Enhän mä oikeasti osaa mitään

En pysty rentoutumaan. Mitenkään päin ei ole hyvä olla. On liikaa vapaa-aikaa, liikaa aikaa miettiä kaikkea turhaa paskaa, kuten sitä, miksi minusta ei koskaan tule mitään, miksi kaikki on mennyt päin helvettiä ja kuinka monilla tavoilla on mahdollista mokata elämänsä.

Olen hakenut erästä palkkatukipaikkaa, johon en oikeastaan halua. Työnteko kiinnostaisi kyllä, mutta minusta tuntuu, että en kykene siihen näillä edellytyksillä. Olen tyhmä, hidas oppimaan ja pelkään ihmisiä. Joudun syömään jatkuvasti rauhoittavia jos minun täytyy olla tekemisissä vieraiden ihmisten kanssa.

Kaiken lisäksi kärsin mitä luultavimmin jonkinlaisesta hahmottamishäiriöstä (ainakin testit viittaavat vahvasti siihen suuntaan) ja muisti on alkanut temppuilla koko ajan (johtuu luultavasti lääkkeistä sekä sairastamastani kilpirauhasen vajaatoiminnasta.)

Sairastan myös viikottaista migreeniä ja ja jännityspäänsärkyni on kroonistunut. Selkä reistailee, mielenterveydestä puhumattakaan.

Selvisin juuri ja juuri edellisestä työkokeilusta, joka sekin oli osa-aikainen. Palkkatukityössä pitäisi olla 5 päivää viikossa, 6 tuntia päivässä eikä aikaa voi lyhentää. Epäilen vahvasti, onko minusta siihen. Työssä pitäisi kyetä oppimaan jatkuvasti uutta ja siinä on sosiaalista vuorovaikutusta liikaa.

Eniten pelkään, että mokaan jotenkin todella pahasti tai muut huomaavat, kuinka tyhmä ja hidas olen oikeasti. Itsetunto on nollassa, en usko pystyväni mihinkään muuhun kuin toistamaan rutiininomaisia tehtäviä päivästä toiseen. Tuntuu, että aivotoimintani on jumissa. Varsinkin jos jännitän, mistään ei tule mitään.

En pysty keskittymään. En enää edes jaksa kunnolla lukea kirjoja, vaikka aiemmin nautin lukemisesta ja luin paljon.

Minkä helvetin takia piti mennä siihen kirottuun haastatteluun? Toivon sydämestäni, etten saa sitä paikkaa, ihan oikeasti. Ei minusta ole siihen, en vain jaksa tehdä töitä normaalisti. Voisinpa perua koko jutun, sanoa että vointini on huonontunut, että en usko pystyväni tällä hetkellä työntekoon.

Mutta en kehtaa. Kun on tullut valehdeltua sekä työkkärin virkailijalle, että kolmelle työhaastattelijalle. Vakuuttelin, että minut kannattaa palkata, olen innossani ja erittäin motivoitunut, että jaksan ja kykenen ja nautin uuden oppimisesta. Ja kaikkea muuta paskaa, mitä työhaastatteluissa tavataan puhua.

Valhetta joka sana. En nauti uuden oppimisesta, koska stressaannun herkästi ja pelkään etten muista, jolloin
stressaannun vielä enemmän niin, etten varmasti muista. Joudun oravanpyörään, jossa vain koko ajan yritän peitellä virheitäni muilta ja tunnen koko ajan huijaavani kaikkia.

En voi myöntää niille, että enhän mä oikeasti osaa yhtään mitään.

Työkaverini antoi palautetta, että kysyn kuulemma liikaa neuvoja, että pitäisi yrittää ensin selvitä itse. Aha, kiitos ihan vitusti. Minä kun yritän AINA ensin itse kaikkeni, ettei tarvitsisi kysyä neuvoa, koska häpeän osaamattomuuttani.

Ja nyt olen vaarassa joutua työhön, joka olisi minulle liikaa, mutta olen mennyt puhumaan paskaa kaikille ja ne luulevat kai, että minä muka oikeasti osaisin jotain.

Miten osaankin olla niin helvetin vakuuttava haastattelutilanteissa ja valehdella sujuvasti, mutta kun tosipaikka tulee eteen, olenkin kyvytön tekemään mitään?

Vituttaa myös tuleva kuntoutuskurssi tässä kuussa, joka on monen tunnin junamatkan päässä ja jonne on pakko mennä. Ei kiinnosta pätkääkään. Pitäisi kai olla kiitollinen, mutta en jaksa. Ei se minun ideani ollut, vaan työkkärin, josta painostettiin kyseiselle kurssille.

Inhoan matkustamista, koska saan joka helvetin kerta migreenin siitä jännityksestä, etenkin jos kuljen junalla.

Ja vihaan tätä jatkuvaa epätietoisuutta asioista.

Miten veljeni käy? Miten itseni käy, joudunko töihin ja mokaanko tällä kertaa kaiken? Kuntoudunko ikinä vai olenko vielä 30 vuoden kuluttua samassa tilanteessa?

Kysymyksiä, kysymyksiä, loputtomasti kysymyksiä vailla vastauksia.

Hajottaa niin, että tekisi mieli repiä hiukset päästä.