Veljeni ja viha

Veljeni on edelleen sairaalassa toisen aívoverenvuodon seurauksena. Olemme koko perhe käyneet häntä katsomassa ja välit ovat palautuneet, mistä olen tietenkin iloinen.

Mutta koen myös voimakkaita vihan tunteita, mikä on ollut itselleni jossain määrin järkytys, vaikka noin muuten olenkin aika vihainen ihminen.

Veli soittelee päivittäin vanhemmilleni ja valittaa, kuinka hänellä ei ole mitään tekemistä siellä sairaalassa, mikä on tosi paskamainen juttu. Hän pystyy onneksi kävelemään, mutta näön ja kuulon kanssa on ongelmia, eikä hän pysty lukemaan ollenkaan.

Toivon todella, että veli selviää pois sairaalasta ja suostuu menemään katkaisuhoitoon sekä lopettaa juomisen. Mutta tietysti olosuhteet huomioon ottaen jokainen perheestäni tietää, että näin ei välttämättä tapahdu.

Siksi olenkin niin vihainen. Veli ei halunnut 10 vuoteen pitää minkäänlaista yhteyttä vanhempiinsa eikä minuun, sisareensa. Sitten hän joutuu sairaalaan ja yhtäkkiä alkaakin soittelemaan päivittäin (ei siis minulle, mutta vanhemmilleni) ja haluaa olla taas väleissä.

Mikä muutti hänen mielensä? Tajusiko hän, että aika on käymässä vähiin ja haluaa sopia välit vai soitteleeko vain sen takia, että ystävät ovat hänet hylänneet ja ydinperhe on ainoa, joka hänellä on enää jäljellä?

Oli asia miten tahansa, tunnen suuttumusta veljeni takia, joka hylkäsi omat vanhempansa ja siskonsa katkaisemalla yhteydenpidon kokonaan ja nyt yrittää olla niinkuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Aivan kuin hän ei olisikaan ollut kaikkia näitä vuosia poissa perheemme elämästä ja sitten yllättäen
haluaakin olla osa sitä jälleen?

Kuvitteleeko hän, ettei hänen tekonsa ole muuttanut mitään? Että kaikki vain taputtavat käsiään ja ottavat hänet avosylin vastaan?

Kuten sanottu, välitän veljestäni, vaikka emme koskaan ole olleet mitenkään läheisiä. Ja tiedän, että vanhempani rakastavat häntä kaikesta huolimatta.

Silti tekisi mieli sanoa veljelle suorat sanat sen takia, kuinka paljon huolta ja tuskaa hän on aiheuttanut, kun ei ole pitänyt mitään yhteyksiä. Ei käyntejä, ei puheluita, ei edes korttia, ei mitään.

Ja nyt pitäisi olla niinkuin mitään ei olisi tapahtunut?

Toisaalta tunnen syyllisyyttä siitä, etten osaa olla kunnon sisko veljelleni ja toisaalta taas tekisi mieli huutaa, ettei läheisille voi tehdä noin. Ensin hylätään täysin ja sitten halutaan taas kuulua perheeseen.

En tietenkään tiedä, mitä kaikkea vanhempieni ja veljeni välillä on tapahtunut ja miksi veli loppujen lopuksi katkaisi välit, mutta mikään ei muuta sitä tosiasiaa, että olen helvetin vihainen.

Jos joku muu meistä olisi sairaalassa, tulisiko veli katsomaan yhtäkään meistä? Epäilen.

Tuntuu, ettei hän välitä paskan vertaa siitä, miltä meistä muista perheenjäsenistä tuntuu. Veli on itsekäs minä minä-tyyppi, jolta ei riitä empatiaa muille, vaikka kerjääkin itse sitä.

Hylkääkö veli meidät taas, jos paranee? Välittääkö hän oikeasti kenestäkään muusta kuin itsestään?

Hän on jo särkenyt vanhempieni sydämen. Entä jos velipoika tekee sen uudestaan?

Helvetti, miksi perhedynamiikan pitää olla näin vaikeaa?

Istun elinkautista itseni kanssa

Minä pelkään.

Pelkään itseäni, pelkään tätä sairasta mieltä joka minussa asuu.

En olekaan se ihminen, joka kuvittelin olevani. En itseasiassa enää tiedä, kuka minä oikeasti olen.

Todella kliseistä, mutta jollain tavalla olen onnistunut kadottamaan itseni jossain vaiheessa. En tarkalleen ottaen tiedä, milloin tämä tapahtui, mutta sen tiedän, että oloni on ollut huono jo pitkään. Niin pitkään, etten enää tiedä, miltä tuntuu olla ns. normaali.

Ei minulla ole oikeastaan koskaan niin sanottua normaalia olotilaa. Olen aina pikkuisen vinksallani, suuntaan sun toiseenkin. Mielialani vaihtelevat vihaisesta masentuneeseen tai vaihtoehtoisesti molemmat tunteet ovat yhtä aikaa päällä.

Sen lisäksi sisälläni asuvat kyynisyys ja tyhjyys, jotka syövät sydämeen reikiä ja kilpailevat keskenään siitä, kumpi onnistuu tuhoamaan uskon itseeni ja tähän ihmiskuntaan lopullisesti.

Viha ärjyy minussa, raivoaa petoeläimen lailla. Pelkään vihaani, pelkään sitä hallitsematonta, kontrolloimatonta tunnetta, joka säännöllisin väliajoin ottaa minut valtaansa ja tunkeutuu tietoisuuteeni kuin vieras tajunta jostain avaruudesta ja saa minut sanomaan ja tekemään asioita, joita kauhistun itsekin.

Pelko saa sydämeni hakkaamaan ja pakottaa minut juoksemaan karkuun, pois ihmisten luota, yhä kauemmas kaikenlaisesta vuorovaikutuksesta, jotta menneisyyteni ei saisi minua kiinni, vaikka tiesin jo ennen ensimmäistäkään askelta sen olevan tuhoontuomittu projekti.

Menneisyys on minussa, enkä minä pääse koskaan pakoon. Istun elinkautista itseni kanssa ja se on kovin rangaistus, jonka elämä on minulle langettanut.

 Minä vedän puoleeni ihmisiä, jotka haluavat satuttaa.

Olen vähän kuin henkinen neulatyyny. Minun kipupisteeni ovat avoimena, minuun saa tökätä neuloja ja jättää ne paikoilleen, etten vain koskaan unohtaisi sitä perimmäistä totuutta.

Että olen ikuisesti huono enkä kelpaa omana itsenäni, en koskaan omana itsenäni. En ole kukaan, en ole mitään.

Vain yksi monista, joita ei voi enää auttaa.

Pelottava huimaus

Pelottaa.

Eilen sain jostain tuntemattomasta syystä illalla huimauskohtauksen, joka kesti peräti puolisen tuntia.

Se alkoi, kun katsoin sängyssä selälläni DVD:tä. Ilman mitään ennakkovaroitusta päässä alkoi heittää ja kun nousin istumaan, olo oli kuin krapulaisella.

Kävelin vessan peilin eteen ja katsoin pupillejani. Ne olivat todella pienet, kuin neulanpistot, paljon normaalia pienemmät. Aivan kuin olisin ollut kamoissa tai jotain.

Kävely teki pahaa, samoin näyttöruudun tuijottaminen, joten suljin tietokoneen ja silmäni ja yritin pysyä rauhallisena, yritin saada unta.

Silti pelko hiipi mieleen, kun huimaus ja paha olo jatkui minuutista toiseen. Entä jos tämä ei olekaan normaalia, jos tämä on merkki jostain vakavammasta?

Mitä jos nyt tulee aivoverenvuoto, kuten veljelleni? Tai jos tämä onkin joku syövän esioire?

Ainahan se pahin vaihtoehto tulee ensimmäisenä mieleen.

Oli pakko mennä oksentamaan. Hetkeä aiemmin nautittu iltapala tuli tuskallisesti ulos.

Olo helpottui hieman, mutta huimaus jatkui silti. Oksentamisen jälkeen menin takaisin sänkyyn ja jossain vaiheessa nukahdin.

Aamulla olo oli suht normaali, mutta vieläkin pelottaa.

Minulla ei ole koskaan aiemmin ollut tuollaista ns. kohtausta.

Yritin miettiä mahdollisia syitä. Auringonpistos (kävin päivällä pyörälenkillä), lääkkeet, syöty ruoka?

En löytänyt yhtään järjellistä syytä huimaukselleni. Sen takia alkoikin pelottaa. Lähisuvussa on muutama aivoverenvuototapaus nuorella iällä.

Mitä jos minä olen seuraava?

Kohtaamisia

Eilen kohtasin kaupungilla erään työkaverini entisestä harjoittelupaikastani. Tietenkin mokasin koko tapaamisen puhumalla mitä sattuu. Ja päivä oli pilalla.

Jos olisin huomannut tämän henkilön ennen kuin oli liian myöhäistä, olisin vaihtanut suuntaa ja mennyt jonnekin piiloon (vaikkapa kauppaan), mutta satuimme valitettavasti kasvokkain ja minun oli pakko vaihtaa muutama sana hänen kanssaan.

Emme puhuneet kovinkaan pitkän aikaa ja silti minä menin niin lukkoon, että tuntui, kuin aivoni olisivat totaalisen jumissa. En pystynyt muodostamaan minkäänlaisia ajatuksia.

Vastailin miettimättä lainkaan etukäteen vastauksiani ja näin ollen sanoin asioita, jotka varmasti kuulostivat typeriltä. Suustani vain tuli sanoja ilman, että ehdin millään tavalla vaikuttaa niiden sisältöön.

Jälkeenpäin hävetti niin paljon, että olisin halunnut vajota maan alle. Se tunne, kun tietää mokanneensa tilanteen ja antaneensa itsestään todella typerän kuvan...

Mietin kohtaamistamme ja olin masentunut koko loppupäivän. Niin koville se otti, kun tajusin, etten ole tippaakaan edistynyt tässä asiassa vuosien mittaan vaan päinvastoin, pelkoni on pahentunut verrattuna siihen, mitä se oli esim. 10 vuotta sitten.

Kaikenlaiset sosiaaliset kohtaamiset ovat minulle vaikeita. Esimerkiksi apteekissa asiointi. Ahdistaa jo etukäteen ajatus siitä, ettei saa rauhassa katsella tuotteita, vaan joku farmaseutti/myyjä tulee joka ikinen kerta kysymään, voiko hän auttaa.

Ja ei siinä mitään, ymmärrän kyllä että he tekevät vain työtään, mutta silti minua ahdistaa joka kerta kun näin käy. En halua kommunikoida vieraiden ihmisten kanssa, koska se ahdistaa ja pelkään vaikuttavani idiootilta.

En kertakaikkiaan hallitse itseäni, jos joudun yllättävään sosiaaliseen tilanteeseen. Mieleni on yhtäkkiä kuin tyhjä taulu, jolta kaikki informaatio on hetkessä pyyhitty pois.

Joka helvetin kerta homma menee samalla kaavalla. Joudun yllättäen jonkinlaiseen tilanteeseen, joka edellyttää jonkinasteista kommunikaatiota vieraan tai puolitutun ihmisen kanssa.

Säikähdän ja pääni tyhjenee kaikista ajatuksista. Hädin tuskin ymmärrän, mitä minulta kysytään ja vastaan toiselle jotain, ennen kuin ehdin millään tavoin miettiä, mitä päästän suustani ulos. Tilanne etenee ja tuntuu, etten itse kykene vaikuttamaan siihen millään tavalla.

Mokaan väistämättä joko puhumalla typeriä tai elehtimällä tilanteeseen nähden väärällä tavalla.

Joka ikinen kerta saan jälkeenpäin hävetä itseäni ja samalla mietin, miten elämästäni voi ikinä tulla yhtään mitään, kun en osaa kommunikoida toisten kanssa normaalisti?

Kuinka paljon kadehdinkaan heitä, joille sosiaaliset tilanteet eivät ole ongelma. Jotka voivat asioida kaupassa, pankissa, apteekissa, ravintolassa, jne jne ilman jatkuvaa pelkoa, joka jäädyttää kaikki ajatukset ja saa puhumaan, mitä sylki suuhun tuo.

Minua hallitsee jatkuva pelko.

Pelkään naapureita. Pelkään entisiä tuttuja. Pelkään vanhoja kavereita. Pelkään lähikaupan myyjää.

Koko elämäni on rakentunut jatkuvan pelon ympärille ja minä elän ja hengitän tätä pelkoa, joka ei päästä minua otteestaan.

Pelko on tuhonnut sosiaalisen elämäni ja tällä menolla se tuhoaa loputkin mielenterveydestäni.

Pelko ja yksinäisyys, joka tappaa minut hiljaa sisältä, pala kerrallaan.

 

Lääkityksen lopettaminen huono idea?

Päätin lopettaa Cymbalta-lääkitykseni, koska pelkään mahdollisia pysyviä haittavaikutuksia. En ole
ihan varma, kauanko olen syönyt tätä lääkettä, muistaakseni hieman vajaa vuoden.

Tässä ajassa muistini ja keskittymiskykyni on heikentynyt ja muitakin sivuvaikutuksia ilmennyt plus
syön sen verran paljon muutenkin erilaisia lääkkeitä, että tauko olisi paikallaan.

Psykiatrini ei suostu siihen, että lopettaisin tämän lääkkeen käytön, joten otan oikeuden omiin käsiini ja teeskentelen jatkossa syöväni kiltisti lääkkeet, mutta en syökään.

Myönnän, ei ehkä kaikkein viisain ratkaisu, mutta minulla on päätösvalta omaan ruumiseeni ja siihen, mitä sinne milloinkin tungetaan, ei kenelläkään ulkopuolisella.

Ehkä tämä ei kuitenkaan ollut hyvä ratkaisu.

Itsemurha-ajatukset ovat taas pinnalla (tosin en aio sitä tehdä, ainakaan lähiaikoina).

Olotila on lähinnä joko masentunut tai aggressiivinen, tosin lähestyvä PMS saattaa osaltaan vaikuttaa. Itkettää ja vituttaa niin, että purin ja raavin itseäni, jotta saisin tunnekuohuni jotenkin aisoihin.

Viiltelynhalu on todella kova, samoin haluaisin hakata itseni mustelmille, mutta yritän välttää näitä keinoja, koska kroppani kärsii kohtuuttomasti, jos sorrun kokeilemaan jompaa kumpaa keinoa.

Harmi vain, ettei mikään ole sen tehokkaampi aggression taltuttaja kuin terä ja omat nyrkit.

Itsemurha-ajatukseni ovat jälleen vallaneet mieleni.

Kehossani on kuitenkin niin monta näkyvää arpea, että tätä menoa kaverit ja sukulaiset tajuavat, mitä teen itselleni.

Yritän nähkääs teeskennellä varsinkin suvun edessä normaalia, etten häpäisisi vanhempiani paljastamalla vahingossa, kuinka hullu heidän tyttärensä onkaan.

Ei sillä, että suvultani olisi kukaan meidän perheestämme koskaan saanut pisarankaan vertaa kunnioitusta. Mutta kulissit ennen kaikkea.

Minä itse olisin valmis kertomaan totuuden, mutta armaat vanhempani ovat vannottaneet minua, että pidän kaikki ongelmani visusti omana tietonani. Näin olen tehnyt, koska en halua välirikkoa heidän kanssaan.

Vituttaa vaan, kun joutuu valehtelemaan jatkuvasti ja leikkimään normaalia, vaikka on kaukana siitä.

Ja sitten ihmetellään, miksi en ole töissä tai opiskelemassa ja joudun keksimään kaikenlaisia paskaselityksiä, joista ei edes tiedä, menevätkö ne läpi.

Itkettää katsoa sivusta normaalien ihmisten elämää, kun tietää, ettei itse pysty koskaan samaan.

Välillä on oloja, että tekisi suurinpiirtein mieli mennä junan alle. Useita kertoja olen haaveillut myös hyppääväni parvekkeelta alas, etenkin kännissä jonkun luona jossain bileissä.

Onneksi en ole koskaan toteuttanut näitä impulsioita, mutta houkutus on kieltämättä suuri.

Olen jäänyt koukkuun itseni satuttamiseen. Mikään ei anna niin hyvää endorfiiniryöpsähdystä kuin fyysinen kipu, joka on itseaiheutettua.

Mutta en todellakaan kehota ketään itsensä satuttamiseen, koska pitemmällä aikavälillä seuraukset voivat olla todella vakavia, kuten esim. verenmyrkytys.

Älkää siis tehkö niinkuin minä teen, vaan niinkuin minä sanon...

Miltä onnellisuus tuntuu?

Tämä postaus tulee edellisten tapaan olemaan yhtä valitusta, mutta sitähän maailmaan mahtuu, joten anti mennä.

Tajusin vastikään, etten tiedä, miltä onnellisuus tuntuu. Koko sana on minulle täysi mysteeri.

Miten joku voi olla onnellinen ja sinut itsensä kanssa? Minä en edes muista, millaista on olla sinut itsensä kanssa, saati onnellinen.

Kummatkin käsitteet tuntuvat täysin utopistisilta. Mitä on mielenrauha, miltä se tuntuu? Olla rauhassa itsensä kanssa, pelkäämättä, vihaamatta. En ymmärrä, kuinka se voisi olla mahdollista.

Minä olen se, jota ahdistaa. Aina. En osaa kuvitella olemassaoloa ilman ahdistusta. Kuka minä olisin ilman ahdistusta, vihaa, pelkoa?

Pelkäänkö minä onnellisuutta, koska onnellisuuden käsite on minulle tuntematon ja sitähän ihminen pelkää, tuntematonta?

Koko tämä saatanan elämä on yksi iso kysymysmerkki.

Mitä teen täällä, miksi olen olemassa, ketä varten?

Vuosikausia pysyin pystyssä sen ajatuksen avulla, että vielä minä näytän kiusaajilleni, vielä mä näytän  niille kaikille.

Että lopulta minä tulisin pärjäämään ja menestymään tässä elämässä ja kaikki ne, jotka kohtelivat minua kaltoin, saisivat nähdä, etteivät ne sittenkään pystyneet tuhoamaan minua.

Mutta toisin kävi.

Eikö olisi oikeus ja kohtuus, että kiusatut lopussa voittaisivat?  Että osat vaihtuisivat?

Vituttaa herätä siihen todellisuuteen, ettei homma lopulta mennytkään niin. Että sitä on ja pysyy yksin, syrjässä ja unohdettuna, samalla kun kiusaajat mennä porskuttavat eteenpäin.

En voi antaa itselleni anteeksi sitä, että minusta tuli tällainen. Enkä koskaan, ikinä pysty anteeksi-
antoon heitä kohtaan, jotka tekivät minusta tällaisen.

Haluaisin niin kovasti palata menneisyyteen korjaamaan virheeni, korjaamaan itseni. Kunpa se olisikin mahdollista.

Valitettava tosiasia on, ettei mitään voi korjata jälkikäteen. Olisi vaan niin hienoa, jos voisi painaa erroria tai deleteä ja korjata tekemänsä virheet ja vääryydet.

Tuntuu,että minä itse olen yksi suuri virhe, joka olisi pitänyt pyyhkiä pois maailmankartalta heti alussa.

Viha on pohjaton kuilu

Kävin tänään vaihteeksi työkkärissä. Palkkatukipaikassa harkitaan edelleen, onko niillä varaa palkata mut. Olo on kovin ristiriitainen. Toisaalta toivon, että olisin siinä kunnossa, että pystyisin menemään sinne. Toisaalta taas vituttaa kun tiedän, että en pysty.

Olen ajatellut viime aikoina paljon menneisyyttäni ja omaa perhettäni. Miksi kaikki on mennyt niinkuin on mennyt?

Olen usein miettinyt, että abortti olisi kohdallani ollut oikea vaihtoehto. Kunpa äitini olisi abortoinut sekä minut, että veljeni, niin kaikilla olisi helpompaa. Meidän ei olisi pitänyt kärsiä kaikkea tätä paskaa, josta ei tunnu pääsevän yli.

Olen tietoinen siitä, että maailmassa on pahempiakin kohtaloita ja osaan jopa olla kiitollinen tietyistä asioista. Silti mikään ei voi poistaa sitä katkeruutta, joka syntyy osattomaksi jäämisen kokemuksesta.

Eniten katkera olen yksinäisyydestäni ja kiusaamisesta. Jos ne eivät olisi kiusanneet minua, olisinko normaali? Saisinko ystäviä, pystyisinkö seurustelemaan? Pystyisinkö käymään normaalisti töissä?

Ja kaikkein tärkeintä: olisiko tämä yksinäisyyteni ollut estettävissä,  jos kiusaajat olisivat päättäneet olla kiusaamatta? Pärjäisinkö sosiaalisesti paremmin ja olisiko persoonani vinoutumiselta säästytty, jos ne kusipäät olisivat osanneet pitää turpansa kiinni?

 Minusta tuntuu, että olen pohjimmiltani paha. En edes tiedä, ansaitsenko rakkautta keneltäkään. Olen pahantahtoinen ja katkera, toivon jopa niin sanotuille ystävilleni epäonnistumisia. Vihaan salaa kaikkea ja kaikkia.

Viha on kuin pohjaton syvä kuilu, josta riittää aina vain ammennettavaa.

Miten ihmisessä voikin olla näin paljon vihaa? Miten se on mahdollista, ottaen huomioon taustani, joka ei edes ole sieltä rankimmasta päästä?

Minä olen kieroutunut ja sairas. En ole koskaan ollut normaali.

Antaisin kaikkeni, jotta olisin.

Näen itsessäni niin paljon enemmän huonoa kuin hyvää. Soimaan itseäni jatkuvasti niistä ominaisuuksista, joita en voi muuttaa. Millä adjektiiveilla kuvailisin itseäni parhaiten?

Tyhmä. Ruma. Hullu. Katkera. Epäonnistunut.

Psykologisten testien perusteella älykkysosamääräni pitäisi olla normaali. Mutta en oikeasti usko sitä. Miten muka voisin olla tippaakaan älykäs, kun en tajua matematiikasta mitään? Eivätkä asiat jää päähäni, vaikka kuinka pänttäisin.

Jos koealueen joutuu lukemaan läpi melkein 10 kertaa, että sisäistää lukemansa, mistä muusta se kertoo kuin tyhmyydestä?

En myöskään pysy kärryillä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Aina kun joku heittää vitsin, minä tajuan sen viimeisenä. Tv-ohjelmat ovat niin nopeatempoisia, että on vaikea pysyä kärryillä.

Esimerkkejä olisi enemmänkin, mutta en jaksa luetella niitä kaikkia. Lopputulos kun on jokatapauksessa se, että häpeän itseäni niin perkeleesti. Minussa on kaikki ne ominaisuudet, jonka takia kukaan ei halua viettää aikaa kanssani.

Sen lisäksi, että olen ruma ja tyhmä, olen myös epäsiistin näköinen. Ei mulla ole kovinkaan usein varaa ostaa uusia vaatteita ja silloin kun on, ne eivät tietenkään sovi yhteen.

Meikkaaminen on kohdallani turhaa, vaikka sitä välillä teenkin. Millään meikillä ei saa näistä kasvoista kauniita, joten miksi vaivautua?

Miehille olen korkeintaan yhden illan pano, en koskaan sen enempää.

Kymmenen vuotta sitten luotin vielä siihen, että joku päivä minäkin voin saada hyvän miehen. Nyt olen ymmärtänyt, että ei minua kukaan normaali mies huoli. Ja vaikka huolisi, minun hulluuteni tuhoaisi väistämättä suhteemme ennemmin tai myöhemmin.

Haluaisin kääntää kelloa taaksepäin ja vaihtaa ainakin edelliset 15 vuotta elämästäni. Se olisi ainoa keino repiä sisimmästäni tämä tuska, jolle ei tunnu löytyvän loppua.

Häiriintyneestä lapsesta häiriintyneeksi aikuiseksi

Aargh, vituttaa! Tekisi niin paljon mieli hakata itseäni tai viiltää. Suorastaan tärisen raivosta. Ja minkä takia? Koska en saanut siirrettyä rahaa Paypal-tililleni...

Joo, olen ihan vitun säälittävä, mutta tälle ololle ei voi mitään. Minulla on taas raivokohtaus, joita aina välillä tulee, kun asiat menevät päin persettä.

Olen yrittänyt ottaa rauhallisesti: hengittää sisään ja ulos, hokea itselleni, että "olen aivan rauhallinen, kaikki on hyvin" jne mutta paskat siitä mitään apua ole. Alkaa vaan vituttaa entistä enemmän.

Spotify-mainokset saavat raivon partaalle; mikä tahansa tässä mielentilassa saa raivon partaalle. Vaikkapa se, jos kirjoitan vahingossa tähän näytölle väärän sanan. Tekee samantien mieli repiä kone piuhoineen irti ja heittää koko saatanan rakkine seinään.

Tällä kertaa kyseessä ei ole PMS (joka mulla on todella pahana) vaan muuten vaan-vitutus. Se olotila, kun kaikki kyrsii ja tekisi mieli huutaa kurkku suorana tai mennä peiton alle itkemään. Sen voi laukaista ihan pienikin tekijä, vaikkapa se, jos lyö polvensa pöydänkulmaan tai lasi putoaa kädestä.

Olen kärsinyt jo alle kouluikäisestä asti näistä raivonpuuskista. Ala-asteen opettaja oli sitä mieltä, että olin häiriintynyt lapsi, koska sain koulussa säännöllisesti raivareita. Hän kehotti vanhempiani viemään minut suoraan psykiatrille.

Luonnollisestikin kyseinen opettaja inhosi minua, kuten myös luokkatoverini ja heidän vanhempansa.

Täytyy tosin myöntää, että edellä mainittu opettaja oli mitä luultavimmin oikeassa. Minun olisi todellakin pitänyt päästä jonnekin tutkimuksiin, koska jo tuolloin oli päivänselvää, että en ollut normaali lapsi.

Minussa oli jotain pahasti vialla jo silloin, mutta armaat vanhempani tietysti sulkivat silmänsä ja uskottelivat, ettei mitään ongelmaa ollut olemassakaan.

Ja mikä onkaan lopputulos? Häiriintyneestä lapsesta tuli häiriintynyt aikuinen.

Olen aina tiennyt, ettei raivoamiseni ole normaalin rajoissa, mutta mikä tämän hirvittävän vihan aiheuttaa ja miten siitä pääsisi eroon, on loputon kysymysmerkki. Kiusaamisella oli varmasti osansa, mutta se ei selitä kaikkea.

Todennäköisesti olen jollain tapaa neurologisesti poikkeava, koska tunteeni ovat aina olleet tavanomaista selvästi voimakkaampia. Minulla on useita Asperger- ja add- piirteitä, mutta näiden pohjalta ei voida antaa mitään diagnoosia.

Mutta vittujako sitä diagnoosilla, kun itse tiedän, etten ole normaali, piste.

En vain haluaisi olla loppuikääni tällainen skitso, joka hakkaa ja viiltelee itseään plus napsii bentsoja, jotta saisi pidettyä vihansa jollain tavalla hallinnassa.

Ja ettei elämä olisi liian helppoa, mulla on helvetillinen kolmenkympin kriisi meneillään, joka alkoi jo vuosi sitten, eikä loppua tunnu olevan näköpiirissä. Miten se käytännössä ilmenee? Olen taantunut takaisin murrosikäiseksi.

Himoitsen lävistyksiä, shokkihiusvärejä ja rastoja. Haluaisin alkaa gootiksi. Kaikkea tällaista, josta luulin päässeni jo eroon, mutta mitä vielä...

Vihaan ulkonäköäni. Olen niin saatanan harmaa, etten tapetista erotu. En koe olevani sisäisesti sitä, mitä ulkokuoreni viestittää muille: tylsä ja tavallinen, puoliksi näkymätön.

Kun olen aina ollut se, joka ei kuulu joukkoon.

Miksi hakkaan päätäni yhä uudestaan seinään, kun tiedän jo kokemuksesta, ettei se seinä anna periksi? Miksi jakeluuni ei mene, että satutan vain itseäni yrittämällä olla muiden kaltainen, kun en ole?

Miksi en vain voisi olla miettimättä näitä kysymyksiä päässäni? Tulen kohta hulluksi itseni kanssa.

Haluan olla ennen kaikkea turvassa. En halua erottua joukosta. En tahdo, että muut kiinnittäisivät minuun huomiota. Ja jos hankkisin lävistyksiä tai värjäisin hiukseni violetiksi, niin väistämättä tapahtuisi.

Mutta en koe tätäkään ulkokuorta omakseni, jossa asustelen. Tylsänväriset hiukset, meikittömät kasvot, vaatteet jostain henkkamaukan alerekistä haalitut. Ei lävistyksiä (enää, nuorempana oli).

En oikeasti tiedä, kuka olen tai kuka edes haluaisin olla. En tiedä enää mistään mitään.

Voisko joku vain ampua minut?