Väsyttää. Masentaa. Vituttaa. Itkettää. Olen yksin ja tylsistyn täällä neljän seinän sisällä. Ei siis kuulu kurjuutta kummempaa.
Tapasin paria ystävääni viime viikonloppuna ja sain kuulla, että toinen heistä yrittää vauvaa. Siis mitä helvettiä??!!? Ehkäisy on ollut jo jonkin aikaa poissa käytöstä ja nyt vasta sain kuulla tästä asiasta, jonka ajattelin tapahtuvaksi vasta jossain hamassa tulevaisuudessa, aikaisintaan vuoden, parin päästä. Uutinen oli minulle totaalinen shokki, isku vasten kasvoja. Järkytyin. Petyin. Tunsin jopa vihaa. Pelosta puhumattakaan.
Nyt menetän hänet pian kokonaan, äitiydelle. Näin pelkään. Pelkään, että vauva tulee menemään kaikessa edelle (luonnollisestikin) ja minä näen jatkossa ystävääni entistäkin harvemmin. Emme ole enää nuoria, emmekä huolettomia. Asiat eivät enää koskaan tule olemaan ennallaan.
Lapset ovat ihan ok, mutta itsekkäästi olin toivonut, että ystäväni hankkisi lapset "joskus vanhana" tai ei hankkisi niitä ollenkaan. Silloin olisi yksi häiriötekijä vähemmän ystävyyssuhteessamme.
Olen itsekäs narttu, tiedän. En osaa iloita ystäväni puolesta, pikemminkin itkettää, koska pelkään menettäväni hänet. Ja onhan minulla syytä pelätä - niin moni ystävyyssuhteeni on kariutunut vuosien saatossa, että olen tullut varsin mustasukkaiseksi näistä jäljelläolevista ystävistäni.
Pelonsekaisin tuntein siis odottelen mahdollista vauvauutista. Ilkeä puoli minusta toivoo, että hän saisi keskenmenon tai ei pystyisi tulemaan ollenkaan raskaaksi. Näin meidän ystävyytemme olisi turvattu.
Sairasta, tiedän.
Mutta olenko koskaan väittänytkään olevani terve?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti