Sattuu. Sattuu sattuu sattuu, koko ajan sattuu.
Tuntuu kuin sydämeni vuotaisi hiljaa tyhjiin ruuvipuristimessa.
Kauan sitten minulla oli haaveita, kauniita, toteutumattomia, saavuttamattomia haaveita.
Parikymppisenä jaksaa vielä unelmoida paremmasta elämästä. Kolmekymppisenä vihdoin tajuaa, että se kaikki olikin silkkaa valhetta.
Koko nuoruus on kulunut enemmän tai vähemmän pohjalla ja kyllä, olen saatanan katkera. Katkera ja vihainen, että kaikki tämä paska on kaatunut minun niskaani.
En tiedä, kuinka paljoa enempää kestän, ennenkuin hajoan lopullisesti.
Olo on tyhjiin puserrettu, kuivunut ja kutistunut.
Tunnen olevani kaksi persoonaa yhtä aikaa. Jakomielisyyteni ahdistaa minua jatkuvasti. Miksi en vain voisi olla jompaa kumpaa, miksi minussa pitää olla nämä molemmat puolet, jotka ovat jatkuvassa ristiriidassa keskenään?
Vihaan itseäni, vihaan tätä mieleni ristiriitaa, joka raastaa minua joka helvetin päivä.
Pääseekö pohjalta koskaan pois?
Minusta tuntuu, etten selviydy koskaan tästä pahasta olosta. Tuska, joka minua syö, on liian voimakas. En jaksa, en pysty taistelemaan sitä vastaan.
Jokainen päivä on omalla tavallaan kamppailua.
Pahinta on yksinäisyys.
Minä en jaksa tätä loputtomiin.
Kunpa joku työntäisi veitsen sydämeeni ja vapauttaisi minut itsestäni ja tästä elämästä.
En halua kuolla, mutta en osaa elää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti