Tätä loukkausta en unohda

Helvetti, että olen vihainen.

Tänään sitten selvisi, ettei kukaan ystävistäni halua jäädä luokseni yöksi. Kutsuin kaikki kolme parasta kaveriani ja heidän miehensä minun luokseni ja tarkoitus oli mennä yhdessä syömään ja risteilylle.

Yksi ilmoitti, etteivät pääse vauvan kanssa tänne, vaan menevät hotelliin. Toinen ilmoitti, että lähtevät illalla ajamaan takaisin kotipaikkakunnalleen, samoin kolmas ystävä ilmoitti myös, ettei tulekaan pe-iltana vaan la-aamuna (oli siis alunperin puhetta perjantaista) ja ettei lähdekään kanssani yöelämään (oletettavasti, koska muutkaan eivät lähde) vaan lähtee myös la takaisin kotipaikkakunnalleen (kaikki siis tulevat kauempaa).

Että näin. Kivoja "ystäviä" mulla, joo. Vittu, muiden luo kyllä jäädään yöksi, muttei jostain syystä minun. Suutuin niin paljon, että laiton tälle viimeksimainitulle tulikiven katkuisen viestin, jossa totesin, ettei sitten tarvitse nähdä ollenkaan, kun "ei mulla mitään oikeita ystäviä edes ole."

En tiedä, millaisen vastauksen sain, kun en ole aamun jälkeen avannut kännykkää.

Ystäväni siis ilmoitti aamulla, ettei jää luokseni yöksi ja selitti syynkin, jota en tässä ala avaamaan, mutta joka kuulosti epäuskottavalta. Tämä ihminen oli vähän aikaa sitten yötä vielä kauempana asuvan yhteisen ystävämme luona ja perusteli sillä, ettei jaksa yöpyä minun luonani (???).

Pointti on se, että KUKAAN minun kolmesta ns. "parhaasta ystävästäni" ei jostain syystä kelpuuta tätä luukkua, jossa majailen (kunnan vuokra-asunto) tarpeeksi tasokkaaksi yöpymispaikaksi tai sitten mä en ole heille tarpeeksi tasokasta seuraa, tiedä häntä ja oikeastaan ihan sama, mistä kiikastaa.

 Mitä helvettiä mä tuollaisilla kavereilla teen, siis oikeasti? Että tekisi niin mieli pistää välit poikki, ainakin vähäksi aikaa. Jos ei mun seurani ja asuntoni kelpaa niin jatkakoot elämäänsä ilman minua.

Mutta en uskalla tehdä sitä, koska sitten jäisin aivan yksin. Kun en saa ystäviä mistään muualtakaan.

Olen aina ollut se, jonka seura ei kelpaa. Ilmeisesti minussa on siis jotain tosi pahasti vialla, kun jopa nämä ihmiset, jotka ovat olleet elämässäni yli 10 vuotta, tekevät näin.

Tätä loukkausta en unohda, enkä anna anteeksi.

Saattaa kuulostaa jonkun mielestä tosi vähäpätöiseltä, mutta taustalla on niin paljon loukkauksia, huomiotta jättämisiä ja muuta paskaa, etten ala tässä enempää avautumaan, koska sitten tämä teksti venyisi romaanin mittoihin.

Mutta jotain hyvää tästä tapauksesta on silti sanottava. Vaikka tunnekuohu oli valtava (tuskaa, vihaa, vihaa, vihaa) ja teki ihan jumalattomasti mieli joko viiltää tai hakata itseäni, en tehnyt kumpaakaan, vaan menin pakastimelle, otin muutaman jääpalan ja puristin niitä nyrkissäni ja hieroin jäillä kasvojani, jotta rauhoittuisin.

Ja se toimi! (Tosin heitin kännykän pari kertaa seinään)

Pystyin sietämään vihan, surun ja pettymyksen tunteet ilman, että sorruin satuttamaan itseäni kuten tavallisesti. Tiskasin vihan voimalla ja kuuntelin vitutusmusiikkia (Children of Bodom) kunnes pikkuhiljaa rauhoituin ja parin tunnin kuluttua huomasin, että pahin tunnekuohu oli hävinnyt.

Ymmärsin, että pystyn sittenkin jollain tapaa kontrolloimaan vihaani ilman, että tekisin peruuttamatonta vahinkoa itselleni. On ollut yllättävää ja riemastuttavaakin tajuta, ettei vihani olekaan täysin kontrolloimaton hirviö sisälläni, vaan peto, jota on mahdollista hallita.

Ehkä en olekaan niin hullu kuin luulin?

(Mutta välit ns. ystäviini ovat tästä lähtien astetta viileämmät)