Se on todellakin ohi

Olen itkenyt viime aikoina paljon. Muistellut menneitä ja surrut kaikkea sitä pahaa, josta olen elämäni aikana joutunut kärsimään. Lähestyn kolmeakymmentä ikävuotta ja kai sitä tässä iässä alkaa miettiä elettyä elämää ja tekemiään valintoja. Mitä olisi voinut jättää tekemättä, mitä olisi tehnyt toisin. Missä on onnistunut ja missä epäonnistunut. Ja mikä tärkeintä: miten tästä eteenpäin?

Tajusin tässä eräänä yönä välähdyksenomaisesti, että se on todellakin ohi. Koulu ja koulukiusaaminen, kaikki se paska, jonka keskellä jouduin elämään yhdeksän vuotta. Se on todellakin ohi ja mun ei enää koskaan tarvitse mennä sinne takaisin eikä kokea niitä hirveyksiä uudelleen. Se oli aivan uudenlainen oivallus.

Tähän asti olen elänyt jonkinlaisessa alitajuisessa katastrofivalmiudessa. Kohta tapahtuu jotain pahaa. Jokin paha vaanii koko ajan nurkan takana ja minun on jatkuvasti suojeltava itseäni ja oltava varuillani. Kohta joku taas yrittää satuttaa minua. Pian tulee joku ja tekee taas minun elämästäni samanlaisen helvetin kuin silloin aikoinaan.

Näin olen itselleni uskotellut ja elänyt sen mukaan. En ole uskaltanut luottaa kehenkään. Välillä olen epäillyt jopa parhaiden ystävieni motiiveja: pitävätkö he minusta oikeasti? Haluaako joku muka olla minun kanssani, ihan todella? Miksi helvetissä? Mitä rakastettavaa minussa muka on, tällaisessa hylkiössä?

Olen monesti kokenut, etten ole paskankaan arvoinen. Että minusta ei ole mihinkään, en osaa mitään, en pysty enkä jaksa. En voi onnistua, olen tuomittu epäonnistumaan. Ja usein näin onkin käynyt. Jollain oudolla tavalla ajaudun aina niihin tilanteisiin, joissa minua satutetaan, joko tahallisesti tai tahattomasti. Ja se on yhtä helvettiä. Tunne siitä, ettei koskaan ole rakastettu ja arvostettu, ettei koskaan voi saavuttaa onnea eikä sisäistä rauhaa. Että on tuomittu ikuisesti elämään tässä päänsisäisessä helvetissä, ilman toivoakaan ulospääsystä.

Olen siis toteuttanut omaa ennustettani. On käynyt juuri niinkuin olen pelännyt. Minut on jätetty yksin, ulkopuolelle. Pahin on tapahtunut. Aina. Kaikkialla. Ja sitten tulee se ajatus: Näinhän sen pitääkin mennä, tämä on luonnollista ja oikein. Miten muutenkaan asiat voisivat olla? Näin on aina ollut ja tulee aina olemaan.

Olen miettinyt, nautinko jollain sairaalla tavalla tästä roolistani. Minun roolini on olla se ulkopuolinen, yksinäinen, hylkiö ja friikki. Osaanko enää ottaa muunlaista roolia? Onko tämä edes rooli vai olenko oikeasti tällainen? Onko roolistani tullut yhtäkuin minä itse?

Olen elänyt tätä roolia todeksi pikkulapsesta asti. Olen aina ollut outsider, kaikkialla. Yksin ihmisten keskellä. Yksin ja yksinäinen.

Ja lopulta tuli se oivallus, että yläaste loppui jo aikoja sitten, eikä kukaan pakota minua menemään sinne takaisin. Vaikka olen ajatuksissani palannut siihen paikkaan satoja kertoja, ei se ole enää todellisuutta, pelkkiä muistoja vain. Muistot eivät voi tappaa, vaikka ne satuttaisivatkin.

 Eivätkä ne ihmiset voi enää satuttaa minua, ne jotka tekivät joskus kauan sitten elämästäni helvetin. Kukaan heistä ei kävele kadulla vastaan ja sylje päin naamaani, kukaan heistä ei tule heittelemään minua kivillä, eikä kukaan enää tule haukkumaan minua ilkeillä sanoilla.

Se on todellakin ohi. Järkeni on tiennyt tämän jo kauan - mutta mieli on paljon hitaampi. Vasta nyt, vuosien jälkeen, se alkaa palailla pikkuhiljaa todellisuuteen. Vasta nyt menneisyys alkaa hellittää otettaan.

Ehkä vielä joskus tulee se päivä jolloin voin antaa lopullisesti anteeksi ja unohtaa?