Täysin absurdeja ja sattumanvaraisia. En kykene sijoittamaan niitä aikaan tai paikkaan. Ne ovat vain hetken välähdyksiä, tuokiokuvia menneestä.
Joskus hämäriä, joskus taas aivan kristallinkirkkaita. Kuin ne olisivat tapahtuneet vain hetki sitten, tai tapahtuisivat juuri tällä hetkellä.
Pieni tyttö piirtämässä oranssilla mustekynällä paperille. Pieni tyttö avaamassa hopeisen korurasian kantta, jonka sisältää paljastuu samettinen sisus. Pieni tyttö leikkimässä puisilla palikoilla. Pieni tyttö istumassa yksin huoneessaan nyyhkyttämässä hiljaa.
Minä olen tuo pieni tyttö, jota kukaan ei lohduta, joka itkee yksin pimeässä, näkymättömänä varjojen kulkiessa seinillä.
Mitä menneisyydessä oikeasti tapahtui? Mitä minussa tapahtui, mitä ne tekivät minulle?
Pelkään menneisyyttä, kaikkia niitä muistoja, jotka olen tukahduttanut ja jotka ovat nyt pyrkimässä esiin.
En halua muistaa. En saa muistaa. Muistaminen tuhoaa minut, tekee hulluksi, päässäni naksahtaa ja minä sekoan lopullisesti. Näin hoen itselleni, kun yritän kaikin keinoin tukahduttaa menneisyyteni.
Jos en olisi pystynyt unohtamaan, olisin varmasti tullut hulluksi.
Liikaa traumoja yhden ihmisen käsiteltäväksi, liikaa tuskaa yhden sielun kannettavaksi.
En tiedä, jaksanko kantaa taakkaa, joka minulle on määrätty. En tiedä, jaksanko muistaa.
Muistaminen tekee niin helvetin kipeää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti