Tulin tänään töistä klo 17.30 ja itkin puoli tuntia putkeen. Takana on todella rankka viikko ja tunnen olevani aivan lopussa. Ensi viikolla pitäisi taas jaksaa hymyillä ja esittää positiivista ja pirteää. Pitää naamiota yllä ja kätkeä se todellinen minä, joka haluaisi vain purskahtaa itkuun ja huutaa, ettei jaksa enää tätä paskaa.
Talvimasennus painaa päälle ja työn määrä ja vaikeusaste on lisääntynyt. Luulin pärjääväni, mutta enää en ole varma. Nyt tuntuu siltä, etten osaa mitään ja että olen täysi idiootti, joka ei hahmota yksinkertaisimpiakaan juttuja. Tunnen olevani toivoton tapaus, pohjasakkaa. Sisimmässäni olen varma siitä, että kaikki työkaverini nauravat takanapäin tyhmyydelleni.
Eikä se ole edes pahinta. Pelko siitä, että minulle nauretaan. Siihen olen saanut tottua koko elämäni ajan. Pahinta on tämä jatkuva, raastava yksinäisyys, joka repii sydämeni pikkuhiljaa palasiksi.
Olen ollut koko elämäni ulkopuolinen. Se, jota ei oteta mukaan leikkeihin. Se, joka ei pääse piireihin. Nörtti, luuseri, friikki. Kilteimmillään minua kuvattiin yläasteaikoina sanalla "omalaatuinen." Mieleenpainuvimmat ilmaukset persoonalleni olivat muun muassa "dille", "Nenä" (joka on minulla tavallista isompi) , "vitun lesbo" ja kyyninen toteamus "X on ehkä tarpeeksi hyvä sulle, mutta sä et koskaan tule olemaan tarpeeksi hyvä X:lle."
Tämä on yksi kipeimmistä muistoistani, joka nostaa vieläkin häpeän punan poskille ja tuskan kyyneleet silmiin. Sekä polttavan vihan sydämeen. En ole vieläkään voinut antaa anteeksi hänelle, joka särki luottamukseni ja tuotti minulle yhden pahimmista kouluaikojeni traumoista. Enkä usko, että koskaan tulen antamaankaan.
Viimeisen vuoden aikana olen pohtinut joka päivä sitä, miten epäreilua tämä kaikki on. Miettinyt elämän yleistä epäoikeudenmukaisuutta ja erityisesti sitä, miten elämä on minua kohdellut. Miksi kaiken on pitänyt olla niin saatanan vaikeaa? Miksi aina pitää hakata päätä seinään yhä uudelleen ja uudelleen, törmätä samoihin ongelmiin, kärsiä samat seuraukset, kokea se sama tuska aina vain?
Miksi kierrän koko ajan ympyrää, miksi en pääse eteenpäin? Pilaileeko joku jossain kustannuksellani vai onko kenties itse Jumala kironnut minut?
Eräs ajatus kiertää jatkuvasti mielessäni, yhä uudestaan ja uudestaan. "Tämä elämä olisi voinut olla niin paljon helpompaa, jos..." Niin, jos sitä ja jos tätä. Jatkuvaa jossittelua, mutta en voi itselleni mitään.
Kelaan koko ajan mielessäni kaikkia niitä valintoja, joita olen tehnyt ja jättänyt tekemättä. Mitä olisin voinut tehdä toisin, jos. Olisiko elämäni parempaa, jos. Aina kaiken taustalla tämä mystinen "jos."
Mitä jos olisin mennyt amikseen enkä lukioon? Mitä jos olisin aikoinani löytänyt samanhenkistä seuraa? Mitä jos vanhempani eivät olisi potkineet minua pihalle? Mitä jos minua ei olisi kiusattu koulussa? Mitä jos en olisi masentunut? Mitä jos olisin syntynyt normaaliksi? Mitä jos olisin oikeasti kaunis? Mitä jos minun ei olisi tarvinnut elää jatkuvassa pelossa?
Kidutan itseäni näillä kysymyksillä, joille ei näy loppua. En pysty olemaan onnellinen, koska menneisyyteni on täynnä paskaa. Kiellän itseäni olemasta onnellinen, koska koen tarvetta rangaista itseäni. Minä haluan vihata, minun täytyy saada vihata ja satuttaa itseäni. En tiedä, miksi.
Ehkä silloin koen olevani edes pienen hetken oikeasti elossa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti