Vihaan psykiatriani. Vittu että vihaan sitä mulkkua. Olen käynyt kaksi kertaa tämän ihmisen vastaanotolla ja nyt jo revin hiuksia päästäni. Toivon hartaasti, ettei kolmatta kertaa tule.
Kesäkuun alussa kävin tämän psykiatrin luona ensimmäisen kerran ja heinäkuun alussa oli toinen kerta. Tunsin jo heti ensi tapaamisella vastenmielisyyttä tuota miestä kohtaan. Hän käyttäytyi ylimielisesti, tympeästi ja viestitti muutenkin olemuksellaan, etteivät ongelmani kiinnosta paskan vertaa tätä ihmistä. Tunne oli siis molemminpuoleinen.
"Masennushan on tänä päivänä eräänlainen muotidiagnoosi". Tällä lauseella tämä äijä aloitti keskustelumme tarkasteltuaan ensin papereitani. Tuli aikalailla sellainen fiilis, että minut on leimattu lusmuksi ja valehtelijaksi heti kättelyssä. Viis siitä, että olen sairastanut 15 vuotta masennusta ja taustalta löytyy itsemurhayritys sekä kroonista itsetuhoisuutta. Persoonallisuushäiriöstä ja muista ongelmista puhumattakaan.
Mutta eihän potilasta koskaan uskota. Lääkäri on ainakin omasta mielestään Jumala ja saarnaa omaa jumalansanaansa potilailleen, jotka lääkärin mielestä eivät tiedä mistään mitään. Lääkärihän on aina oikeassa eikä lääkäriä sovi kyseenalaistaa.
Psykiatrini on siis 60+ ukkeli jonka naamasta näkee, että olisi jo korkea aika jäädä sinne eläkkeelle, pois viattomia potilaita kiusaamasta. Mutta ehkä hän on sadisti ja nauttii kun voi käyttää valtaansa ja aiheuttaa näin pahaa mieltä kanssaihmisilleen?
Yritin kertoa ongelmistani rehellisesti tälle ihmiselle. Vastaukseksi sain vähättelyä ja suoranaista piilovittuilua. Hän kyseli, mitä olen tehnyt kesällä. Kerroin olleeni mökillä ja hän jatkoi kyselyitään, mitä siellä tein. Kysyi, olenko auttanut vanhempiani mökin fyysisissä töissä. Kerroin tehneeni jotain. "Niin, toisethan ovat sillä tavalla mukavuudenhaluisia että tykkäävät kyllä olla mökillä kun joku muu tekee ne hommat".
Ei hän aivan sanatarkasti noin sanonut, mutta idea tuli kyllä harvinaisen selväksi. Hänen mielestään olen mitä ilmeisimmin saamaton laiska paska, joka pitäisi pistää jonnekin työleirille opettelemaan työntekoa. Puolet ajasta äijä kertoili omia lapsuusmuistojaan enkä meinannut saada häneltä suunvuoroa.
Loppuvaiheessa alkoi vituttaa niin paljon, että menin varsin hiljaiseksi ja lähinnä ynähtelin äijän jorinoihin. Tätä muistellessa viha ja ihno senkun kasvaa.
Eikä toinen tapaamiskerta sujunut yhtään sen paremmin. Äijä aloittaa tapaamisemme lausuen: "Et olekaan aiemmin käynyt meillä?" Just joo. Edellisestä kerrasta oli alle kuukausi...Oliko hän todella voinut unohtaa vai oliko se vittuilua? Ja jos ei niin kuinka vähän lääkäri on kiinnostunut potilaastaan? Ymmärrän kyllä, että hänellä täytyy olla paljon potilaita mutta silti...Tuntui äärimmäisen epäkunnioittavalta. Olisi voinut vaivautua sieltä koneeltaan tarkistamaan ennen käyntiä, olinko käynyt vai en.
Tällä käynnillä olin varsin niukkasanainen. Kokoajan vitutti ja olisi tehnyt mieli paiskoa esineitä, heittää niitä vaikka sen äijän naamaan. Kun hän kysyi, miten masennukseni ilmenee, en kertonut viiltelystä enkä hakkaamisesta. Puhuin vain jotain epämääräistä pahasta olosta ja itkuisuudesta. En vain kertakaikkiaan pystynyt avautumaan tälle ihmiselle. En halunnut kertoa hänelle yhtään mitään, en edes puhua jos ei ollut aivan pakko. Tälläkin kerralla tyyppi horisi lähinnä omia juttujaan ja minä olin tälle ihmiselle pelkkää ilmaa.
Lähtiessä vitutti kuin pientä oravaa. Ja itseni sijaan mieleni olisi tehnyt viilellä sitä äijää...
Aion pyytää lääkärin vaihtoa. En kertakaikkiaan pysty käymään sen ihmisen vastaanotolla, en vaikka maksettaisiin. Eri asia on, onko ketään toista lääkäriä saatavilla...
Ei sen puoleen, ei hän ole ensimmäinen kusipää, jonka vastaanotolla olen käynyt. Olen tavannut useita eri psykiatreja ja vain yksi heistä on ollut mukava. Sairaalan psykiatri totesi minulle päin naamaa kerrottuani aggressiivisuudestani, että voisin hankkia samanlaisen miehen ja "sitten tapatte toisenne yhdessä." Ja tämä oli siis koulutetun asiantuntijan suusta. Mikä voisi enää olla suorempaa vittuilua?
Kolmas psykiatrini oli sitä mieltä, että minun pitäisi jo pikkuhiljaa alkaa kuntoutua, kun yhteiskunta on uhrannut minuun niin paljon aikaa ja rahaa.
Eräs nimeltämainitsematon psykiatri taasen oli sitä mieltä, että veisten seinään heitteleminen on pikkulapselta täysin normaalia toimintaa. "Naapurinpoika sellaista harrasteli aikanaan". Joskus sitä miettii, kumpi itseasiassa on hullumpi, potilas vai hänen lääkärinsä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti