Arvasin, että tässä käy näin. Osasin odottaa jo etukäteen, että jonkinlainen romahdus tulisi. Näin yleensä käy aina kun jokin isompi projekti päättyy, oli se sitten työtä tai opiskelua.
Psyykeni ei vain jostain syystä kestä näitä ns. "suvantovaiheita." Toisaalta tuntuu, etten jaksaisi ainakaan kokopäiväistä työntekoa/opiskelua, mutta näinkään en ole tyytyväinen.
Yksinäisyys iskee ja seinät tuntuvat kaatuvan päälle tuon tuostakin. Haluaisin kovasti tehdä ja saada aikaan kaikenlaista, mutta en vain jaksa.
En jaksa siivota kunnolla, ruokaa teen vain pakon vaatiessa. Ei huvita kastella edes kukan taimia, jotka ovat kuolemassa kuivuuteen. Vaikka päätin, että kesällä parvekkeellani olisi paljon kukkia, itsekasvatettuja. Mutta kaikki kaatuu tähän helvetin saamattomuuteen.
Ei ole energiaa mihinkään muuhun kuin netissä surffaamiseen ja pakollisten asioiden hoitamiseen.
Ulkona käynti ahdistaa. Kaupungilla kävellessäni mietin, mitä ihmiset ajattelevat nyt, kun värjäsin hiukseni viikonloppuna (ei edes mitenkään "radikaali" väri.) Jep, myönnetään: olen ihan vitun säälittävä
Ahdistaa, sydän lyö liian lujaa, vaikka yritän rauhoitella itseäni. Vituttaa olla näin heikko, vituttaa myöntää itselleen, että muiden mielipiteet merkkaavat mulle paljon.
Miksi en vaan voi olla välittämättä?
Haukun itseäni mielessäni luuseriksi.
Nuorempana olin paljon rohkeampi, kuljin kaupungilla itsevarmana eikä mieleeni tullut kelailla muiden ihmisten mahdollisia reaktioita ulkonäkööni. Pelko on hiipinyt mieleeni salakavalasti vuosien myötä. Eikö sen yleensä pitäisi mennä toisinpäin, että vanhempana on rohkeampi?
Ei päde ainakaan minuun. Ehkä olen se kuuluisa poikkeus sääntöön.
Tuska repii sydäntä, kun istun päivästä päivään yksin koneella ja haikailen sellaisen normaalin elämän perään, jota en koskaan tule saavuttamaan.
Koen itseni sairaaksi, vääristyneeksi, huonoksi. Pilaantuneeksi. Kannan tätä normaaliuuden naamiota kasvoillani eikä kukaan voi aavistaa, kuinka kieroon kasvanut olen sisimmässäni.
Tunnen tarvetta rangaista itseäni. Koen ansainneeni sen. Jostain syystä minua ei voi rakastaa kukaan normaali ihminen. Eikö se jo kerro, että ansaitsen tulla satutetuksi?
Joskus haluaisin puukottaa itseäni vatsaan ja katsoa kun vuodan kuiviin. Olisiko se yhtään sen kivuliaampaa kuin kaikki se pimeys, mitä olen eläessäni kokenut?
Jos saisin pyytää jotain Jumalalta itselleni, pyyntöni olisi tämä: rakas Jumala, tee minusta normaali. Anna minun olla niinkuin kaikki muutkin.
Mutta miten toiveeni voisikaan toteutua? Eihän rikkinäisestä saa enää ehjää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti