Minun pitäisi jaksaa olla vahva

Pelottaa. Näin viime yönä pahaa unta. Siinä alkoholistiveljeni karkasi vieroituksesta kesken kaiken, tuli vanhempieni kotiin jossa myös minä olin käymässä ja oksensi koko vatsalaukkunsa sisällön mustaan jätesäkkiin. Siinä unessa veli oli taas retkahtanut juomaan ja jotenkin tajusin, että hän kuolisi pian.

Unen tunnelma oli kauhean ahdistava. Itkin ja huusin tässä unessa äidilleni, että en jaksa enää teeskennellä, veljeni kuolee ja minä en jaksa enää pitää kulisseja yllä! En enää muista, mitä äitini tähän sanoi. Pian tämän jälkeen heräsin ja unen tunnelma oli edelleen voimakkaasti läsnä. Ahdisti niin jumalattomasti, että rintaa puristi. Itketti, mutta en pystynyt itkemään kuten unessani.

Tämä oli ehdottomasti yksi kauheimmista unistani ikinä. Olen ennenkin nähnyt painajaisia, mutta en koskaan ennen tällaista, joka kuvaa niin hyvin oikeaa arkipäivän tilannetta. Näin voi käydä ihan oikeasti ja se tässä unessa olikin pahinta. Sen todentuntuisuus.

Joka päivä odotan. Tietoisesti ja tiedostamattani, että mikä tahansa päivä voi olla se päivä, kun minulle soitetaan, että veljeni on joko teholla tai kuollut. Painajainen voi toteutua koska tahansa. Ihan koska tahansa.

Mietin jatkuvasti, millä tavalla se tulee tapahtumaan. Soitetaanko minulle kenties keskellä yötä, että nyt se on tapahtunut, veljeni on kuolemaisillaan tai jo poistunut tästä maailmasta? Vai soiko puhelin kesken työpäivän? Koskaan ei voi tietää. Aina on oltava varuillaan, ihan joka hetki.

Tolkutan itselleni, että on viisainta valmistautua pahimpaan. Sillä kokemus on osoittanut, että hyvin usein se pahin tapahtuu. Juuri se, mitä ei koskaan olisi uskonut tapahtuvan, ei ainakaan itselle eikä kenellekään läheiselle. Mutta nyt tiedän, että mitä tahansa, ihan mitä tahansa voi tapahtua koska tahansa, kenelle tahansa.

Kuitenkin yritän samalla rauhoitella itseäni ja hoen hokemasta päästyäni, että ainahan on mahdollista, että tällä kertaa veljeni todella raitistuu ja menee AA:han tunnustamaan riippuvuutensa. Nyt hän on kolmen kuukauden katkolla, mutta en uskalla toivoa liikoja. Onhan hän ollut katkolla ennenkin ja aina retkahtanut jälkeenpäin. Mutta ehkä tämä kerta on erilainen? Ehkä nyt tapahtuu ihme ja veljeni pääsee vihdoin irti  viinan kiroista lopullisesti...

Ja kyllä, minä olen edelleen masentunut (huoh). Itseasiassa masennukseni on pahentunut koko alkuvuoden. Töissä olen jaksanut käydä, mutta muuten voin huonosti.

Ja tästäkin tunnen syyllisyyttä. En saisi olla masentunut, enkä voida huonosti, koska niin monella muulla on asiat vielä huonommin kuin minulla, esimerkiksi veljelläni. Minun pitäisi jaksaa olla vahva, koska "olen selvinnyt niin paljosta." Minun pitäisi olla kiitollinen... Mutta olenko oikeasti? Vai onko kaikki pelkkää itsepetosta?

En tunne itseäni ollenkaan selviytyjäksi, päinvastoin.

Joinakin päivinä sitä vain toivoisi ettei olisi olemassa.