Minä olen aivan yksin tässä maailmassa. Olen miettinyt kovasti yksinäisyyttä viime aikoina ja olen yhä useammin päätynyt edellämainittuun lopputulokseen.
Vaikka minulla on vanhemmat ja muutama ystävä jäljellä, silti koen olevani niin totaalisen yksin että kurkkua kuristaa. Kaikki kaverit asuvat muualla, osa kotipaikkakunnalla, osa pääkaupunkiseudulla ja minä mätänen yksin täällä tuppukylässä vailla seuraa.
Alunperin muutin nykyiselle asuinpaikkakunnalle opiskelupaikan perässä. Valitettavasti opiskeluni päättyi kuin seinään muutaman viikon jälkeen ja löysin itseni suljetulta osastolta. Jouduin luopumaan opiskelupaikastani ja sen jälkeen olen potenut jatkuvaa yksinäisyyttä.
Oikeastaan yksinäisyyteni alkoi jo kauan ennen tänne muuttamista. Ensimmäisen kerran muistan tunteneeni yksinäisyyden tunteita jo ala-asteen ensimmäisillä luokilla. Minulla ei koskaan ollut kunnon ystäviä, ainoastaan sellaisia, jotka puukottivat selkään ennemmin tai myöhemmin. En pystynyt luomaan kunnollisia kaverisuhteita, ja olin jatkuvasti sosiaalisessa paitsiossa. Niin alkoi yksinäisyyden oravanpyörä, joka vain jatkaa ja jatkaa pyörimistään.
Yläaste ei tuonut parannusta asiaan, vaan päinvastoin ongelmat pahenivat nopeasti. Onnistuin välillä saamaan kavereita, mutta välit olivat usein myrskyisät ja katkesivat nopeasti. En tullut toisten kanssa toimeen ja olinkin erään "kaverini" kanssa riidoissa vähän väliä. Tämä oli henkisesti todella kuormittavaa ja tuskani purkautuikin lähes viikottain huutamalla, viiltelemällä tai hakkaamalla itseäni. Aloin masentua ensimmäistä kertaa kunnolla tuon ajanjakson aikana.
Yläasteen jälkeen menin lukioon, lukion jälkeen on ollut pari opiskeluyritystä ja lukuisia kesken jääneitä työharjoitteluita. Yhdistävänä tekijänä kaikille on se, että olen tuntenut olevani yksin ja ulkopuolinen joka ikisessä paikassa. Yhdessäkään paikassa ei ole ollut hyvä olla, päinvastoin joka paikassa oli paha olla. En päässyt mukaan porukkaan, en saanut ystäviä, jäin ulkopuolelle. Sama vanha kuvio toistui aina vain.
Joten miksei se toistuisi täälläkin? Eikö ole vain loogista, että koen jatkuvaa yksinäisyyttä, samaa paskaahan tämä elämä on ollut lähes alusta asti? Miten asiat enää voisivat muuttua?
Olen tuntenut lähes koko elämäni, että olen ulkopuolinen. Ja että olen yksin. Ulkopuolisuuden vielä kestäisi, mutta tämä jatkuva yksinäisyys raastaa hermojani. Pahinta on pelko siitä, etttä vietän seuraavat 50 vuotta samalla tavalla: yksin pienessä asunnossani tuijottaen näyttöruudun kelmeää valoa.
Kun miettii tuota skenaariota tarpeeksi kauan, itsemurha ei enää tunnukaan niin kaukaiselta asialta.
Kai minä kuolen tämä yksinäisyys sisälläni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti