Liekki pimeydessä

Haluaisin niin kovasti viiltää.

Vaihtaa tämän henkisen tuskan fyysiseen, jolloin olo olisi edes hieman helpompi. Kipua sykkivä, repaleinen, vertavuotava haava on aina helpompi kestää kuin epämääräinen ahdistus ja syvältä kumpuava paha olo joille ei näytä olevan loppua.

Olen menettänyt näköalani tulevaisuuteen. Kuin kulkisin mustassa tunnelissa ja edessäpäin näkyvä valonkajastus on vain heikko, lepattava liekki pimeydessä.

Uskallanko odottaa tulevaisuudelta mitään? En ainakaan ihmissuhteiden osalta. Ihmissuhteet ovat olleet minulle silkkaa katastrofia alusta alkaen.

En ole koskaan seurustellut oikeasti. Normaalit miehet eivät kiinnostu minusta. Vedän puoleeni vain joko hyväksikäyttäviä paskiaisia tai sellaisia ressukoita, jotka yrittävät minua, kun eivät saa ketään muutakaan.

Olen yhä uudestaan tuntenut sen tuskan, joka seuraa kun tajuaa, ettei toinen olekaan oikeasti kiinnostunut, että hän on johtanut harhaan ja valehdellut päin naamaa vain, jotta saisi sen mitä haluaa.

Sen jälkeen olen jäänyt kuin nalli kalliolle. Tuntenut itseni hylätyksi ja arvottomaksi.

En enää pysty luottamaan yhteenkään mieheen. Ja minä todella haluaisin luottaa, mutta se taitaa olla jo liian myöhäistä.

Isäni.Veljeni. Koulutoverit. Miehet ylipäänsä. Jokaikinen heistä on satuttanut minua jollain tavalla. Fyysisesti tai henkisesti. Kipu on aina tullut osana pakettia.

Ja jos kipu on parasta, mitä koskaan tulen saamaan, niin ennemmin olen yksin. Osaan satuttaa itseäni muutenkin, en tarvitse enää ketään opettamaan minulle, kuinka huono ja arvoton minä olen.

Olenko katkera? Kyllä. En voi kieltää sitä. Katkeruus on osa jokapäiväistä elämääni, osa minua. Se on porautunut niin syvälle ytimiini, että on lähes mahdotonta kuvitella, millaista elämäni olisi ilman tuota tunnetta.

Katkeruudesta ei seuraa mitään hyvää, vaan lopulta se tuhoaa ihmisen. Kyllä minä tämän tiedän, mutta en pysty luopumaan katkeruudestani.

Sisälläni elää viha, josta haluan pitää kiinni. Viha jonka käännän itseäni vastaan. Niin sairasta kuin se onkin, minä nautin vihastani. Se antaa minulle voimaa ja halun taistella. Viha ajaa minua eteenpäin.

Mitä minulla olisi ilman vihaa? Ei mitään. Minä romahtaisin, olisin heikko ja antaisin lopulta periksi. Minä tarvitsen vihaani.

Ja niin kauan kuin minä pidän vihastani kiinni, se pitää kiinni minusta.

Me olemme solmineet ikuisen liiton. Viha ja minä.


 

Ajatuksia itsemurhasta

Tänään heräsin itsemurha mielessäni.

Kuinka helppo tapa se olisikaan ratkaista kaikki ongelmat. Ajatus itsemurhasta lohduttaa. Jos en kestä täällä, on aina mahdollista päästä pois tästä maailmasta.

Olen miettinyt monen monta kertaa, kuinka sen tekisin.

Vaihtoehtoja on monia.

Voisin hypätä junan eteen tai mennä raiteille odottamaan. Voisin ottaa tarpeeksi monta pilleriä, joilla hengen saa varmasti pois. Voisin viiltää ranteeni auki tai hirttäytyä.

Voisin myös hukuttautua tai hypätä tarpeeksi korkean talon katolta.

Tulee suorastaan runsaudenpula, kun miettii hiljaa itsekseen, kuinka monella tavalla se olisi mahdollista.

Itsensä tappaminen.

Vaikka ajatus lopullisesta lähdöstä houkuttelee, elämänhalu on toistaiseksi ollut vahvempi. Välillä se tuntuu tosin horjuvan, kuten tänä aamuna ja sitä alkaa vain miettiä, miksi ylipäätään jatkaa tätä elämää.

Juuri nyt tuntuu siltä, ettei elämällä ole minulle enää paljoa tarjottavaa. Kaikki on jo nähty ja koettu. Edessä häämöttää vain yksinäinen ja ankea loppuelämä.

 Mietin, onko kaikki ollut turhaa, koko tämä paska.

Onko minulla syitä elää?

Ensimmäiseksi mieleen tulevat kaikki läheiset. Isä, äiti, veljet ja veljen lapset. Paras ystävä.

Mitä itsemurhani heille antaisi? Kenties loppuelämän kestävän tuskan ja syyllisyyden.

Siinä ensimmäinen syy olla tekemättä lopullista ratkaisua.

Mutta kuinka pitkälle se riittää? Kuinka kauan ihminen jaksaa elää vain toisten takia?

Entä sitten, kun vanhempani ovat menneet? Ovatko ystävät ja muut jäljelle jäävät tarpeeksi vahva motivaatio jatkaa elämää, joka ei tunnu elämisen arvoiselta?

Onhan minulla muutakin sisältöä elämässäni. Kirjat, elokuvat, piirtäminen, musiikki, valokuvaus.

Ja tietenkin internet, joka mahdollistaa tämän blogin kirjoittamisen ja vuorovaikutuksen kohtalotovereihin.

Silti elämä tuntuu niin kovin tyhjältä ja masentavalta.

Olen yksin. Kaikki ystäväni asuvat muualla ja minä olen tällä vieraalla paikkakunnalla oman onneni nojassa. Vanhempanikin asuvat useamman kymmenen kilometrin päässä. 

Mikään ei koskaan muutu.

En jaksa opiskella, en jaksa käydä töissä. En jaksa harrastaa, en siivota tai tehdä ruokaa.

Tunnen olevani hyödytön ja turha ihminen. Sellainen yksilö, joka vain syö yhteiskunnan varoja, eikä pysty antamaan mitään takaisin.

Ei tästä tule mitään, tästä elämästä. Ei tämä edes ole elämää.

Onnellisuus tuntuu olevan valovuosien päässä. Loppuelämä onnettomana tuntuu sata kertaa realistisemmalta vaihtoehdolta.

Pahinta on tämä:

Mikään ei koskaan muutu.

Olen viimeiset 15 vuotta odottanut, että jokin muuttuisi ja silti olen edelleen tässä samassa pisteessä, josta lähdin.

Tämä paikallaan junnaaminen tekee minut hulluksi.

Olen samassa ruumiissa, samojen ajatusten vankina. Kierrän samaa oravanpyörää loputtomiin.

Tekisi vain mieleni kadota ja jättää taakse tämä surkea, epäonnistunut minä, josta ei koskaan tullut mitään.

Voisinpa herätä aamulla toisessa kehossa, toisessa elämässä ja unohtaa, että tämä minä oli koskaan edes olemassa.

Hoen itselleni yhä uudestaan, että elämällä on vielä jotain tarjottavaa, että asiat voivat muuttua, että minäkin voin olla jonain päivänä tyytyväinen itseeni.

En jaksa uskoa sitä.

En jaksa välittää

Päätin, etten mene sinne Kelan järjestämälle kurssille. Ei ole tippaakaan motivaatiota ja vihaan matkustamista, etenkin junalla.

Viime viikolla jouduin ottamaan neljä kertaa kohtauslääkettä (Migard) migreenin takia. Yksi kahden kappaleen pakkaus maksaa yli 8 euroa. Hip vitun hei, kohta menee kaikki rahat noihin lääkkeisiin. Estolääkitys ei tunnu purevan (masennuslääke Triptyl).

Käsivarsia ja toista polvea särkee pään lisäksi. Olen melkein varma, että minulla on joko nivelrikko tai reuma. En vaan halua tilata aikaa terveyskeskukseen, koska:

A) Joutuisin taas menemään jollekin ulkomaalaiselle lääkärille, joka ei ymmärrä kunnolla puhettani ja jonka puhetta minä en ymmärrä. Todella ahdistavaa.

B) Lääkäri kirjoittaa vaan jotain Buranaa, josta ei ole paljon paskaakaan hyötyä. Kunnon tutkimuksiin ei tietenkään saa lähetettä, koska ei ole resursseja.

C)  Kiireetöntä aikaa joutuu odottamaan niin kauan, että oireet eivät tietenkään tunnu juuri silloin kun pitäisi (nämä säryt ovat siis jaksottaisia.)

D) Aikaa varattaessa sairaanhoitaja siellä langan toisessa päässä ei ota oireitani todesta. Hän tivaa, olenko koittanut saada särkyä pois Buranalla (kyllä olen, monta kertaa.) Seuraavaksi hän kysyy, onko minulla mahdollisuutta mennä yksityiselle (ei, ei todellakaan ole).

E)  Lopputuloksena saan ajan kuukauden päähän erittäin nyrpeältä ja vastahakoiselta hoitajalta, joka on vähätellyt koko puhelun ajan oireitani ja joka selvästi on sitä mieltä, että olen yksi niistä luulosairaista, jotka ravaavat lääkärissä jatkuvasti tutkituttamassa kuviteltuja oireita.

Että ei paljoa innosta varailla aikaa arvauskeskukseen, ellei ole ihan pakko

Saa nähdä, millaisen paskamyrskyn Kela, työkkäri ja sossu järjestävät kun kieltäydyn kurssista (joka on siis viiden päivän mittainen.) Sossusta maksoivat jo matkatkin etukäteen tililleni. Varmaan työkkäri järjestää tämän johdosta kivan pikku karenssin ja raha-asiani menevät taas kerran päin helvettiä.

Mutta en jaksa välittää. Olenhan jo tottunut siihen, että elämäni on joka tapauksessa pilalla ja kaikki on turhaa anyway.

En vaan jaksa mitään saatanan kurssia.

En halua matkustaa, koska saan kuitenkin migreenin, ei huvita jakaa huonetta jonkun tuntemattoman ihmisen kanssa, enkä kestä sitä, että joutuisin esittelemään itseni taas kerran uusille ihmisille ja leikkimään sosiaalista.

Pääsiäinenkin meni perseelleen, koska sukuloidessa tuli erimielisyyksiä, jotka vaikuttivat kaikkien viihtyvyyteen.

Veljen näkeminen ei myöskään pahemmin piristänyt, koska hän on edelleen sairaalassa ja pihalla vähän kaikesta.

Itsemurha-ajatuksiakin on taas pikkuhiljaa alkanut tulla, vaikka en olekaan tappamassa itseäni.

Yleensä olen keväisin voinut paremmin, mutta tämä kevät olla poikkeus.

Pääseekö pohjalta koskaan pois?

Löysin arkistostani hieman vanhemman tekstin, jonka päätin julkaista tässä alla. Teksti on kirjoitettu joitakin kuukausia sitten.

Sattuu. Sattuu sattuu sattuu, koko ajan sattuu.

Tuntuu kuin sydämeni vuotaisi hiljaa tyhjiin ruuvipuristimessa.

Kauan sitten minulla oli haaveita, kauniita, toteutumattomia, saavuttamattomia haaveita.
Parikymppisenä jaksaa vielä unelmoida paremmasta elämästä. Kolmekymppisenä vihdoin tajuaa, että se kaikki olikin silkkaa valhetta.

Koko nuoruus on kulunut enemmän tai vähemmän pohjalla ja kyllä, olen saatanan katkera. Katkera ja vihainen, että kaikki tämä paska on kaatunut minun niskaani.

En tiedä, kuinka paljoa enempää kestän, ennenkuin hajoan lopullisesti.

Olo on tyhjiin puserrettu, kuivunut ja kutistunut.

Tunnen olevani kaksi persoonaa yhtä aikaa. Jakomielisyyteni ahdistaa minua jatkuvasti. Miksi en vain voisi olla jompaa kumpaa, miksi minussa pitää olla nämä molemmat puolet, jotka ovat jatkuvassa ristiriidassa keskenään?

Vihaan itseäni, vihaan tätä mieleni ristiriitaa, joka raastaa minua joka helvetin päivä.

Pääseekö pohjalta koskaan pois?

Minusta tuntuu, etten selviydy koskaan tästä pahasta olosta. Tuska, joka minua syö, on liian voimakas. En jaksa, en pysty taistelemaan sitä vastaan.

Jokainen päivä on omalla tavallaan kamppailua.

Pahinta on yksinäisyys.

Minä en jaksa tätä loputtomiin.

Kunpa joku työntäisi veitsen sydämeeni ja vapauttaisi minut itsestäni ja tästä elämästä.

En halua kuolla, mutta en osaa elää.

Kieroon kasvanut

Masennukseni on jälleen kerran pahentunut. En edes jaksa laskea, kuinka mones kerta tämä on viimeisten 16 vuoden aikana.

Arvasin, että tässä käy näin. Osasin odottaa jo etukäteen, että jonkinlainen romahdus tulisi. Näin yleensä käy aina kun jokin isompi projekti päättyy, oli se sitten työtä tai opiskelua.

Psyykeni ei vain jostain syystä kestä näitä ns. "suvantovaiheita." Toisaalta tuntuu, etten jaksaisi ainakaan kokopäiväistä työntekoa/opiskelua, mutta näinkään en ole tyytyväinen.

Yksinäisyys iskee ja  seinät tuntuvat kaatuvan päälle tuon tuostakin. Haluaisin kovasti tehdä ja saada aikaan kaikenlaista, mutta en vain jaksa.

En jaksa siivota kunnolla, ruokaa teen vain pakon vaatiessa. Ei huvita kastella edes kukan taimia, jotka ovat kuolemassa kuivuuteen. Vaikka päätin, että kesällä parvekkeellani olisi paljon kukkia, itsekasvatettuja. Mutta kaikki kaatuu tähän helvetin saamattomuuteen.

Ei ole energiaa mihinkään muuhun kuin netissä surffaamiseen ja pakollisten asioiden hoitamiseen.

Ulkona käynti ahdistaa. Kaupungilla kävellessäni mietin, mitä ihmiset ajattelevat nyt, kun värjäsin hiukseni viikonloppuna (ei edes mitenkään "radikaali" väri.)  Jep, myönnetään: olen ihan vitun säälittävä

Ahdistaa, sydän lyö liian lujaa, vaikka yritän rauhoitella itseäni. Vituttaa olla näin heikko, vituttaa myöntää itselleen, että muiden mielipiteet merkkaavat mulle paljon.

Miksi en vaan voi olla välittämättä?

Haukun itseäni mielessäni luuseriksi.

Nuorempana olin paljon rohkeampi, kuljin kaupungilla itsevarmana eikä mieleeni tullut kelailla muiden ihmisten mahdollisia reaktioita ulkonäkööni. Pelko on hiipinyt mieleeni salakavalasti vuosien myötä. Eikö sen yleensä pitäisi mennä toisinpäin, että vanhempana on rohkeampi?

Ei päde ainakaan minuun. Ehkä olen se kuuluisa poikkeus sääntöön.

Tuska repii sydäntä, kun istun päivästä päivään yksin koneella ja haikailen sellaisen normaalin elämän perään, jota en koskaan tule saavuttamaan.

Koen itseni sairaaksi, vääristyneeksi, huonoksi. Pilaantuneeksi. Kannan tätä normaaliuuden naamiota kasvoillani eikä kukaan voi aavistaa, kuinka kieroon kasvanut olen sisimmässäni. 

Tunnen tarvetta rangaista itseäni. Koen ansainneeni sen. Jostain syystä minua ei voi rakastaa kukaan normaali ihminen. Eikö se jo kerro, että ansaitsen tulla satutetuksi?

Joskus haluaisin puukottaa itseäni vatsaan ja katsoa kun vuodan kuiviin. Olisiko se yhtään sen kivuliaampaa kuin kaikki se pimeys, mitä olen eläessäni kokenut?

Jos saisin pyytää jotain Jumalalta itselleni, pyyntöni olisi tämä: rakas Jumala, tee minusta normaali. Anna minun olla niinkuin kaikki muutkin.

Mutta miten toiveeni voisikaan toteutua? Eihän rikkinäisestä saa enää ehjää.


 

Enhän mä oikeasti osaa mitään

En pysty rentoutumaan. Mitenkään päin ei ole hyvä olla. On liikaa vapaa-aikaa, liikaa aikaa miettiä kaikkea turhaa paskaa, kuten sitä, miksi minusta ei koskaan tule mitään, miksi kaikki on mennyt päin helvettiä ja kuinka monilla tavoilla on mahdollista mokata elämänsä.

Olen hakenut erästä palkkatukipaikkaa, johon en oikeastaan halua. Työnteko kiinnostaisi kyllä, mutta minusta tuntuu, että en kykene siihen näillä edellytyksillä. Olen tyhmä, hidas oppimaan ja pelkään ihmisiä. Joudun syömään jatkuvasti rauhoittavia jos minun täytyy olla tekemisissä vieraiden ihmisten kanssa.

Kaiken lisäksi kärsin mitä luultavimmin jonkinlaisesta hahmottamishäiriöstä (ainakin testit viittaavat vahvasti siihen suuntaan) ja muisti on alkanut temppuilla koko ajan (johtuu luultavasti lääkkeistä sekä sairastamastani kilpirauhasen vajaatoiminnasta.)

Sairastan myös viikottaista migreeniä ja ja jännityspäänsärkyni on kroonistunut. Selkä reistailee, mielenterveydestä puhumattakaan.

Selvisin juuri ja juuri edellisestä työkokeilusta, joka sekin oli osa-aikainen. Palkkatukityössä pitäisi olla 5 päivää viikossa, 6 tuntia päivässä eikä aikaa voi lyhentää. Epäilen vahvasti, onko minusta siihen. Työssä pitäisi kyetä oppimaan jatkuvasti uutta ja siinä on sosiaalista vuorovaikutusta liikaa.

Eniten pelkään, että mokaan jotenkin todella pahasti tai muut huomaavat, kuinka tyhmä ja hidas olen oikeasti. Itsetunto on nollassa, en usko pystyväni mihinkään muuhun kuin toistamaan rutiininomaisia tehtäviä päivästä toiseen. Tuntuu, että aivotoimintani on jumissa. Varsinkin jos jännitän, mistään ei tule mitään.

En pysty keskittymään. En enää edes jaksa kunnolla lukea kirjoja, vaikka aiemmin nautin lukemisesta ja luin paljon.

Minkä helvetin takia piti mennä siihen kirottuun haastatteluun? Toivon sydämestäni, etten saa sitä paikkaa, ihan oikeasti. Ei minusta ole siihen, en vain jaksa tehdä töitä normaalisti. Voisinpa perua koko jutun, sanoa että vointini on huonontunut, että en usko pystyväni tällä hetkellä työntekoon.

Mutta en kehtaa. Kun on tullut valehdeltua sekä työkkärin virkailijalle, että kolmelle työhaastattelijalle. Vakuuttelin, että minut kannattaa palkata, olen innossani ja erittäin motivoitunut, että jaksan ja kykenen ja nautin uuden oppimisesta. Ja kaikkea muuta paskaa, mitä työhaastatteluissa tavataan puhua.

Valhetta joka sana. En nauti uuden oppimisesta, koska stressaannun herkästi ja pelkään etten muista, jolloin
stressaannun vielä enemmän niin, etten varmasti muista. Joudun oravanpyörään, jossa vain koko ajan yritän peitellä virheitäni muilta ja tunnen koko ajan huijaavani kaikkia.

En voi myöntää niille, että enhän mä oikeasti osaa yhtään mitään.

Työkaverini antoi palautetta, että kysyn kuulemma liikaa neuvoja, että pitäisi yrittää ensin selvitä itse. Aha, kiitos ihan vitusti. Minä kun yritän AINA ensin itse kaikkeni, ettei tarvitsisi kysyä neuvoa, koska häpeän osaamattomuuttani.

Ja nyt olen vaarassa joutua työhön, joka olisi minulle liikaa, mutta olen mennyt puhumaan paskaa kaikille ja ne luulevat kai, että minä muka oikeasti osaisin jotain.

Miten osaankin olla niin helvetin vakuuttava haastattelutilanteissa ja valehdella sujuvasti, mutta kun tosipaikka tulee eteen, olenkin kyvytön tekemään mitään?

Vituttaa myös tuleva kuntoutuskurssi tässä kuussa, joka on monen tunnin junamatkan päässä ja jonne on pakko mennä. Ei kiinnosta pätkääkään. Pitäisi kai olla kiitollinen, mutta en jaksa. Ei se minun ideani ollut, vaan työkkärin, josta painostettiin kyseiselle kurssille.

Inhoan matkustamista, koska saan joka helvetin kerta migreenin siitä jännityksestä, etenkin jos kuljen junalla.

Ja vihaan tätä jatkuvaa epätietoisuutta asioista.

Miten veljeni käy? Miten itseni käy, joudunko töihin ja mokaanko tällä kertaa kaiken? Kuntoudunko ikinä vai olenko vielä 30 vuoden kuluttua samassa tilanteessa?

Kysymyksiä, kysymyksiä, loputtomasti kysymyksiä vailla vastauksia.

Hajottaa niin, että tekisi mieli repiä hiukset päästä.

 

Armollisempi vaihtoehto?

Olin käymässä vanhempieni luona ja tulin tänään takaisin kämpille. Olo on väsynyt ja ahdistunut.

Sain taas kuulla lisää huonoja uutisia. Veljeni on edelleen teholla. Hän on tajuissaan ja pystyy puhumaan, mutta vasen puoli kehosta ei toimi, muisti on vioittunut ja keuhkot rohisevat. Hyvin suurella todennäköisyydellä hänellä on keuhkokuume, joka voi olla tappava.

Toinen veljeni kävi katsomassa teholla tätä sairastunutta veljeä, mutta käynti ei sujunut aivan odotusten mukaan. Veljeni ei nimittäin tunnistanut ollenkaan kyseistä henkilöä, vaikka sairaanhoitaja hoki monta kertaa, että tässä on veljesi X...

Tämä on hälyttävää. Miten on mahdollista, että ei tunnista omaa veljeään? Miten hän on voinut saada niin pahan amnesian? Mitä jos se jää päälle eikä veli enää koskaan muista ketään meistä? Mitä helvettiä siinä leikkauksessa oikein tapahtui?

Lääkäri ei pysty edelleenkään antamaan mitään ennustetta jatkosta.

Äitini sanoi osuvasti, että sitä saa mitä tilaa. Veli jatkoi juomistaan lääkärin kielloista huolimatta eikä käynyt jälkikontrolleissa, vaikka olisi ehdottomasti pitänyt. Tuntuu siltä, ettei hän välitä paskan vertaa itsestään saati sitten perheestään.

Tunnen voimakasta vihaa veljeä kohtaan. Jos hän haluaa välttämättä kuolla, miksei mene ja tapa itseään, vaan tekee hidasta kuolemaa pikkuhiljaa ja pitää tuskallisessa pelossa ja jännityksessä läheisiään?

Tietenkään en halua, että veljeni kuolee. Mutta vituttaa vaan katsoa sivusta, kun toinen tuhoaa terveytensä ja koko elämänsä, eikä voi itse tehdä mitään.

Aina kun puhelin soi, hätkähdän. Pelkään aina, että nyt se on tapahtunut, nyt veli on poissa, kuollut.

Tuntuu pahalta sanoa näin, mutta olen miettinyt sitäkin vaihtoehtoa, että ehkä olisi parempi kaikille, jos veljeni kuolisi. Hän pääsisi lopultakin eroon tuskallisesta riippuvuudestaan ja me läheiset voisimme lakata pelkäämästä hänen puolestaan.

Onko sellainen oikeaa elämää, että joutuu makaamaan sängyssä puoliksi halvaantuneena lopun ikänsä? Tai että muisti menee niin, että päätyy asumaan jonnekin hoitokotiin 24/7 valvovan silmän alle?

En tiedä, olisiko kuolema veljelleni lopulta armollisempi vaihtoehto kuin tällaisen elämän jatkaminen.

Helvetin helvetti. Milloin kaikki alkoi mennä näin pahasti perseelleen?

Miksi juuri meistä tuli tällaisia saatanan luusereita?

Vitun elämä. Perkele.