Ajatuksia itsemurhasta

Tänään heräsin itsemurha mielessäni.

Kuinka helppo tapa se olisikaan ratkaista kaikki ongelmat. Ajatus itsemurhasta lohduttaa. Jos en kestä täällä, on aina mahdollista päästä pois tästä maailmasta.

Olen miettinyt monen monta kertaa, kuinka sen tekisin.

Vaihtoehtoja on monia.

Voisin hypätä junan eteen tai mennä raiteille odottamaan. Voisin ottaa tarpeeksi monta pilleriä, joilla hengen saa varmasti pois. Voisin viiltää ranteeni auki tai hirttäytyä.

Voisin myös hukuttautua tai hypätä tarpeeksi korkean talon katolta.

Tulee suorastaan runsaudenpula, kun miettii hiljaa itsekseen, kuinka monella tavalla se olisi mahdollista.

Itsensä tappaminen.

Vaikka ajatus lopullisesta lähdöstä houkuttelee, elämänhalu on toistaiseksi ollut vahvempi. Välillä se tuntuu tosin horjuvan, kuten tänä aamuna ja sitä alkaa vain miettiä, miksi ylipäätään jatkaa tätä elämää.

Juuri nyt tuntuu siltä, ettei elämällä ole minulle enää paljoa tarjottavaa. Kaikki on jo nähty ja koettu. Edessä häämöttää vain yksinäinen ja ankea loppuelämä.

 Mietin, onko kaikki ollut turhaa, koko tämä paska.

Onko minulla syitä elää?

Ensimmäiseksi mieleen tulevat kaikki läheiset. Isä, äiti, veljet ja veljen lapset. Paras ystävä.

Mitä itsemurhani heille antaisi? Kenties loppuelämän kestävän tuskan ja syyllisyyden.

Siinä ensimmäinen syy olla tekemättä lopullista ratkaisua.

Mutta kuinka pitkälle se riittää? Kuinka kauan ihminen jaksaa elää vain toisten takia?

Entä sitten, kun vanhempani ovat menneet? Ovatko ystävät ja muut jäljelle jäävät tarpeeksi vahva motivaatio jatkaa elämää, joka ei tunnu elämisen arvoiselta?

Onhan minulla muutakin sisältöä elämässäni. Kirjat, elokuvat, piirtäminen, musiikki, valokuvaus.

Ja tietenkin internet, joka mahdollistaa tämän blogin kirjoittamisen ja vuorovaikutuksen kohtalotovereihin.

Silti elämä tuntuu niin kovin tyhjältä ja masentavalta.

Olen yksin. Kaikki ystäväni asuvat muualla ja minä olen tällä vieraalla paikkakunnalla oman onneni nojassa. Vanhempanikin asuvat useamman kymmenen kilometrin päässä. 

Mikään ei koskaan muutu.

En jaksa opiskella, en jaksa käydä töissä. En jaksa harrastaa, en siivota tai tehdä ruokaa.

Tunnen olevani hyödytön ja turha ihminen. Sellainen yksilö, joka vain syö yhteiskunnan varoja, eikä pysty antamaan mitään takaisin.

Ei tästä tule mitään, tästä elämästä. Ei tämä edes ole elämää.

Onnellisuus tuntuu olevan valovuosien päässä. Loppuelämä onnettomana tuntuu sata kertaa realistisemmalta vaihtoehdolta.

Pahinta on tämä:

Mikään ei koskaan muutu.

Olen viimeiset 15 vuotta odottanut, että jokin muuttuisi ja silti olen edelleen tässä samassa pisteessä, josta lähdin.

Tämä paikallaan junnaaminen tekee minut hulluksi.

Olen samassa ruumiissa, samojen ajatusten vankina. Kierrän samaa oravanpyörää loputtomiin.

Tekisi vain mieleni kadota ja jättää taakse tämä surkea, epäonnistunut minä, josta ei koskaan tullut mitään.

Voisinpa herätä aamulla toisessa kehossa, toisessa elämässä ja unohtaa, että tämä minä oli koskaan edes olemassa.

Hoen itselleni yhä uudestaan, että elämällä on vielä jotain tarjottavaa, että asiat voivat muuttua, että minäkin voin olla jonain päivänä tyytyväinen itseeni.

En jaksa uskoa sitä.