kivusta ja kärsimyksesta, ajatuksia kaiken lopettamisesta.

Mutta en sittenkään halua tehdä sitä, en halua antaa periksi. Jokin osa minussa näkee vielä pikkuriikkisen toivon, se osa haluaa pysyä hengissä ja jatkaa taistelua kaikesta huolimatta.

Olin muutama vuosi sitten autokolarissa. Itselleni ei käynyt oikeastaan mitenkään, mutta tilanteessa olisi ollut aineksia pahaankin onnettomuuteen, vammautumiseen tai jopa hengenlähtöön. Muitakin läheltä-piti- tilanteita on satttunut elämässäni, itsestäni riippumattomista syistä.

Se on laittanut miettimään elämää. Ehkä kaikella tällä on joku tarkoitus? Jospa elämäni oli määrä jatkua, ehkä jotain hyvää on vielä edessä?

 Olisi niin helppoa luovuttaa kokonaan, aivan liian helppoa.

Ja se itsepäinen osa minusta hokee, etten saa antaa periksi. Että silloin kiusaajat voittaisivat, kaikki ne pahat ihmiset saisivat sen, mitä ovat aina halunneet: että minä vajoaisin ja antaisin periksi, putoaisin kuiluun, enkä enää pääsisi sieltä pois.

Joskus kiroan tätä selviytymisviettiäni, joka laittaa hakkaamaan päätä seinään ja kieltää minua luovuttamasta, vaikka kaikki on päin persettä. Miksi pitää yrittää viimeiseen asti, miksi en voisi vain luovuttaa hyvällä omallatunnolla? Enkö ole jo taistellut tarpeeksi tässä elämässä?

Itsemurha on hyvin lohdullinen ajatus. Että kaiken voi halutessaan lopettaa, että ulospääsy kaikesta tästä paskasta on mahdollinen. Että lopulta minä olen se, jolla on valta päättää elämästä ja kuolemasta.

Vaikka ajatus kovasti houkutteleekin, niin ei vielä...Ehkä joskus, mutta ei vielä.