Olen niin täynnä vihaa, että voisin räjähtää. Sydämeni on mustaa lyijyä, raskas paino rinnassa. Sisimpäni on tulessa, mieleni on tulessa ja minä haluaisin vain tuhota kaiken ympäriltäni.
Luottamukseni miehiin on mennyt. Ne paskiaiset ovat vain käyttäneet hyväkseen ja sitten heittäneet menemään kuin vanhan lapasen. Luottamukseni naisiin on mennyt. Ne typerät lehmät vain puukottavat selkään heti tilaisuuden tullen. Ylipäätään luottamukseni ihmisiin on mennyt. Kaikki ovat vain satuttaneet ja lopulta hylänneet, kääntäneet selkänsä tavalla tai toisella.
Miksi siis luottaisin? Miksi enää antaisin satuttaa itseäni? Kerran rikotusta ei saa ehjää. Minä olen niin rikki, ettei minua voi korjata. Terapiassa sitä on yritetty 10 vuotta tuloksetta. Kerran hajalla, aina hajalla.
Vihaan itseäni ja menneisyyttäni. Välillä vihaan koko ihmiskuntaa. Joskus tunnen vihaa myös itse Jumalaa kohtaan, mikäli hän on kaiken tämän paskan takana.
Nyt se on saatana loppu. Minun päälleni ei enää oksenneta kertaakaan. Se, joka yrittää, saa katua.
Parasta olla yksin. Kun olen yksin, en satuta ketään. Kun olen yksin, kukaan ei satuta minua.
Mieleni on niin sekaisin, etten saa järkevää tekstiä aikaiseksi. Ehkä on parasta lopettaa kirjoittaminen tähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti