Perkele. Tekisi mieli mennä huutamaan sille taholle (oletettavasti sosiaalitoimi) joka tämän päätöksen teki. Lyödä nyrkkiä pöytään ja sanoa, että tajuatteko te, mitä olette juuri tehneet??? Te leikitte veljeni hengellä! Saatanan selkäänpuukottajat.
Nyt hänellä onkin sitten hyvä syy juoda itsensä hengiltä tai aiheuttaa itselleen uusi aivoverenvuoto, kun ei pääse omin voimin viinasta irti. Ja jos näin käy, niin osavastuussa siitä on kaupungin X sosiaalitoimi.
Miten ne ovat voineet tehdä tällaisen päätöksen?!? Ei mene kaaliin, ei sitten millään. Veljeni toipuu edelleen ensimmäisestä aivoverenvuodosta ja uusiutumisriski on suuri. Miksi helvetissä hänelle ei voitu myöntää täyttä kolmen kuukauden hoitojaksoa???
Ehkä sosiaalitoimella ei ole riittäviä resursseja, ei tarpeeksi rahaa. Tai sitten he eivät halua tuhlata sitä veljeeni.
Ehkäpä siellä sossussa ajatellaan veljestäni, että hän on toivoton tapaus. Turha yksilö, joka syö yhteiskunnan varoja. Oma valinta, mitäs alkoi juoda. Kuolkoon pois kuluttamasta ihmisten verorahoja.
Tekisi mieli hieman läimiä naamalle sitä, joka näin haluaa ajatella. Veljeni on arvokas yksilö ja hänen elämänsä on arvokas. Hänen perheensä rakastaa häntä. Veljelläni nyt vain sattuu olemaan sairaus nimeltä alkoholismi. Kenellä on oikeus sanoa tai ajatella, että hän joutaisi kuolla pois?
Ei kukaan halua tulla alkoholistiksi. Sitäpaitsi viinaa saa tässä maassa ihan laillisesti. Ja sitten syyllistetään heitä, jotka eivät jaksa taistella alkoholin houkutusta vastaan. Kaksinaismoralistista?
Että näin. Tämä päivä siis meni lopullisesti pilalle, kun äitini soitti aamulla ja kertoi asiasta. Sain jonkinlaisen miniromahduksen, itkin aivan hillittömästi kun aloin taas kelaamaan mielessäni niitä kauhukuvia, mitä saattaa tapahtua.
Uusi aivoverenvuoto. Veli letkuissa sairaalassa koomassa. Seurauksena vakava vammautuminen tai kuolema.
Viimeksi veljeni pelasti se, että hänen luonaan ollut ystävä soitti ambulanssin, kun veljeni kaatui viinakrampin saatuaan kylpyhuoneen lattialle ja verisuoni aivoissa ei kestänyt iskua.
Entä jos hän on seuraavalla kerralla yksin? Eikä kykene hälyttämään itse apua?
Otin tämän uutisen niin raskaasti, että hain jälleen veitsen ja sorruin viiltelemään, tällä kertaa tavallista pahemmin. Vasen käsivarsi on nyt puolillaan viiltoja, samoin molemmat reidet.
Mitä olenkaan mennyt tekemään? Jäljet hohtavat punaisina, liian kirkkaina. Entä jos ne eivät haalistu? Mitä jos iho jää tämän näköiseksi?
Ja silti tekisi koko ajan vain mieli viiltää lisää, lisää lisää, saada koko kroppa täyteen viiltoja, haavoja, sykkivää kipua. Koska kipu on hyvästä. Kipu pitää minut järjissäni, kun mikään muu ei auta.
Mutta ne jäljet. Jos niitä ei tulisi, viiltelisin varmaan about 24/7. Nyt alkaa pikkuhiljaa kaduttaa, että koskaan edes aloitin. Tähän todella jää koukkuun...
Yritän työntää häiritsevät ajatukset taka-alalle, mutta ne palaavat aina. En voi olla miettimättä veljeäni ja sitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Pelkään, että tämä takaisku saa hänet menettämään viimeisenkin motivaation ja toivon raitistumisesta. Pelkään, että hän alkaa vetää taas kirkkaita ja sammuu kännissä hankeen. Tai että hän juo kämpän altaan ja joutuu kadulle.
Niin paljon pelkoa toisen puolesta. Kun ei voi auttaa, ei voi tehdä mitään. Voi vain katsoa vierestä, kun toinen tekee hidasta itsemurhaa. Ja se itkettää enemmän kuin mikään muu.
Kaiken kurjuuden lisäksi huominen töihinmeno tuntuu tervanjuonnilta ja Kelan työmarkkinatuki on kaksi viikkoa myöhässä. Silmälaseista irtosi toinen sanka ja nyt se pysyy kiinni pelkän teipin avulla.
Koko viikko on ollut perseestä, mutta tämä päivä kyllä kruunasi kaiken.
Ehkä ensi viikko on parempi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti