Piinaava pelko

Pelottaa, että fysiikkani pettää totaalisesti ja pääydyn kauheissa kivuissa makaamaan jonnekin sohvan pohjalle.

Epäilen, että mulla on joko nivelrikko tai nivelreuma.

Olen jo monta kuukautta ollut tietoinen siitä, ettei kaikki elimistössäni ole kohdallaan, mutta pelkään varata aikaa lääkärille asian tiimoilta (viimeksi kävin lekurilla 2.6 migreenin takia) ja olen odottanut, että tämä menisi itsestään ohi...

Tiedän olevani idiootti, kun en tee mitään asian eteen vaan purkaudun täällä netissä, mutta vain ne, jotka laillani kärsivät lääkärikammoista, tietävät, miksi viivyttelen.

Ensimmäiset oireet alkoivat viime syksynä, kun aloitin puolen vuoden työharjoittelun. Ensin oikea olkapää kipeytyi töitä tehdessä ja jouduin syömään särkylääkkeitä ja lepuuttamaan kättä. Silloin en vielä osannut yhdistää tätä polvikipuihin, jotka alkoivat lenkkeilyn myötä viime kesänä.

Pian alkoivat myös vasemman olkapään rasituskivut sekä tänä vuonna myös sormiin ja jalkapöytään tuli kipuja. Pelottavinta on, että nykyään ne voivat ilmetä myös ilman mainittavaa rasitusta.



Kädet myös väsyvät tosi helposti esim. perunoita kuoriessa ja vaikkapa tätä tekstiä kirjoittaessa. Myös nämä oireet ovat alkaneet aivan uusina viimeisen vuoden sisällä. Selkäkin kipuilee vähän väliä.

Tänään on ollut jälleen sellainen päivä, kun kivut ovat ilmaantuneet useampaan paikkaan yhtä aikaa, paikallistan ne niveliin ja itkettää, kun mietin, mitä tästä voi pahimmillaan seurata.

Minulla on aina ollut alhainen kipukynnys ja tiedän, että mikäli todella sairastan jotain nivelsairautta, niin kivut tulevat jatkossa lisääntymään eivätkä ole enää niin lieviä kuin tähän asti, että niistä selviää pelkästään miedoilla tulehduskipulääkkeillä.

Olen kyllästynyt miettimään "miksi-" kysymystä, vaikka se palaa mieleeni yhä uudelleen. Että miksi tämäkin vielä, miksi juuri minä, eikö elämässä ole mitään kohtuullisuutta jne jne...

Tiedän kyllä, että on turha valittaa ja ettei elämä ole reilua. Monilla on vielä vaikeampaa kuin minulla ja pitää olla kiitollinen siitä mitä on, tiedostan kaiken tämän, mutta ei se poista pelkojani ja katkeruuttani kaikkien niiden paskajuttujen takia, jotka ovat ajaneet minut tähän pisteeseen.

Niin, olen alkanut katkeroitua ja se ei ole mukavaa, ei ollenkaan. En haluaisi tulla vanhaksi katkeraksi kärttyiseksi eukoksi, joka ei lopulta näe elämässään mitään hyvää, vaan syyttää kaikesta olosuhteita.

Pelkään, että minusta on tulossa tätä vauhtia juuri sellainen.

Väärinkäsityksiä

Kadun nyt aikaisempia raivonpurkauksia ystävilleni. Laitoin tänään viestiä ja saimme sovittua asiat. En jaksa enää olla kovin vihainen, vaikka olenkin edelleen hieman loukkaantunut siitä yöpymisasiasta.

Välimme ovat siis kunnossa. Ystäväni tietävät, että tulistun helposti ja kiihdyn nollasta sataan alta viiden sekunnin. Kai he ovat jo tottuneet siihen ja osasivat odottaa, että vedän kilarit.

Olen aina ollut sellainen, pikkutytöstä lähtien, että jos tulee odottamattomia vastoinkäymisiä tai koen esimerkiksi hylkäämisen tunnetta, niin reaktioni on välitön raivostuminen. Ja siinä tilanteessa loukkaukset lentävät hyvin äkkiä vastapuolen niskaan ja taipumuksenani on sanoa sellaisia asioita, jotka aivan taatusti kaduttavat itseäni myöhemmin.

Kun kukaan ei tullut luokseni yöksi niin koin välittömän taantuman jonnekin lapsuus/nuoruusvuosiin ja kaikki kokemani menetykset ja hylkäämiset aktivoituivat aivoissani ja saivat minut tuntemaan, että taas minua kohdellaan kaltoin ja koin oikeudekseni suuttua.

Tunne hylkäämisestä oli varmaankin ihan normaali, mutta reaktioni oli ylimitoitettu. Juuri tämä on aina ollut tunteiden akilleen kantapääni. Tunnen syvästi ja vahvemmin kuin ns. normaali ihminen.

Koen hyvin voimakkaina erityisesti negatiiviset tunteet, kuten vihan ja pettymyksen ja minun on aina ollut vaikea selvitä näiden tunteiden kanssa. Usein se on johtanut itseni satuttamiseen tavalla tai toisella.

En ole tunne-elämältäni normaali enkä tiedä, olenko koskaan ollutkaan. Aivan kuin minussa olisi ollut jotain vinksallaan jo pienestä pitäen.

Niin kauan kuin muistan, olen saanut hillittömiä raivareita, joiden aikana lähes kaikki ajatustoiminta tuntuu lakkaavan päässäni ja kehoni tärisee kiihtymyksestä täynnä adrenaliinia ja iskee voimakas, välitön halu kostaa juuri koettu (usein oletettu) loukkaus/vääryys vastapuolelle.

Tämä on saanut aikaan paljon väärinkäsityksiä ja monta riitaa, jopa ihmissuhteiden rikkoutumisia. Olen tuntenut itseni hulluksi ja moni on minua pitänytkin hulluna ja varmasti pitää vieläkin.

Häpeän itseäni ja käytöstäni, mutta toisaalta olen jollain tasolla oppinut hyväksymään sen, että reagointitapani nyt vain on tällainen. Että minä olen ihminen, joka suuttuu helposti ja jota on helppo loukata ja on vain elettävä sen asian kanssa, kun en tästä muuksi muutu.

Tunteet ovat ok, kaikki tunteet, kunhan vain oppisin purkamaan niitä vähän vähemmän dramaattisesti.

Ehkä se vielä jonain päivänä onnistuu, sitkeästi harjoittelemalla.

 

Tätä loukkausta en unohda

Helvetti, että olen vihainen.

Tänään sitten selvisi, ettei kukaan ystävistäni halua jäädä luokseni yöksi. Kutsuin kaikki kolme parasta kaveriani ja heidän miehensä minun luokseni ja tarkoitus oli mennä yhdessä syömään ja risteilylle.

Yksi ilmoitti, etteivät pääse vauvan kanssa tänne, vaan menevät hotelliin. Toinen ilmoitti, että lähtevät illalla ajamaan takaisin kotipaikkakunnalleen, samoin kolmas ystävä ilmoitti myös, ettei tulekaan pe-iltana vaan la-aamuna (oli siis alunperin puhetta perjantaista) ja ettei lähdekään kanssani yöelämään (oletettavasti, koska muutkaan eivät lähde) vaan lähtee myös la takaisin kotipaikkakunnalleen (kaikki siis tulevat kauempaa).

Että näin. Kivoja "ystäviä" mulla, joo. Vittu, muiden luo kyllä jäädään yöksi, muttei jostain syystä minun. Suutuin niin paljon, että laiton tälle viimeksimainitulle tulikiven katkuisen viestin, jossa totesin, ettei sitten tarvitse nähdä ollenkaan, kun "ei mulla mitään oikeita ystäviä edes ole."

En tiedä, millaisen vastauksen sain, kun en ole aamun jälkeen avannut kännykkää.

Ystäväni siis ilmoitti aamulla, ettei jää luokseni yöksi ja selitti syynkin, jota en tässä ala avaamaan, mutta joka kuulosti epäuskottavalta. Tämä ihminen oli vähän aikaa sitten yötä vielä kauempana asuvan yhteisen ystävämme luona ja perusteli sillä, ettei jaksa yöpyä minun luonani (???).

Pointti on se, että KUKAAN minun kolmesta ns. "parhaasta ystävästäni" ei jostain syystä kelpuuta tätä luukkua, jossa majailen (kunnan vuokra-asunto) tarpeeksi tasokkaaksi yöpymispaikaksi tai sitten mä en ole heille tarpeeksi tasokasta seuraa, tiedä häntä ja oikeastaan ihan sama, mistä kiikastaa.

 Mitä helvettiä mä tuollaisilla kavereilla teen, siis oikeasti? Että tekisi niin mieli pistää välit poikki, ainakin vähäksi aikaa. Jos ei mun seurani ja asuntoni kelpaa niin jatkakoot elämäänsä ilman minua.

Mutta en uskalla tehdä sitä, koska sitten jäisin aivan yksin. Kun en saa ystäviä mistään muualtakaan.

Olen aina ollut se, jonka seura ei kelpaa. Ilmeisesti minussa on siis jotain tosi pahasti vialla, kun jopa nämä ihmiset, jotka ovat olleet elämässäni yli 10 vuotta, tekevät näin.

Tätä loukkausta en unohda, enkä anna anteeksi.

Saattaa kuulostaa jonkun mielestä tosi vähäpätöiseltä, mutta taustalla on niin paljon loukkauksia, huomiotta jättämisiä ja muuta paskaa, etten ala tässä enempää avautumaan, koska sitten tämä teksti venyisi romaanin mittoihin.

Mutta jotain hyvää tästä tapauksesta on silti sanottava. Vaikka tunnekuohu oli valtava (tuskaa, vihaa, vihaa, vihaa) ja teki ihan jumalattomasti mieli joko viiltää tai hakata itseäni, en tehnyt kumpaakaan, vaan menin pakastimelle, otin muutaman jääpalan ja puristin niitä nyrkissäni ja hieroin jäillä kasvojani, jotta rauhoittuisin.

Ja se toimi! (Tosin heitin kännykän pari kertaa seinään)

Pystyin sietämään vihan, surun ja pettymyksen tunteet ilman, että sorruin satuttamaan itseäni kuten tavallisesti. Tiskasin vihan voimalla ja kuuntelin vitutusmusiikkia (Children of Bodom) kunnes pikkuhiljaa rauhoituin ja parin tunnin kuluttua huomasin, että pahin tunnekuohu oli hävinnyt.

Ymmärsin, että pystyn sittenkin jollain tapaa kontrolloimaan vihaani ilman, että tekisin peruuttamatonta vahinkoa itselleni. On ollut yllättävää ja riemastuttavaakin tajuta, ettei vihani olekaan täysin kontrolloimaton hirviö sisälläni, vaan peto, jota on mahdollista hallita.

Ehkä en olekaan niin hullu kuin luulin?

(Mutta välit ns. ystäviini ovat tästä lähtien astetta viileämmät)

Toivo vs epätoivo

Toivo ja epätoivo vuorottelevat mielessäni, käyvät jatkuvaa kaksintaistelua siitä, kumpi pääsee lopulta voitolle.

Yhtenä hetkenä saatan olla iloinen ja toiveikas tulevaisuuden suhteen, toisena hetkenä taas tunnen hukkuvani pohjamutiin.

On raskasta elää tämän kaksijakoisen mielen kanssa, joka huutaa riitasointuja pääni sisällä päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Aivan kuin sisälläni asuisi vihollinen, joka haluaa minun päästävän irti köydestä ja putoavan.

On rankkaa, kun ei tiedä, pitäisikö antaa lopullisesti periksi kaiken suhteen vai jatkaako taistelua, joka lopulta saattaa päättyä häviöön joka tapauksessa. On raastavaa tanssia koko ajan veitsenterällä, painotella sillä ohuella toivon nuoralla, joka pienestäkin tuulenvireestä heilahtaa hetkessä epätoivon puolelle.

Päivittäin tulee niitä hyviä ja huonoja hetkiä, kysymys on vain siitä, kumpia on lopulta enemmän. Toisaalta olisi helpottavaa, jos pystyisi hyvällä omallatunnolla vain luovuttamaan ja voisi jäädä sänkyyn makaamaan, päättämättä enää ikinä nousta sieltä, päättämättä enää ikinä yrittää yhtään mitään.

Miksi en anna itseni tehdä sitä? On kuin minut olisi luotu häviäjäksi ja päivästä toiseen taistelen tätä vääjäämätöntä kohtaloani vastaan. Ehkä kaikkia ei vain ole tarkoitettu voittamaan?

Pahinta on avuttomuus. Kertakaikkisen syvä, täydellinen avuttomuus. Tunne siitä, että on menettänyt oman elämänsä kontrollin, ettei pysty vaikuttamaan yhtään mihinkään,.

Että elämä voi riepotella mihin suuntaan tahansa ja itse voi vain katsoa sivusta, pystymättä millään tavalla vaikuttamaan siihen, mitä tapahtuu.

Vihaan tätä avuttomuuden tunnetta. Joka helvetin päivä mietin ja mietin, miksi ei voi olla toisin. Miksi juuri minulle annettiin tämä taakka? Miksi kaikki nämä sairaudet, eikö edes yhtä niistä olisi voinut jättää välistä?

Sosiaalisten tilanteiden pelko. Määrittelemätön persoonallisuushäiriö (rajatilapiirteitä havaittavissa). Migreeni. Tinnitus. Kilpirauhasen vajaatoiminta. Skolioosi. Hahmottamisvaikeudet. Aistiyliherkkyys. Kyvyttömyys solmia ystävyyssuhteita. Muistiongelmat.

Melko kattava sairauslista alle kolmekymppiselle.

Eivätkä nuo sanat edes kerro mitään. Ne ovat pelkkiä diagnooseja, kirjaimia näyttöruudulla.

Todellisuus sanojen takana on paljon raadollisempi.

Todellisuus on se, joka saa minut itkemään.

Milloin elämästä tuli selviytymistaistelu?

Haluaisin itkeä, tekee niin kipeää. Mutta en pysty, en vaikka yritin väkisin vuodattaa kyyneleitä. En saa tätä tuskaa pois sisältäni, en sitten millään. Haluaisin jälleen satuttaa itseäni, hakata ja viiltää. Yritän taistella itsetuhoisia impulssejani vastaan, mutta välillä se tekee todella tiukkaa.

Elämä tuntuu juuri nyt sanoinkuvaamattoman tyhjältä ja tarkoituksettomalta. Olen miettinyt paljon itsemurhaa. Miksi en tekisi sitä, kun tuntuu, ettei tulevaisuudelta ole mitään odotettavaa?

Yksinäisyys jatkuu hamaan ikuisuuteen, samoin masennus. Kummastakin tuntuu olevan mahdotonta pyristellä irti. Milloin elämästä tuli tällainen selviytymistaistelu?

Aivan kuin olisin taistellut koko ikäni, enkä vieläkään ole voiton puolella. Maailma tuntuu olevan minua vastaan, heittää jatkuvia vastoinkäymisiä tielleni. Ja ennen pitkää sitä väsyy taistelemaan.

Olen silti niin pelkuri, etten uskalla tehdä sitä lopullista ratkaisua. Entä jos Jumala on olemassa, mitä jos helvetti on todella olemassa ja minä joutuisin juuri sinne? Mistä voin tietää, etteikö niin olisi?

Sairaita, sairaita ajatuksia pyörii mielessä. Ajatuksia kivusta ja kärsimyksesta, ajatuksia kaiken lopettamisesta.

Mutta en sittenkään halua tehdä sitä, en halua antaa periksi. Jokin osa minussa näkee vielä pikkuriikkisen toivon, se osa haluaa pysyä hengissä ja jatkaa taistelua kaikesta huolimatta.

Olin muutama vuosi sitten autokolarissa. Itselleni ei käynyt oikeastaan mitenkään, mutta tilanteessa olisi ollut aineksia pahaankin onnettomuuteen, vammautumiseen tai jopa hengenlähtöön. Muitakin läheltä-piti- tilanteita on satttunut elämässäni, itsestäni riippumattomista syistä.

Se on laittanut miettimään elämää. Ehkä kaikella tällä on joku tarkoitus? Jospa elämäni oli määrä jatkua, ehkä jotain hyvää on vielä edessä?

 Olisi niin helppoa luovuttaa kokonaan, aivan liian helppoa.

Ja se itsepäinen osa minusta hokee, etten saa antaa periksi. Että silloin kiusaajat voittaisivat, kaikki ne pahat ihmiset saisivat sen, mitä ovat aina halunneet: että minä vajoaisin ja antaisin periksi, putoaisin kuiluun, enkä enää pääsisi sieltä pois.

Joskus kiroan tätä selviytymisviettiäni, joka laittaa hakkaamaan päätä seinään ja kieltää minua luovuttamasta, vaikka kaikki on päin persettä. Miksi pitää yrittää viimeiseen asti, miksi en voisi vain luovuttaa hyvällä omallatunnolla? Enkö ole jo taistellut tarpeeksi tässä elämässä?

Itsemurha on hyvin lohdullinen ajatus. Että kaiken voi halutessaan lopettaa, että ulospääsy kaikesta tästä paskasta on mahdollinen. Että lopulta minä olen se, jolla on valta päättää elämästä ja kuolemasta.

Vaikka ajatus kovasti houkutteleekin, niin ei vielä...Ehkä joskus, mutta ei vielä.

Olen katkera paska

Paska fiilis. Tulin eilen mökiltä takaisin kämpille ja taas se on täällä: vanha ystäväni masennus. Kotiinpaluu reissulta laukaisee sen aina kun on pakko palata arkeen ja tajuaa taas, kuinka paskaa oma elämä on.

Mulla ei ole ketään, ei todellakaan ketään. Tuntuu, että vanhempiani lukuunottamatta olen aivan yksin tässä maailmassa ja ei mene varmaan montaa vuotta kun nekin ovat kuolleet ja sitten olen  maailman yksinäisin ihminen.

Mökillä ei toiminut netti ollenkaan (paitsi kännykässä) joten en päässyt päivittämään tätä blogia, tosin ei ollut niin tarvettakaan, koska siellä unohdan aina ongelmat vähäksi aikaa, kun on seuraa ja järkevää tekemistäkin.

Täällä kämpillä ollessa taas olen aina yksin ja ajatukset alkavat välittömästi kierää samoja raiteita: itsemurha-ajatukset ja itsetuhoiset yllykkeet saavat vallan ja alan jälleen haaveilla itseni satuttamisesta.

Jos voisin, asuisin siellä mökillä porukoiden luona varmaan koko kesän, mutta valitettavasti se ei ole mahdollista.

Omien ongelmien lisäksi äidin ja veljen tilanne ahdistaa. Veli on edelleen sairaalassa, eikä tilassa ole juurikaan tapahtunut kohentumista. Vaikuttaa siltä, ettei se sittenkään halua olla tekemisissä meidän perheen kanssa.

Vanhempieni välit ovat jo vuosia olleet melko kireät ja tuntuvat kiristyneen entisestään viime aikoina. Äiti on isän vallan alla lähes kokonaan. Isä on vaikea ja voimakas luonne, jonka kanssa on hankala tulla toimeen. Isä ei juurikaan siedä vastaan sanomista ja on mielestään aina oikeassa asiassa kuin asiassa.

Isällä on todella vahvat mielipiteet, eikä sen kanssa voi keskustella järkevästi, jos on  eri mieltä. Isä mm. vihaa homoja, vastustaa tasa-arvoa (nainen kuuluu hellan ääreen) ja suuttuu heti, jos joku yrittää perusteella, miksi isäni saattaisi olla joskus väärässä.

Äiti on harkinnut avioeroa, mutta ei taloudellisista syistä pysty sitä ottamaan, joten hänen on pakko passata isää (pestä pyykit, laittaa ruokaa, siivota jne jne) ja yrittää miellyttää tätä. Äiti oli meidän lasten kanssa pitkään kotona, eikä tienannut tarpeeksi eläkettä, jotta pystyisi elättämään itseään kunnolla yksin.

On niin helvetin masentavaa, ettei ihminen voi erota huonosta liitosta. Äidistä on tullut katkera vanha nainen, joka haukkuu isää jatkuvasti. Enkä yhtään ihmettele.

Jotenkin tuntuu siltä, ettei oikeasti hyviä ja kunnollisia miehiä ole. Että kaikki ovat pohjimmiltaan itsekkäitä paskoja, joiden takia nainen saa aina kärsiä. Tai jos niitä on niin kaikki on jo varattu ja omalle kohdalle sellaista ei varmasti löydy.

Tiedän yleistäväni rankasti, mutta kun ei ole kuin huonoja kokemuksia miehistä niin on todella vaikeaa olla yleistämättä ja ajattelematta negatiivisesti.

En varmaan edes pystyisi tasapainoiseen parisuhteeseen, jos tulisikin joskus mahdollisuus. Olen niin pettynyt, katkera ja vihainen tälle maailmalle, joka on kaatanut pelkkää paskaa niskaan, että ei musta ole minkäänlaiseen suhteeseen kenenkään kanssa.

Silti haluaisin rakkautta ja hellyyttä.

Voisinpa kuolettaa itseltäni kaikki halut, niin elämä olisi helvetin paljon helpompaa.

Niin sanotun parhaan ystäväni piti tulla miehensä ja vauvansa kanssa mun luo yöksi, mutta päättivätkin mennä hotelliin, koska edellinen asukas tupakoi tässä asunnossa (yli 2 vuotta sitten...) ja eivät muka halua altistaa vauvaa savulle.

Paskapuhetta ja varmasti tekosyy. Mun kämppä ei vain ole tarpeeksi hieno heille ja siksi eivät tule. Tämän ystävän mies ei pidä musta ja haluaa ilmeisesti pitää vaimonsa ja lapsensa mahdollisimman kaukana "hullusta sekopäästä."

Tekisi mieli sanoa niille päin naamaa, että pitäkööt saatanan hienon elämänsä (molemmilla hyvät ammatit ja rahaa) ja ei tarvi enää olla yhteyksissä.

Myönnän, olen katkera paska.

Jumalauta että vituttaa kaikki.

Uudestaanko psykoterapiaan?

Kävin tänään psykiatrisen sairaanhoitajan luona juttelemassa, niinkuin kahdesti kuussa teen. Tämä kerta oli hieman erilainen verrattuna edellisiin, koska sh:ni on nyt sitä mieltä, että minun kannattaisi hakeutua ihan oikeaan psykoterapiaan, jota hän ei osaa antaa.

Olen nuorempana käynyt 6 vuotta intensiivisessä psykoterapiassa viikottain ja vaikka siitä olikin paljon apua, en silti tervehtynyt tarpeeksi, jotta voisin elää ns. normaalia elämää. En siis tiedä, kannattaako yhteiskunnan resursseja tuhlata enempää minuun, kun en ilmeisesti koskaan tule täysin työkykyiseksi.

Toisaalta, olen vihdoin hyväksynyt ajatuksen pysyvästä työkyvyttömyydestä, enkä enää ole aivan niin ahdistunut tulevaisuuden suhteen kuin aiemmin.

Onneksi elämää on myös opiskelun ja työnteon ulkopuolella.

Toisaalta, en kyllä vielä tässä iässä halua eläkkeellekään.

Nyt en todellakaan tiedä, mihin suuntaan elämää pitäisi lähteä viemään...