Heräsin tänä aamuna poikkeuksellisen varhain, klo 04.30 enkä saanut enää unta. Oli pakko tulla koneelle. Heräsin nimittäin painajaiseen, mikä on minulle melko harvinaista, koska näen painajaisia suhteellisen harvoin. Nyt kuitenkin näin sellaisen ja ahdistus jyllää lakkaamatta mielessäni.
Tässä painajaisessa olin koulun pääsykokeessa jossakin luokassa. Paikalla oli pääasiassa muita naisia minun lisäkseni ja puheensorina kävi kiivaana ympärilläni. Muistan jatkuvasti kasvavan ahdistuksen sitä mukaa kun oma vuoroni esitellä itseni muille lähestyi. Lopulta heräsin sydän pamppaillen ja ylikierroksilla käyden juuri tässä kohtaa, kun oli päästy minuun asti. En ole vieläkään täysin rauhoittunut uneni jäljiltä ja ahdistus kuristaa kurkkuani tälläkin hetkellä.
Kuten sanottu, näen harvoin painajaisia, vaikka unet ovatkin jokaöisiä ja usein varsin värikkäitä kohdallani. Katson myös paljon kauhuelokuvia ja tykkään lukea kauhukirjoja, mutta kaikesta huolimatta painajaiset ovat yleensä kiertäneet minut kaukaa. Mieleeni ei ole jäänyt montaakaan unta, joissa olisin varsinaisesti pelännyt. Viimeyön uni olikin tässä suhteessa aivan omaa luokkaansa. Unen tunnelma ei ole vieläkään jättänyt minua rauhaan, yli kaksi tuntia heräämisen jälkeen.
Tälle unelle oli kuitenkin, monista muista poiketen, selkeä syy. Eilen minulle soitettiin työvoimatoimistosta ja tiedusteltiin vointiani sekä sitä, olenko jäämässä sairaslomalle vai haluaisinko mahdollisesti etsiä uuden työharjoittelupaikan.
Tilanteeni on siis tällä hetkellä se, että tammikuun alussa aloitin harjoittelun eräässä paikassa, josta jouduin voinnin huononemisen takia jäämään sairaslomalle jo helmikuun puolivälissä. Työ itsessään oli varsin raskasta mutta eniten minua kuormitti se, että sain jatkuvasti huonoa palautetta, enkä oikein tullut toimeen toisen työntekijän kanssa.
Olin toukokuun loppuun sairaslomalla (joskin Kela hylkäsi sairaslomahakemukseni) ja nyt en rehellisesti sanottuna tiedä yhtään, mitä minun pitäisi jatkossa tehdä. Toisaalta haluaisin uuteen harjoitteluun, toisaalta taas olen melko varma siitä, etten tulisi pärjäämään. Vointini ei vain ole tarpeeksi hyvä, mutta kai mä olen sellainen ihminen, jonka pitää aina saada hakata päätä seinään...
Kerroin siis työkkärintädille toivovani uutta harjoittelupaikkaa ja hän lupasi sellaisen olevan todennäköisesti mahdollista jo noin kahden viikon päästä. Ongelmana vaan on se, etten oikeastaan haluaisi mennä sinne. Ja tämä ahdistus varmasti sai aikaan viimeöisen painajaisenikin. Kun ei pysty eikä oikeastaan halua, mutta silti vaan sanoo että joojoo, haluan uuden harjoittelupaikan, vaikka kuinka ahdistaa...
Jos olen aivan rehellinen itselleni, niin minä en ole se, joka harjoittelupaikkaa kaikkein kipeimmin kaipaisi, vaan koen, että se on jotenkin velvollisuuteni vanhempiani kohtaan. He eivät ymmärrä tilannettani ollenkaan, eivätkä oikein hyväksy sitä, että olisin "vain tekemättä mitään." Isä ja äiti eivät edes usko, että olisin sairas, eivät ole koskaan uskoneet eivätkä tule uskomaan, joten tuntuu aivan toivottamalta välillä yrittää saada heitä vakuuttuneiksi siitä, etten todellakaan laiskottele ja että oikeasti HALUAISIN kyllä tehdä töitä, jos olisin terve, mutta kun en ole. Ja tätä kumpikaan heistä ei pysty sisäistämään.
Äitini hokee jatkuvasti minulle, että "ihmisen täytyy tehdä työtä". Miten voi selittää 50-luvulla kasvaneelle, ikänsä töitä tehneelle ihmiselle, että nykyaikana täysin terveidenkin on haastavaa työllistyä ja jaksaa töissä, saati sitten ihmisen, joka ei ole terve? Äitini mielestä minun siis tulisi löytää mahdollisimman nopeasti uusi paikka, joko koulua tai harjoittelua, että he voisivat sanoa uteliaille sukulaisille, että "teen jotain järkevää."
Siis välillä ahdistaa aivan suunnattomasti, kun ei voi toipua rauhassa, vaan koko ajan satelee vaatimuksia niskaan joko vanhemmilta tai sukulaisilta. Viimeksi viikko sitten veljen vaimo (he eivät siis tiedä mitään tilanteestani) kysyi, milloin aion mennä töihin...Sukulaisetkin tuntuvat kuvittelevan, että makaan vain huvikseni yhteiskunnan rahoilla kotona. Voi kun voisi olla edes kerran elämässään niille rehellinen ja kertoisi tilanteen niinkuin se on. Että en ole työkykyinen ja todennäköisesti minusta ei sellaista enää tulekaan.
Mutta mutta. Vanhempani ovat kieltäneet kertomasta ongelmistani veljelle ja hänen perheelleen (meillä ylläpidetään kulisseja as you can see) joten täytyy siis pitää turpa kiinni ja yrittää säveltää jotain aina kun minulta udellaan työasioista tai tulevaisuudensuunnitelmista. En usko, että tämä totuuden kieltäminen tekee hyvää kenellekään, mutta...Ehkä jonain päivänä?
Jään siis kauhulla odottamaan soittoa työkkäristä, jonka luvattiin saapuvan vielä tällä viikolla. Saanko paikan vai en? Jos saan niin haluanko edes mennä sinne? Jos en niin miten kieltäytyä kohteliaasti? Tuntuu kuin roikkuisi koko ajan löysässä hirressä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti