Ensimmäisen kerran minut lähetettiin terapeutin vastaanotolle 13-vuotiaana. Menossa oli yläasteen seitsemäs luokka ja minulle iski murrosikä ja masennus. Myös kotona ja koulussa oli jatkuvasti ongelmia. Terapeuttini oli mukava, keski-ikäinen rouva, mutta käynnit loppuivat silti lyhyeen. En ollut valmis käsittelemään ongelmiani terapiatasolla. Olin vielä liian nuori ja lapsellinen. Kai minä koin, etten tarvinnut terapiaa. Kuinka väärässä ihminen voikaan olla.
18-vuotiaana istuin toisen kerran elämässäni psykologin penkkiin ja siitä päivästä lähtien olenkin käynyt terapiassa yhtäjaksoisesti. Päätettiin, että tästä lähtien kävisin terapiassa vähintään kerran viikossa ja oli selvää, että hoito tulisi jatkumaan useita vuosia. Niin pahoiksi olivat ongelmani kasvaneet, ettei enää ollut toivoakaan saada ratkottua niitä omin neuvoin.
Paikkana oli nuorisopsykiatrinen poliklinikka ja terapeuttina nuori nainen, joka osoittautui todella mukavaksi ja asiansa osaavaksi. Kävin hänen luonaan 6 vuotta ensin kerran viikossa, myöhemmin kahdesti viikossa. Puhuin monista asioista, vaikeuksistani toisten ihmisten kanssa ja etenkin vaikeasta isäsuhteestani. Koulukiusaamisesta en kuitenkaan pystynyt avautumaan kunnolla, en edes loppuaikoina.
Vaikka kiusaajat eivät koskaan hakanneet minua tai muutenkaan käyneet fyysisesti käsiksi, on sen täytynyt olla henkisesti vakavaa, koska en edelleenkään pysty kunnolla puhumaan siitä. Tunnen valtavaa häpeää ajatellessanikin asiaa. Suurimman osan tapahtumista olen tietoisesti pyrkinyt unohtamaan.
Näiden kymmenen vuoden aikana olen siis käynyt ensin 6 vuotta psykoterapiassa ja sen jälkeen vielä kahdella eri psykologilla juttelemassa n. kerran, pari kuukaudessa. Siis yhteensä olen saanut 10 vuotta terapiaa, enkä siltikään ole pystynyt kunnolla käsittelemään kiusaamista. Onko vika terapeuteissa vai minussa?
Typerä kysymys. Tiedän, että minussa on vika. Kaikki terapeuttini ovat olleet ammattitaitoisia ja mukavia, heitä en voi syyttää. Kaikkiin kolmeen olen luottanut. Mutta en vain pysty, en kertakaikkiaan pysty puhumaan niistä asioista, joita minulle tapahtui. Häpeänkö niin paljon itseäni, syytänkö itseäni kaikesta? Varmaan molempia.
Kaikki ovat kertoneet minulle, ettei syy ole minun. Että en olisi voinut tehdä mitään toisin, että minun tulisi lakata syyttämästä itseäni, että sama olisi voinut tapahtua kenelle tahansa. Sisimmässäni en sitä usko. Alitajuisesti olen varma, että jollain tavalla minä ansaitsin sen kaiken. Ehkä Jumala rankaisee minua synneistäni. Ehkä kohtalo rankaisee minua jostain pahasta, mitä tein edellisessä elämässäni. Jostain minua rangaistaan, välillä olen siitä aivan varma.
Minä olin erilainen, vääränlainen lapsi. Ärsyttävä lapsi. Joissakin asioissa pikkuvanha, toisissa taas auttamattoman lapsellinen. Jopa opettajani inhosi minua. Joten täytyyhän minussa siis olla jokin syy, perustavanlaatuinen vika, joka sai muut heittäytymään kimppuuni? Entä jos minä kuitenkin aiheutin kaiken itse? Jos olen kuitenkin ansainnut tämän kaiken?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti