Yksin kotona, jälleen kerran. Tulin tänään muutaman päivän mökkireissulta ja tajusin taas, kuinka yksin olenkaan. Paha olo löi vasten kasvoja, tuska kouraisi palleasta. Minä olen totaalisen, täydellisen yksin ja näin on jatkuva ikuisesti. En pääse pakoon, en koskaan pääse pakoon itseäni ja yksinäisyttäni.
Masentaa. Ajattelen elämää, ajattelen kuolemaa. Välillä kuolema tuntuu houkuttelevammalta vaihtoehdolta. Armeliaalta vaihtoehdolta. Ikuinen rauha ja hiljaisuus. Kaukana kavala maailma.
Mutta mistä sen voi tietää? Mitä on kuolema, millaista on kuolla, mitä on tämän maailman takana? Eihän kukaan voi tietää. Kukaan ei ole koskaan palannut kertomaan.
Minä pelkään kuolemaa. Ja samalla osa minusta toivoo sitä.
Hirttoköysi katonrajassa. Lähestyvän auton valot. Öinen asemalaituri kuun valossa.
Partateriä, lääkkeitä, myrkkyä. Hukuttautuminen läheiseen lampeen.
Vaihtoehtoja on liikaa.
Minkä niistä valitsisin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti