En halua antaa periksi

Työhaastattelu on nyt ohi. Mielestäni se meni jopa yllättävän hyvin. Otin aamulla 20 mg Diapamia, jolla ei paljoakaan vaikutusta ollut, mutta antoi ainakin hieman henkistä tukea. Yleensä pelkään ihan älyttömästi tällaisia haastatteluja ja muita vastaavia tilanteita ja olen jo vuosia käyttänyt rauhoittavaa tähän tarkoitukseen. Valitettavasti lääkkeen teho on laskenut kuin lehmän häntä eikä yksi tabletti riitä enää mihinkään (yleensä otan 4-6 kerralla...) mutta jos ei muuta niin kyllä sillä aina jonkinlaisen plasebo-vaikutuksen saa aikaiseksi. Ei pelota ihan niin paljoa kuin ilman lääkettä. Eräänlainen henkinen kainalosauva siis.

Aamulla ennen haastatteluun lähtöä oli jotenkin välinpitämätön olo, tietynlainen "who cares"- fiilis. Samalla masensi ja vitutti ajatus siitä, että on pakko mennä kun on sovittu tapaaminen, ei voi perua. Ja tietysti sitä ajatteli, että mitä järkeä sinne on edes vaivautua, kun se harjoittelu tulisi joka tapauksessa menemään päin persettä kuten kaikki edellisetkin? Minähän olen ikuinen häviäjä ja luuseri, ainakin mitä tulee näihin työharjoitteluihin. Ihan vitun sama siis vaikka jättäisin menemättä.

No kuten arvata saattaa, menin kuitenkin ja vastassa oli onneksi vakityöntekijäni työkkäristä, joka odotti minua rakennuksen aulassa jossa tapasimme yhdessä haastattelijani. Tämä vaikutti mukavalta eikä haastattelu kestänyt kauaa. Minulta kyseltiin lähinnä, mitä osaan ja mitä olen aiemmin tehnyt alaan liittyen (olen siis opiskellut luovaa alaa nuorempana) ja sovittiin, että ensi viikolla kirjoitetaan paikan päällä harjoittelusopimus. Toisaalta olen iloinen, toisaalta peloissani.

Ja mieltäni vaivaa absurdi ajatus: mitä jos ne sanovatkin minulle perjantaina, että ei me otetakaan sua tänne? Tultiin toisiin ajatuksiin. Et sovi joukkoomme jne jne jne...Mieli osaa kehitellä jostain aina ne pahimmat uhkakuvat joiden pelkää toteutuvan. Omalla kohdallani varsin moni on toteutunutkin ajan saatossa.

Kun mietin omaa historiaani taaksepäin, on väistämättä herännyt kysymys, kuinka paljon olen itse torpedoinut tiedostamattani erinäisiä tilaisuuksia ja ihmissuhteita elämässäni? Sitähän sanotaan, että se juuri toteutuu, mitä ihminen eniten pelkää. Vetovoiman lain mukaan ihminen vetää puoleensa negatiivisia asioita, jos hän ajattelee negatiivisesti. Esimerkiksi jos vaikka hysteerisesti alkaa pelkäämään syöpää, sen todennäköisyys kasvaa. Ja vastavuoroisesti positiivisia ajatuksia ajattelemalla vetää puoleensa hyviä asioita.

En mene vannomaan, kuinka paljon ns. "vetovoiman laki"  oikeasti pitää paikkaansa, mutta jotain vaikutusta sillä varmaankin on, miten ihminen ylipäätään ajattelee. Jos pelkää aina pahinta, hyvin usein se pahin tapahtuu. Ainakin omalla kohdallani olen huomannut tämän. Mutta miten lakata pelkäämästä jos on koko elämänsä tottunut pelkäämään niin paljon että pelko on jo luonnollinen olotila itsessään?

Minä olen usein pelännyt pahinta ja luu on jäänyt käteen hyvin monta kertaa. Pieleen menneet ihmissuhteet, opiskelut, työharjoittelut. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Joskus olen tuntenut olevani vain kasa paskaa. Täysin saamaton ja arvoton ihminen, jota yhteiskunta halveksii ja joka itsekin halveksii omaa huonouttaan ja heikkouttaan.

Olen elänyt jatkuvassa kielteisten tapahtumien oravanpyörässä. Vastoinkäymiset ovat seuranneet toisiaan vuosi vuoden jälkeen. Usein on ollut sellainen fiilis, että tekisi vain mieli romahtaa totaalisesti. Jäädä sänkyyn itkemään, vetää peitto korville ja nukkua seuraavat puoli vuotta. Tai vaikka lopun elämää. Odottaa ja toivoa, että ongelmat jotenkin ratkeaisivat itsestään ja ehkä jo huomenna tämä painajainen olisi vihdoin ohi.

 Olen jo alkanut tottua ajatukseen, että ehkä tämä ei ole koskaan ohi, tämä minun taisteluni. Taistelu itseni kanssa ja maailman kanssa, johon en osaa sopeutua. Ehkä minut on vain tuomittu epäonnistumaan?

Mutta ei. Ei helvetissä, ei tämä voi mennä näin. Ei ei ei. Kieltäydyn uskomasta siihen. Olen suoraansanottuna aivan saatanan kyllästynyt tähän jatkuvaan avuttoman uhrin osaani, jossa olosuhteet ovat aina minua vastaan. Olen kyllästynyt elämään maailmassa, joka potkii aina päin naamaa. Olen kyllästynyt saamaan jatkuvasti paskaa niskaani. Ennenkaikkea olen kyllästynyt itseeni ja asenteeseeni. Uhrin rooliini, jota minulle on yritetty syöttää läpi elämäni.

Nyt se on loppu! Minä en halua olla uhri. En suostu olemaan kynnysmatto, jonka päältä ihmiset kävelevät aina halutessaan. En suostu osaani, joka minulle on käsikirjoitettu. Haluan muuttaa käsikirjoitusta, haluan olla oman elämäni voittaja ja ennenkaikkea minä haluan näyttää niille paskiaisille, jotka tekivät tämän minulle.

Minä haluan näyttää niille kaikille. Näyttää, että minä en ole se heikko uhri, joksi he minut lokeroivat. Minä en ole luuseri enkä häviäjä. Minä haluan nousta niiden kusipäiden yläpuolelle ja sylkeä heitä kuvaannollisesti naamaan. Sanoa, että te ette onnistuneet. Te ette saatana onnistuneet pilaamaan elämääni, vaikka täytyy myöntää, että yritys oli kova.

Minä en halua antaa kiusaajilleni sitä valtaa, että epäonnistun koko loppuelämäni sen takia, mitä he minulle tekivät. Koulussa minä olin heikko uhri ja sivustakatsoja ja minä jämähdin siihen rooliin kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Vitun kaksikymmentä vuotta saatana. Aivan liian pitkä aika antaa kenenkään määrittää elämääni.

Kaksikymmentä vuotta elämästäni meni piloille. Piloille niiden ihmisten takia, jotka ajattelemattomuuttaan aiheuttivat arvet, joita ei voi parantaa. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni meni piloille. Elämäni lähes tuhoutui  niiden ihmisten takia. En voi antaa anteeksi enkä voi unohtaa, en koskaan. Mutta voin yrittää nousta.

Nousta heidän varjostaan, nousta koko tästä paskasta ja alkaa viimein elää sellaista elämää, johon ei kuulu jatkuva ahdistus ja pelko. Minä täytän pian 30 vuotta eikä aikaa ole loputtomasti. Tuleva harjoittelu voi hyvinkin olla viimeinen mahdollisuus päästä edes jonkinlaiseen työelämään kiinni. Ja minä aion todellakin käyttää sen mahdollisuuden.

Minä aion jumalauta käyttää sen mahdollisuuden ja viedä leikin tällä kertaa loppuun saakka. Minä aion kestää finaaliin asti. Selvitä tästä harjoittelusta, vaikka henki menisi. Olen tehnyt päätöksen. Olen luvannut itselleni. Tällä kertaa minä selviän. Selviän loppuun asti. Tällä kertaa en suostu häviämään, en itseni takia, en kenenkään takia. Tulkoot mitä vaan, sanokoot mitä vaan. Tällä kertaa minä olen häviäjän sijasta voittaja.

Uskon, että se on oikeasti mahdollista. Täytyy vain päättää ja pitää siitä päätöksestä kiinni.

Tällä kertaa minä en halua antaa periksi.

Sairaudellani ei ole nimeä

Huomenna olisi sitten edessä työhaastattelu. Pelottaa. Ahdistaa. Masentaa. En haluaisi mennä, mutta on pakko. Pakko, jos vielä joskus ylipäätään aion töitä tehdä. Työkkärintädin mukaan minulle alkaa olla vaikea löytää harjoittelupaikkaa, kun on "niin paljon terveydellisiä rajoitteita". Pelkään, että jos en saa tätä paikkaa tai jos en pärjää siellä niin mulla ei ole enää vaihtoehtoja. Sitten en varmasti tule pärjäämään missään muuallakaan eikä kukaan enää koskaan tarjoa minulle minkäänlaista paikkaa.

Paineet ovat siis katossa ja ahdistaa niin helvetisti, etten pysty edes valmistautumaan mielessäni kyseistä haastattelua varten. En ole uskaltanut miettiä mahdollisesti esitettäviä kysymyksiä puhumattakaan vastauksista. Haluaisin vain paeta jonnekin kauas ja unohtaa tämän maailman ja toiset ihmiset.

Siksi olen roikkunut koko päivän netissä. En pysty keskittymään mihinkään kunnolla. Ei puhettakaan, että pystyisin vaikkapa lukemaan kirjaa tässä mielentilassa. Surffailen päämäärättömästi netissä ja toivon, että tämä päivä ja huominen olisivat pian ohi. En jaksa keskittyä edes syömiseen, niin ahdistunut olen.

 Sosiaalisten tilanteiden pelkääminen on yhtä helvettiä. Kaikki menisi todennäköisesti hyvin, kunhan minun ei tarvitsisi kohdata ketään tai puhua kenellekään. Voin kävellä kadulla, istua kahvilassa, matkustaa julkisilla ja asioida apteekissa. Lyhyet ja viralliset kohtaamiset asiakaspalvelijoiden kanssa pystyn yleensä hoitamaan kunnialla, vaikka silloinkin sydän hakkaa ja ahdistaa.

Todellinen ongelma ovat ns.epävirallisemmat tilanteet, esimerkiksi jos joku tulee yllättäen juttelemaan vaikkapa kaupassa. Silloin sekoilen sanoissani, änkytän tai saatan puhua mitä sylki suuhun tuo. En pysty katsomaan keskustelukumppania silmiin vaan vilkuilen ahdistuneena ympärilleni tai tuijotan suurinpiirtein lattiaa.

Tällaisista kohtaamisista jää poikkeuksetta kiusaantunut fiilis sekä itselle että vastapuolelle.

Ongelmani ydin on se, että minun on vaikea hahmottaa sosiaalisia tilanteita. En tiedä, olenko yksinkertaisesti vaan aivan helvetin tyhmä vai onko ongelma neurologisella tasolla (minulla on siis jonkinasteinen hahmottamishäiriö) mutta joka tapauksessa elämäni on aina ollut pirun vaikeaa tämän takia.

Jo leikkikoulussa minua kiusattiin, koska hahmotin tilanteet väärin. Ala-asteella sama homma jatkui. Minulle naurettiin, minua pilkattiin ja minut haluttiin saada itkemään. Silloin en ymmärtänyt, mikä oli vialla. Nyt luulen ymmärtäväni, mutta valitettavasti on liian myöhäistä korjata jo aiheutuneita vaurioita.

En osaa tulkita sanattomia viestejä. Monesti olen möläyttänyt jotain sosiaalisesti sopimatonta ja tajunnut vasta myöhemmin, mitä olisi oikeasti pitänyt sanoa. Olen vain ihmetellyt, miten yhtäkkiä toiset ovat menneet aivan hiljaisiksi. En ole tajunnut, mikä on vikana. Vain jonkinlainen tieto siitä, että nyt tuli sanottua jotain väärin. Joskus sen tajuaa heti kun suustaan päästää, että olisi pitänyt osata olla hiljaa. Yleensä tosin olen tajunnut tämän vasta jäkikäteen.

Sosiaalinen sokeus. Se voisi olla tarkka termi ongelmalleni. Sanattomien viestien lisäksi myös kasvonilmeiden lukeminen on minulle vaikeaa. En osaa tulkita ihmisten käytöstä tai sitten tulkitsen väärin. Epäilen, että tällä on ollut vaikutusta siihen, miksi juuri minä jouduin kiusatuksi. Jos toiset lapset huomaavat, että joku on "tyhmä" tai "erilainen" niin kiusaaminen on nykyään lähes selviö. Ja minä olin molempia.

Joskus aiemmin olin tosissani sitä mieltä, että mulla täytyy olla joku asperger tai add tai jotain. Niin monet piirteet täsmäsivät. Vaikeus sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Hahmottamisongelmat. Oppimisvaikeudet. Muistivaikeudet. Mielialan vaihtelut. Keskittymisongelmat. Aggressiivuus. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Silti minkään häiriön kohdalla kriteerini eivät täyty. Olen siis eräänlainen väliinputoaja. Sairaudellani ei ole nimeä. On tietysti masennus, mutta olen varma siitä, että ongelmien alkusyy on jossain muualla. Masennus on vain luonnollinen seuraus kaikesta tapahtuneesta paskasta.

Ristiriitaisten vuorovaikutustilanteiden takia olen siis alkanut pelätä muita ihmisiä. Toki kiusaamisella on ollut vaikutuksensa, mutta vielä enemmän pelkoani on lisännyt se, kun olen näin aikuisiällä huomannut, etten osaa toimia oikein sosiaalisissa tilanteissa.

Aina sama juttu. Se toistuu yhä uudelleen ja uudelleen. Menen uuteen paikkaan (koulu/työharjoittelu). Tapaan uusia ihmisiä. Jonkin aikaa tuntuu sujuvan hyvin. Minusta tuntuu, että nyt tämä onnistuu ja tulen kuin tulenkin toimeen toisten kanssa. Sitten tapahtuu jotain. En osaa määritellä tätä sen kummemmin, mutta jotain selvästikin tapahtuu ja huomaan vähitellen, että nyt ei enää sujukaan.

 Ihmiset puhuvat minulle vähemmän kuin alussa. Saan lyhytsanaisempia vastauksia erilaisella äänensävyllä. Toisen ilmeistä ja eleistä jotenkin huomaa, että minusta on tullut ei-toivottu henkilö. Enkä yleensä voi ymmärtää, mistä tämä johtuu. Mitä sanoin väärin ja missä kohdassa? Mitä olisi pitänyt sanoa, miten olisi pitänyt sanoa, mitä olisi pitänyt jättää sanomatta?

En tiedä. En tiedä. En helvetti soikoon tiedä. Enkä enää jaksa miettiä sitä. Olen niin saatanan väsynyt tähän jatkuvaan märehtimiseen ja asioiden kelaamiseen. Enkä siltikään pääse siitä irti. Hoen mielessäni jatkuvasti yhtä ja samaa mantraa. Olen ruma. Olen tyhmä. Kaikki vihaavat minua. Minusta ei koskaan tule mitään. Olen täydellinen luuseri. Minun pitäisi tappaa itseni ja lakata olemasta vaivaksi niin itselleni kuin muillekin.

Pahinta ei kuitenkaan ole se, että olen tyhmä tai se, että pelkään sosiaalisia tilanteita. Pahinta kaikesta on täydellinen yksinäisyyden tunne. Minusta tuntuu jatkuvasti siltä kuin olisin yksin maailmassa. Eikä kukaan voi ymmärtää minua. Vaikka on vanhemmat ja muutama ystävä niin ne eivät riitä täyttämään tätä ammottavaa aukkoa sisälläni.

Olen ollut koko elämäni yksin. Aivan sieltä alle kouluikäisestä lähtien. Yksinäisyys on minun perusolotilani, se on kuin ilma, jota hengitän. En osaa edes kuvitella, millaista olisi jos en tuntisi yksinäisyyttä. En osaa kuvitella sitä, koska niin ei ole koskaan ollut. Yksinäisyys on ollut alusta alkaen. Olen kasvanut siihen. Se on osa minua, osa persoonaani, osa perusolemustani.

Melkein koko aikuisikäni olen kiihkeästi toivonut löytäväni jokin kaunis päivä miehen itselleni. Viimeisen vuoden aikana olen alkanut tajuta, että tämä on epärealistinen haave. Ei minusta taida olla seurustelemaan tällä psyykellä ja näiden kokemusten henkisesti vammauttamana. Suhtaudun epäluuloisesti kaikkiin ihmisiin, etenkin miehiin. Todennäköisesti oman pahan oloni takia tekisin molempien elämästä helvettiä. Ja ihmissuhteisiin liittyvästä dramatiikasta olen saanut kertakaikkiaan tarpeekseni. Sitä osastoa on ollut jo ihan liikaa tähänastisessa elämässäni.

Mieluummin loppuelämä yksin kuin suhteessa, jossa on mahdollista tulla satutetuksi.

 Mielialaani laskee unettomuus. Olen syönyt Cymbaltaa 3 viikkoa annoksella 30 mg/vrk ja nukkunut tänä aikana n. 5-6 h per yö kun normaalisti nukun 7-9 tuntia. Eikä auttanut, vaikka nostin Ketipinorin 50 mg:n eli tuplasin annoksen. Aargh vihaan yli kaiken tätä jatkuvaa väsymystä...




                              

En voi antaa anteeksi

En voi antaa anteeksi. Siihen lopputulokseen olen tullut. Minussa on liikaa vihaa ja katkeruutta, liian vähän uskoa ja toivoa. En voi antaa anteeksi heille, jotka satuttivat minua. Ennenkaikkea en voi antaa anteeksi itselleni. En osaa, enkä edes halua.

Olen vihassani kiinni kuin takiainen. Katkeruus kalvaa sisintäni kuin syövyttävä myrkky. Päivästä toiseen tuskalliset kysymykset ja muistot kiertävät päässäni kehää. Miksi miksi miksi takoo mielessäni yhä uudelleen ja uudelleen. Tekisi mieleni huutaa ääneen nuo sanat koko maailman kuuluville! Kirota kohtaloa ja jumalaa. Miksi teit näin minulle? Mitä olen tehnyt ansaitakseni kaiken tämän paskan?

Tiedän tosiasiat. Olen hyvin perillä faktoista. Ymmärrän, että en ole ainoa maailmassa, joka kärsii. Tajuan kyllä, että on olemassa paljon pahempiakin ihmiskohtaloita kuin tämä omani. Ja kyllä, minulla on kaikesta huolimatta syytä olla myös kiitollinen. Elämässäni on hyviäkin asioita eikä kaikki ole koko aikaa pelkkää pimeyttä. Silti en osaa olla onnellinen. On niin paljon helpompaa nähdä se, mikä itseltä puuttuu kuin se hyvä minkä on elämässään saanut.

Jotkin päivät vain ovat kertakaikkisen mustia. Ja minussa kiehuu viha, valtameren kokoinen raivo, tuhovoima vailla vertaa. Se vain odottaa hetkeä, jona päästä purkautumaan. Olen pidätellyt sitä jo kauan, niin kauan kuin pystyn muistamaan. Aina se on ollut siellä. Mieleni pohjalla odottamassa.Vaanimassa tilaisuutta. Odottaen sitä suurta tilaisuutta, lupaa päästä purkautumaan. Ja kun niin käy, on helvetti irti.

Minä olen aivan yksin vihani kanssa. Kukaan ei voi ymmärtää minun vihaani, tätä raastavaa, polttavaa tuskaa, joka jäytää sisintäni päivin ja öin. Vihasta ei puhuta. Viha on tabu. Etenkin naisen viha.

 Ihmisille on helppo puhua masennuksesta. Masennuksesta puhuminen on turvallista. Masentunutta ymmärretään, masentunut saa tukea ja myötätuntoa. Mutta menepä kertomaan jollekin, että saat niin hirvittäviä raivokohtauksia, että tavarat lentelevät, astioita särkyy, kroppa on mustelmilla tai haavoilla ja itsekontrolli häviää lähes täysin. Että olet valmis satuttamaan niin itseäsi kuin ketä tahansa joka tiellesi osuu.


Tämä on asia, josta ei kertakaikkiaan voi puhua. Kukaan ystävistäni ei tiedä, millainen sekopää todellisuudessa olen. He eivät voisi uskoa tätä minusta, siitä olen varma. Ei kukaan voisi uskoa, ellei olisi itse näkemässä.

Minä pelkään itsekin itseäni, kun raivoan. Jokin osa minusta ikäänkuin kytkeytyy pois päältä. Se rauhallinen, harkitseva, looginen minä katoaa ja tilalle astuu mielipuolisesti raivoava skitso, joka haluaa vain tuhota kaiken tielleen osuvan.

En itsekään ymmärrä aggressiotani. Mistä se on alkanut, miksi se on niin voimakasta, miksi mikään ei auta siihen? Ei terapia, ei lääkkeet, ei rentoutumisharjoitukset, ei yhtään mikään. Se vain on ja pysyy. Se on asettunut taloksi, kutsumaton vieras, jolle ei ole avattu ovea. Se on pesiytynyt aivoihini ja nakertaa niitä kuin tautinen rotta.

Erään lääkärini mukaan kärsin "impulssikontrollin häiriöstä". Mutta siihen ei ole hoitokeinoa. Eikä lääkärikään osaa selittää syntymekanismia. Kiusaaminen, vahingolliset olosuhteet lapsuudessa, isän pelko, kodin epätasapainoinen ilmapiiri. Kaikenlaisia syitä on väläytelty mutta mistään ei ole täyttä varmuutta.

Vastauksia ei ole. On vain kysymyksiä, jotka pyörivät päässä uudelleen ja uudelleen.

Ja vanha ystäväni viha. Sillä ei ole aikomustakaan päästää minusta irti. Enkä minä halua päästää siitä irti. Sillä kuka minä olisin ilman vihaani, joka on pitänyt minua pystyssä kaikki nämä vuodet?

Viha kiusaajia kohtaan

Olen viime aikoina miettinyt paljon tulevaisuuden lisäksi myös menneitä. Lähinnä olen kieriskellyt itsesäälissä ja kelannut päivästä toiseen mielessäni, miten helvetin epäonnistunut luuseri olen ja miten päin persettä elämäni onkaan tähän asti mennyt. En vain kertakaikkiaan pääse eroon menneisyyden haamuista. Tuntuu ihan oikeasti siltä, että tähän asti elämäni on ollut vain sarja epäonnistumisia. Enkä millään jaksa uskoa parempaan tulevaisuuteen.

Olin koulukiusattu 9 vuotta. Vasta ihan hiljattain olen alkanut tajuta, kuinka massiivinen vaikutus sillä on elämääni ollut. Kuinka paljon sen onkaan täytynyt vaikuttaa persoonallisuuteni kehittymiseen ja ihmissuhteisiini. Kuinka paljon tuskaa ja yksinäisyyttä olenkaan joutunut elämässäni kestämään. Kuinka monta väärää valintaa olenkaan tullut tehneeksi, kun olen pelännyt. Pelännyt kiusaajiani, pelännyt sitä, kuka satuttaa minua seuraavaksi, missä ja millä tavalla.Koko elämäni on ollut yhtä pelon kierrettä alusta asti. Ja pelko jos mikä kuluttaa ihmisen loppuun, ennemmin tai myöhemmin.

 Kun pääsin yläasteelta, olin suunnattoman helpottunut ja iloinen. Yhdeksän vuoden helvetti oli vihdoinkin ohi! Minut oli hyväksytty lähikaupungin lukioon, jonne yksikään kiusaajistani ei ollut tulossa. Tiesin, että pääsisin lopultakin eroon niistä kusipäistä ja voisin elää omaa elämääni. Vapaana jatkuvasta pelosta. Saisin uusia ystäviä ja voisin unohtaa menneisyyden ikävät tapahtumat. Kuinka väärässä olinkaan.

Pääsin kyllä kiusaajistani eroon, luojan kiitos, mutta elämä ei muuttunutkaan niin radikaalisti kuin olin kuvitellut. Koulu osoittautuikin luultua rankemmaksi ja vaikka sain kavereita, tunsin silti koko ajan itseni ulkopuoliseksi. Aivan samalla tavalla kuin peruskoulussakin. En koskaan sopeutunut porukkaan, vaikka hengasinkin koko lukioaikani niiden samojen ihmisten kanssa.

Tunsin jatkuvasti olevani väärässä seurassa. Vaikka nautinkin siitä, ettei minun tarvinnut olla enää yksin, tunsin silti selittämätöntä kaipuuta jonnekin muualle. Aivan kuin olisin ollut väärässä elämässä, elänyt koko ajan jonkun muun elämää. Eihän tämän näin pitänyt mennä! Missä oli se uusi ja uljas elämä, jota olin niin kovasti odottanut?

Kadehdin koulumme kauniita ja suosittuja. Heillä oli mielestäni kaikkea. Ulkonäköä, älyä, suosiota. Kaiken lisäksi he menestyivät koulussa. Omalta kohdaltani samaa ei voinut todellakaan sanoa. Minä pääsin vain vaivoin lukion läpi ja päättötodistukseni keskiarvo jäi alle kahdeksaan.

Kolmen ja puolen vuoden kuluttua kirjoitin ylioppilaaksi. En todellakaan jäänyt kaipaamaan lukiota. Jälkeenpäin olen tajunnut, ettei se tainnut olla minulle oikea paikka. Olisin yläasteen jälkeen halunnut opiskella artesaaniksi, mutta koska en uskaltanut kiusaamisen pelossa mennä ammattikouluun niin lukio oli tavallaan minulle ainoa vaihtoehto. Tästä olen edelleen katkera.

Kuinka paljolta vaivannäöltä olisinkaan säästynyt, jos olisin voinut mennä amikseen lukion sijaan. Paljon vähemmän lukemista ja laskemista, paljon vähemmän ylipäätään itsensä kuormittamista. Amiksessa olisin voinut ottaa rennommin ja keskittyä itseni parantamiseen sen sijaan, että abivuoden kesällä romahdin totaalisesti ja jouduin itsemurhayrityksen takia sairaalaan.

Toisaalta, eihän sitä voi tietää. Ehkä olisin romahtanut joka tapauksessa. Mutta tuntuu vain niin perkeleen epäreilulta, että kiusaamisen pelossa jouduin hakeutumaan kouluun, jossa minulla ei ollut mahdollisuuksia pärjätä kunnolla.

Kaikki edellämainitut asiat olen tajunnut vasta viimeisten parin vuoden aikana. Ja tämä viha, tämä helvetillinen sisälläni roihuava viha, on alkanut vaihtaa kohdetta. Olen aina tuntenut hirvittävää vihaa, mutta ennen se on ollut jotenkin kohdistumatonta tai kohdistunut itseeni. Vasta tämän vuoden puolella viha on alkanut kohdistua kunnolla heihin, jotka sen ansaitsevat: kiusaajiini.

Uskalsin pari päivää sitten sanoa terapiassa ensimmäisen kerran, että ne saatanan kusipäät. Ne saatanan kusipäät tekivät tämän mulle. Ne saatanan kusipäät pilasivat mun elämäni. Ja selvisivät siitä ilman rangaistusta. Vittusaatana.

 Jos se olisi mahdollista, niin haastaisin kiusaajani oikeuteen. Ja heidän vanhempansa. Sekä koulun ja erään opettajan, jotka ovat mielestäni osasyynä siihen, että elämäni on tässä jamassa.

Ensimmäisten neljän kouluvuoteni aikana koulu ei puuttunut millään tapaa kiusaamiseeni. Päinvastoin, koulun rehtori syytti minua siitä, että olin joutunut kiusatuksi. Olin kuulemma jotenkin "ärsyttävä" ja ilmeisesti sen ämmän mielestä tämä oikeutti kiusaamiseni. En usko että ikinä voin antaa anteeksi tälle ihmiselle. Enkä edes halua.

Ne neljä vuotta olivat ratkaisevat. Viidennellä luokalla kiusaamiseen yritettiin puuttua uudessa koulussa, mutta siinä vaiheessa oli jo myöhäistä. Kiusaaminen oli jatkunut jo vuosia ja minulle oli muodostunut kiusatun identiteetti. Ja kiusaajia oli hankala vältellä, olivathan he samalla luokalla.

Yläasteella vaihdoin taas koulua, tällä kertaa naapurikuntaan. Kiusaajani menivät onneksi toiseen kouluun, mutta tilalle tuli uusia, jotka piinasivat minua seuraavat kaksi vuotta. Ysiluokan sain olla kohtuullisen rauhassa, koska vuotta vanhemmat "kovikset" olivat jo siinä vaiheessa päässeet koulusta, mutta ystäviä minulla ei ollut. Olin aivan yksin koko viimeisen kouluvuoden. Siitä huolimatta jaksoin uskoa, että lukiossa asiat tulisivat paranemaan...

Oen kantanut tähän päivään asti sisälläni mieletöntä vihan ja raivon sekasotkua, joka on myrkyttänyt mieltäni viimeiset 20 vuotta. Olen kohdistanut sen milloin itseeni, milloin niihin läheisiini, jotka ovat olleet täysin syyttömiä tilanteeseeni. Ehkäpä vihdoin tässä vaiheessa uskallan kohdistaa vihani reilusti heitä kohtaa, jotka tämän paskan ovat omilla teoillaan aiheuttaneet ja voin lakata syyttämästä itseäni?

Minulla on oikeus olla vihainen. Minulle on tehty pahaa. Tietentahtoen ja täysin tarkoituksella. Minut on revitty rikki, minun tunteitani on käytetty hyväksi ja minut on yritetty talloa maan rakoon. Minut on henkisesti raiskattu ja minun elämäni on tietoisesti yritetty pilata.

Ja kieltämättä aika hyvin ne siinä onnistuivat. Lapsuuteni ja nuoruuteni meni pilalle niiden kusipäiden takia, mutta ehkä tulevaisuus on vielä pelastettavissa?

 Joo ja tiedän, kuinka epäkypsää on syyttää vielä aikuisena muita ihmisiä elämänsä pilaamisesta mutta siitä huolimatta, olen sitä mieltä, että kaikki kiusaajat pitäisi pystyä haastamaan oikeuteen!

Onneksi lääkkeet on keksitty

Psykologiset testit on nyt sitten virallisesti ohitse. Vielä on jäljellä yksi palautekäynti parin viikon päästä. Tosin alustavat tulokset olen jo kuullut ja niiden mukaan ei mitään uutta. Vähän niinkuin etukäteen arvelinkin, etteivät ne sieltä mitään poikkeavaa löydä...

Paitsi että muistitesti meni aikalailla päin persettä. Sain tosi matalat pisteet siitä ja psykologin mukaan tämä vihjaa selkeästi keskittymisongelmiin, jotka ovat todennäköisesti seurausta pitkään kestäneestä masennuksesta. En olettanutkaan pärjääväni loistavasti, mutta tulos oli kyllä siitä huolimatta itselleni pienoinen järkytys. Että näin seniilikö mä oikeasti olen? Miten hitossa mun on mahdollista pärjätä tulevaisuudessa, jos tässä vaiheessa jo muisti on melkein kun dementikolla...





Positiivista sen sijaan oli se, että tämän psykologin mielestä mä olen liian "terve" lähetettäväksi eläkkeelle vielä tässä vaiheessa. Hän oli sitä mieltä, että tukitoimin mun olisi mahdollista pärjätä opiskelu- ja työelämässä. Toisaalta olen helpottunut, toisaalta taas en tiedä, mitä ajatella. En pidä itseäni kovinkaan terveenä, mutta silti, ehkä mulla on vielä toivoa...

Työkkäristä soittivat ja tarjosivat mulle uutta työharjoittelupaikkaa. Haastattelu olisi viikon päästä. Olen suoraan sanottuna kauhusta jäykkänä kun ajattelenkin sinne menoa...Täytyy varmaan vetää muutamat Diapamit naamaan että pystyy kävelemään paikanpäälle. Onneksi työkkärin työntekijä, jonka tunnen jo entuudestaan, tulee mukaan haastatteluun, siitä on jo vähän apua.

Mutta en todellakaan tiedä, olenko oikeasti valmis tähän. Taas uusi harjoittelu, uudet työkaverit, uusi toimintaympäristö. Se aiheuttaa ihan helvetisti stressiä kun paikat vaihtuvat jatkuvasti ja taas pitäisi yrittää sopeutua uuteen paikkaan. Mieltä riivaa tuskallinen ja piinaava pelko, että jätän vielä tämänkin harjoittelun kesken. Se olisi jo viides kesken jäävä harjoittelu. Tämän lisäksi olen keskeyttänyt 2 eri koulua. Totaalinen luuseri siis...

 Kärsin myös oppimisvaikeuksista ja fyysisistä sairauksista ja suoraan sanoen vituttaa ottaa nämä asiat joka helvetin kerta puheeksi vieraiden ihmisten kanssa. Mitä jos ne katsovat mua ihan kieroon? Että noin nuori ja silti noin huonossa kunnossa? Mitä jos ne eivät otakaan minua sinne, kun saavat tietää terveydentilani? Mitä jos mitä jos mitä jos. Päässäni pyörii sama helvetillisten kysymysten oravanpyörä, jota en saa vaiennettua. Olen siis paska jäykkänä koko seuraavan viikon ja yritän jotenkuten selvitä tästä olotilasta. Onneksi lääkkeet on keksitty...

Diagnooseja ja ahdistusta

Ensi viikolla psykologiset tutkimukset on sitten tehty. Olen käynyt tällä viikolla kaksi kertaa psykologin luona ja molemmilla kerroilla aikaa meni noin 3h. Vielä yksi sessio ensi viikolla siis edessä ja homma on valmis.

En tiedä mitä odottaa. Paljastuuko testeissä mitään uutta, löytyykö lapsuudesta saakka kestäneille oireilleni mitään selitystä vai jääkö kaikki jälleen kerran hämärän peittoon?

Diagnoosejahan on ollut tähän mennessä monta. Määrittämätön kaksisuuntainen mielialahäiriö. Estynyt persoonallisuus rajatilapiirtein. Keskivaikea masennus. Toistuvan masennuksen lievä masennusjakso. Ja sokerina pohjalla sosiaalisten tilanteiden pelko.

Masennus ja sos. tilanteiden pelko pitävät paikkansa, muista diagnooseista on paha mennä sanomaan. En edelleenkään tiedä, onko mulla oikeasti kaksisuuntaista vai onko se mahdollisesti virhediagnoosi?

Estynyt kyllä olen, se on aivan selvää, mutta olenko myös rajatila? Siitä eivät lääkäritkään tunnu olevan yksimielisiä. Lääkkeitä on ollut kokeilussa monta, viimeisimpänä Lito, joka romahdutti mielialan melko totaalisesti, joten jouduin lopettamaan sen syönnin jo kuukauden jälkeen.

Tällä hetkellä on viidettä päivää menossa Cymbalta, josta sivuoireena unettomuutta. Nukahdan kyllä hyvin (syön samalla Ketipinoria) mutta heräilen monta kertaa yössä. Aamulla on vaikea päästä sängystä ylös. Saa nähdä, meneekö tämä ohi vai joudunko lopettamaan pian tämänkin lääkkeen...

Kaiken lisäksi työkkäristä soitettiin tänään ja kerrottiin, että kahden viikon kuluttua olisi työhaastattelu erääseen harjoittelupaikkaan. Toisaalta olin toivonut, että pääsisin jonnekin ja haluaisin todella pärjätä siellä, mutta toisaalta taas tunnen jonkin sortin pakokauhua kun ajattelenkin uutta työkokeilua.

Kun kaikki aikaisemmat harjoittelut ovat menneet perseelleen niin epäonnistumisen pelko hyökkää välittömästi kimppuun. Ajatukset alkavat kiertää samaa kehää: entä jos en taaskaan onnistu? En varmana onnistu, miten minä muka voisin onnistua? Kaikki menee kuitenkin taas päin helvettiä. Kaikki vihaavat minua. Minut halutaan savustaa ulos. Entä jos en osaa mitään? Entä jos en opi?

En pääse eroon näistä mieltä piinaavista ajatuksista. Ne muuttuvat päässäni kauhukuviksi ja näin kierre on valmis. Negatiivinen ennuste alkaa toteuttaa itseään. Enkä minä pääse siitä irti.

Välillä elämä tuntuu olevan yhtä helvetin suossa tarpomista. Mikään ei onnistu ja mistään ei tule mitään. Tunnen olevani vastenmielinen ruma läski ja hullu. Tunnen että kaikki inhoavat minua ja haluavat minulle pahaa. Olen varma, etten koskaan saa miesystävää (en ole vielä tähän päivään mennessä seurustellut) ulkonäköni takia. Enkä koskaan pääse oikeisiin töihin (turha odottakaan sellaista tällä sairashistorialla).

Olen tyhmä, laiska ja säälittävä. Ja totaalisen sekaisin.

Ttänään aion kieriskellä itsesäälissä ja vihata itseäni.

Tänään on tehnyt mieli viillellä

Kuten otsikkokin kertoo, tänään on tehnyt mieli viillellä, todella paljon. Kokeilin jo terää ranteelleni, painoin hieman lihaa vasten, niin että metalli jätti valkoisen jäljen näkyviin. En kuitenkaan tehnyt ihoon varsinaista jälkeä, ei tullut verta eikä kipua. Ja se kieltämättä hieman vituttaa.

Tunnen pitkästä aikaa voimakasta halua vahingoittaa itseäni. Mielialani ei ole mitenkään poikkeuksellisen masentunut, en siis tiedä, miksi haluan satuttaa itseäni. Ehkä se on piintynyt tapa ja tuo minulle turvallisuudentunnetta?  Tai ainakin tunteen siitä, että pystyn hallitsemaan edes jotain tässä kaoottisessa maailmassa, jota todellisuudeksi kutsutaan.

Joskus mieleni tuntuu olevan niin sekaisin, ettei edes Sigmund Freud ottaisi siitä selvää. Välillä itkettää, välillä naurattaa. Oikeastaan itkettää koko ajan enemmän tai vähemmän, mutta silti enimmäkseen nauran. Olen masentunut, mutta koen välillä yhtäkkisiä euforisia onnen tunteita, jotka saattavat mennä hetkessä ohi.
Sitten tulee jälleen tyhjyys, masennus, pimeys. Olen taas tuskainen oma itseni, enkä jaksa enää muistaa, että olisin joskus voinut olla onnellinen.


Aloitin Cymbaltan. Toivottavasti tästä lääkkeestä on edes jotain apua...Ennenkuin pääni leviää lopullisesti.