Olen ollut mökillä melkein viikon, joten en ole ehtinyt tekemään uusia postauksia. Tänään tulin takaisin kämpille. Juhannus takana ja edessä...en tiedä mitä. Yksinäinen ja tylsä heinäkuu. Tosin ensi viikonloppuna pääsen pitkästä aikaa tapaamaan ystäviäni. Toisaalta odotan sitä innolla, toisaalta taas en. Masentaa niin raskaasti, että pelkään sen näkyvän minusta ulospäin.

Olen voinut nyt viikon ajan paljon paremmin kuin yleensä, kun olin mökillä vanhempieni kanssa. Pystyin olemaan ajattelematta kaikkea sitä paskaa, mitä normaalisti kelaan päivästä toiseen. Mutta kun astuin linja-autoon, masennus iski kuin nyrkki vatsaan. Aloin taas miettiä, kuinka toivotonta elämäni on ja ettei tulevaisuudella ole mulle mitään tarjottavaa.

Yritän koko ajan tehdä surutyötä elämässäni tapahtuneiden asioiden takia. Koulukiusaaminen, yksinäisyys, syrjäytyminen, kadotettu terveys...Joskus tuntuu, että pienelle ihmiselle annetaan enemmän kuin tämä jaksaa kantaa.

Itsemurha-ajatuksia

Olen miettinyt itsemurhaa enemmän ja vähemmän 13- vuotiaasta lähtien. Yhden kerran olen tosissani sitä yrittänyt kun olin 18 ja en kertakaikkiaan enää onnistunut näkemään tunnelin päässä valoa. Tämän jälkeen vietin seuraavat 3 viikkoa psykiatrisen sairaalan avo-osastolla kriisijaksolla. Siellä mielialani kohosi sen verran, että minut uskallettiin laskea takaisin kotiin ja sain lähetteen nuorisopsykiatriselle poliklinikalla. Siellä kävin psykoterapiassa 6 vuotta sekä myös ryhmämuotoisessa kuntoutuksessa parin vuoden ajan.

Mikään hoito ei silti ole minulta vienyt näitä ajatuksia kokonaan. Aina kun tapahtuu jotain pahaa, alan ensimmäiseksi kelata mielessäni itsetuhoisia ajatuksia. Mietin, että kaikille olisi parempi, jos kuolisin. Yhteiskunta säästäisi, kun sen ei tarvitsisi enää elättää minua. Ystävät voisivat vihdoin lakata huolehtimasta minusta. Vanhempani taas...tottakai he surisivat, mutta voisivat lopulta hekin lakata huolehtimasta minun tähteni. Tuntuu, että tuotan vain murhetta läheisilleni. Eivätkö he olisi lopulta helpottuneita päästessään eroon minunkaltaisestani riippakivestä?

 Sitten alan miettiä, miten ja missä sen tekisin. Erilaiset tekotavat pyörivät mielessäni. Viiltäisinkö ranteeni auki vai hyppäisinkö jostain korkealta? Entä lääkkeet, olisiko se kuitenkin paras vaihtoehto? Ehkäpä viinaa ja lääkkeitä sekaisin, niin pääsisi varmimmin hengestään? Sitten alan miettiä annostuksia. Riittäisikö 100 tablettia vai pitäisikö varmuuden vuoksi ottaa 200? Pystyisinkö edes nielemään sellaisia määriä?

Vai olisiko hirttosilmukka kuitenkin se paras ja nopein ratkaisu? Entä junan alle hyppääminen? Tai hukuttautuminen?

Tällä hetkellä lääkkeiden yliannostus tuntuu houkuttelevimmalta ratkaisulta. En aio tappaa itseäni tässä ja nyt, mutta ehkä jonain päivänä...

Tänään masentaa taas aivan helvetisti. Välissä on ollut aika monta parempaa päivää, mutta tänään rämmitään taas pohjamudissa. Tätähän tämä aina on, samaa paskaa päivästä toiseen. Mikään ei muutu, paitsi mielialat vaihtelevat välillä laidasta laitaan. Litosta ei ole ollut mitään hyötyä, olen syönyt sitä nyt kohta kaksi viikkoa. Ainoa muutos on se, että olen lihonut kaksi kiloa. Vituttaa ja masentaa entistä enemmän, koska olen kamppaillut painoni kanssa (83kg) jo parin vuoden ajan, enkä todellakaan halua lihoa tämän enempää.

Täytyy kai pyytää lääkäriltä sellainen lääke, joka tasaisi mielialaa, mutta ei lihota. Taitaa olla varsin haastava yhtälö? Ongelmani ei siis ole pelkästään masennus, vaan myös mielialan vaihtelut. Olen lapsesta asti kärsinyt niistä, murrosikä oli yhtä helvettiä tämän takia, eivätkä ne valitettavasti ole iän mukana kadonneet minnekään. Perusmielialani on jatkuvasti masentunut, mutta välillä mieliala ikäänkuin aaltoilee. Yhtäkkiä saattaa tulla ilman erityisempää syytä tosi hyvä, lähes euforinen olo, joka laskee pian ja saattaa romahtaa aivan pohjalukemiin. Ja joskus tätä jatkuu monta kertaa päivässä. Ja sitten välissä voi olla taas aika normaaleja, tasaisempia päiviä.

Kaksisuuntaista mielialahäiriötä minulla ei ole todettu, mutta ilmeisesti lääkärini epäilee tällä hetkellä jotain sen suuntaista, ei kai olisi muuten määrännyt tuota Litoa. Pelkään vain syödä sitä, koska pelkään lihomista...Itsetuntoni ryömii muutenkin niin pohjalukemissa, etten enää haluaisi riesakseni lisää liikakiloja.

Olen ottanut tänään Diapamia, 6x5mg eli yhteensä 30mg. Oli pakko, en olisi muuten uskaltanut soittaa yhtä tärkeää puhelua. Pelkäsin ja jännitin ihan mielettömästi etukäteen ja hädin tuskin uskalsin tarttua kännykkään ja näppäillä ne tietyt numerot. Työvoimatoimistosta on siis kyse, edellisellä kerralla löin vitutuspäissäni luurin korvaan virkailijalle ja kynnys soittaa nousi sen jälkeen aika korkeaksi. Halusin kuitenkin saada mielenrauhan ja selvittää tilanteen ja otin siis lusikan kauniiseen käteen ja soitin.

Vain kuullakseni, että kaikki virkailijat ovat lomalla ja minun tulisi palata juhannuksen jälkeen asiaan...Siis voi vittu!!! Otin varta vasten kasan rauhoittavia tätä varten, stressasin ja jännitin ja nyt minulle sanotaan, että ota yhteyttä myöhemmin. Olin taas vaihteeksi niin hermoheikolla tuulella, että vajosin lattialle itkemään lohduttomasti.

Eihän tuo nyt mikään maailmanloppu ole ja tiedän kyllä, että ylireagoin pahasti, mutta minä nyt vain olen tällainen. Hermoheikko ihmisraunio, jolla on tapana kilahdella varsin vähäpätöisistäkin asioista. Vihaan tätä piirrettä itsessäni, mutten ole onnistunut kitkemään sitä yrityksistä huolimatta pois. Kun mopo kerran lähtee käsistä, niin se lähtee.

Äärimmäisen stressin seurauksena kontrollini saattaa pettää lähes täysin. Olen muunmuassa ladellut parille ihmiselle tappouhkauksia (en ole tästä todellakaan ylpeä). En halua puolustella käytöstäni, mutta koskaan en ole lyönyt ketään tai muuten fyysisesti vahingoittanut. Pari kertaa tosin olen käynyt luokkakaveriin käsiksi siten, että tartuin kiinni ja työnsin ovesta ulos, mutta muuten en ole käyttäytynyt elämäni varrella väkivaltaisesti. (No joskus murrosiässä olen lyönyt äitiäni, mutta lasketaanko sitä?)

Eräs lääkärini oli sitä mieltä, että minulla saattaa olla jonkinlainen impulssikontrollin häiriö. En siis kykyene aina hillitsemään aggressioitani, kuten ns. normaalit ihmiset. Tämän seurauksena hakkaan itseäni lähes viikottain, aina mustelmille saakka. Sitten joudun peittelemään käsivarsiani, etenkin näin kesällä. Tai vaihtoehtoisesti viiltelen, jos tuska ja viha tuntuu aivan sietämättömältä. Viimeinen keino on vetää rauhoittavia, jotka viimeistään vievät pahimman terän tunteilta pois.

Tunne-elämäni on siis melko lailla päin helvettiä, eikä helpotusta tunnu olevan näköpiirissä. Kai minä tulen olemaan skitso ja hullu kuolemaani asti. Mistä päästäänkin taas mukavasti itsemurha-aiheeseen, josta kerron enemmän seuraavassa postauksessa.

Pysyvälle eläkkeelle nuorena?

Soitin pari päivää sitten työkkäriin kun oli vakityöntekijäni kanssa sovittu mahdollisesta työharjoittelusta, joka alkaisi heinäkuussa. Tämä henkilö itse lupasi ottaa minuun yhteyttä ja kun puhelua ei alkanut kuulua, otin itse luurin kauniiseen käteen ja soitin hänelle. Ja sain kuulla sijaiselta, että tämä kyseinen työntekijä oli jo lähtenyt kesälomalle...Ilmoittamatta minulle, vaikka oli LUVANNUT soittaa. Kiitos helvetisti, todella hyvä mieli jäi, hienoa palvelua! *sarcasm*

En tiedä, oliko unohtanut vai "unohtanut" eikä paljoa kiinnosta. Ehkäpä minä vuorostani jätän vastaamatta, kun hän seuraavan kerran suvaitsee soittaa...Mieleeni on myös tullut se mahdollisuus, että tämä ihminen pitää minua varmaankin jo toivottomana tapauksena eikä näe mahdollisuutta sille, että voisin työllistyä.

Ongelmani ovat niin pitkäkestoisia ja vaikeita, että minulle on ehdotettu pysyvää eläkettä. Kaksi kertaa. Sekä tämän edellämainitun virkailijan, että työvoimaneuvojan/psykologin toimesta. He eivät kykene löytämään minulle sopivaa alaa, enkä siihen kykene itsekään. Liikaa rajoitteita, he sanovat. Melko masentavaa kuultavaa.

Minulla on psyykkisten sairauksien lisäksi myös fyysisiä sairauksia, olen ns. monisairas. Joten työkkäri on kai lyönyt hanskat tiskiin kanssani ja päättänyt, ettei minusta enää työkykyistä tule joten lienee turha tuhlata kohdallani rahaa ja aikaa. Itse alan pikkuhiljaa olla samaa mieltä.

Välillä itkettää, kun ajattelen, mitä tulevaisuudella on minulle tarjota. Olen loppuikäni köyhä, se on satavarmaa, jos en pysty työllistymään. Olen myös yksinäinen, sekin on lähes varmaa. Harvat ystäväni asuvat muualla ja uusien ihmissuhteiden solmiminen näyttää nykytilanteen valossa vähintäänkin haasteelliselta.

Puhumattakaan seurustelusuhteesta...Johon en usko kykeneväni koskaan, mikäli henkinen tilani ei radikaalisti parane. Mietityttää myös, onko julkista terveydenhuoltoa enää olemassa sitten kun minä olen vanha. Mistä saan rahaa hoitoon siinä tapauksessa, että vastaus on kielteinen ja minusta ei ole työhön?

Ehkä mietin tulevaisuutta liikaa...Eihän sitä koskaan tiedä, olenko enää hengissä siinä vaiheessa, kun olen vanha. Voin kuolla vaikka huomenna, jäädä auton alle tai vastaavaa. Tai sitten tapan itseni.

Silti tulevaisuus pelottaa, enkä pysty olemaan ajattelematta erinäisiä kauhukuvia, jotka väkisinkin nousevat mieleni pohjamudista kohti pintaa. Olen yrittänyt positiivista ajatteluakin...Mutta kai minä olen enemmän pessimisti/realisti.

Mutta oikeasti. Kuka haluaa jäädä eläkkeelle näin nuorena, alle kolmekymppisenä? Minulla voi olla elämää edessä vielä seuraavat 50 vuotta. Mitä helvettiä minä teen kaikella tällä luppoajalla? Tuntuu jo tässä vaiheessa, että pää alkaa hajota kun miettii liikaa kaikenlaista.

Kieltämättä on kuin pieni maailmanloppu, kun sinulle ehdotetaan tosissaan pysyvää eläkettä. Se olisi ok jos ikää olisi 10-20 vuotta enemmän. Mutta tässä vaiheessa???

Enhän ole vielä edes päässyt kunnolla työelämään. Ja nyt minut jo potkitaan sieltä lopullisesti pois? Toisaalta, ehkä niin on kaikille parasta. Eipähän tarvitse stressata joka päivä siitä, miten tulla toimeen toisten ihmisten kanssa. Enkä ole jatkuvasti sairaslomilla, rasittamassa yrittäjän kukkaroa.

Toisaalta, tiedän että tämä on kyynisesti sanottu, mutta minun tapauksessani koen tämän tilanteen osiltaan niin, että yhteiskunta sai mitä tilasi. Se ei kyennyt suojelemaan minua päivittäiseltä kiusaamiselta, joka tuhosi mielenterveyteni ja mahdollisesti myös kyvyn solmia terveitä ihmissuhteita.

Minut pakotettiin päivittäin vahingollisiin olosuhteisiin ja tätä jatkui 9 vuotta. Ihme olisi, jos tästä ei olisi jäänyt jälkiä. Yhteiskunta ei pystynyt suojelemaan minua, joten yhteiskunta joutuu nyt maksamaan seurauksista.

En ole yksin. Kohtalotovereita on paljon, heitä jotka ovat vammautuneet henkisesti joko kiusaamisen tai jonkin muun syyn takia. Yhteistä meille on, että usein joudumme kärsimään yksin. Ulkopuoliset eivät ymmärrä, usein edes oma perhe ei ymmärrä, kuten minun kohdallani on käynyt.

Toivotan jaksamista kaikille kohtalotovereille siellä jossain. Toivottavasti teidän asianne tulevat olemaan paremmin!

Yksinäisyys seuranani

Minä olen aivan yksin tässä maailmassa. Olen miettinyt kovasti yksinäisyyttä viime aikoina ja olen yhä useammin päätynyt edellämainittuun lopputulokseen.

Vaikka minulla on vanhemmat ja muutama ystävä jäljellä, silti koen olevani niin totaalisen yksin että kurkkua kuristaa. Kaikki kaverit asuvat muualla, osa kotipaikkakunnalla, osa pääkaupunkiseudulla ja minä mätänen yksin täällä tuppukylässä vailla seuraa.

Alunperin muutin nykyiselle asuinpaikkakunnalle opiskelupaikan perässä. Valitettavasti opiskeluni päättyi kuin seinään muutaman viikon jälkeen ja löysin itseni suljetulta osastolta. Jouduin luopumaan opiskelupaikastani ja sen jälkeen olen potenut jatkuvaa yksinäisyyttä.

Oikeastaan yksinäisyyteni alkoi jo kauan ennen tänne muuttamista. Ensimmäisen kerran muistan tunteneeni yksinäisyyden tunteita jo ala-asteen ensimmäisillä luokilla. Minulla ei koskaan ollut kunnon ystäviä, ainoastaan sellaisia, jotka puukottivat selkään ennemmin tai myöhemmin. En pystynyt luomaan kunnollisia kaverisuhteita, ja olin jatkuvasti sosiaalisessa paitsiossa. Niin alkoi yksinäisyyden oravanpyörä, joka vain jatkaa ja jatkaa pyörimistään.

Yläaste ei tuonut parannusta asiaan, vaan päinvastoin ongelmat pahenivat nopeasti. Onnistuin välillä saamaan kavereita, mutta välit olivat usein myrskyisät ja katkesivat nopeasti. En tullut toisten kanssa toimeen ja olinkin erään "kaverini" kanssa riidoissa vähän väliä.  Tämä oli henkisesti todella kuormittavaa ja tuskani purkautuikin lähes viikottain huutamalla, viiltelemällä tai hakkaamalla itseäni. Aloin masentua ensimmäistä kertaa kunnolla tuon ajanjakson aikana.

 Yläasteen jälkeen menin lukioon, lukion jälkeen on ollut pari opiskeluyritystä ja lukuisia kesken jääneitä työharjoitteluita. Yhdistävänä tekijänä kaikille on se, että olen tuntenut olevani yksin ja ulkopuolinen joka ikisessä paikassa. Yhdessäkään paikassa ei ole ollut hyvä olla, päinvastoin joka paikassa oli paha olla. En päässyt mukaan porukkaan, en saanut ystäviä, jäin ulkopuolelle. Sama vanha kuvio toistui aina vain.

Joten miksei se toistuisi täälläkin? Eikö ole vain loogista, että koen jatkuvaa yksinäisyyttä, samaa paskaahan tämä elämä on ollut lähes alusta asti? Miten asiat enää voisivat muuttua?

Olen tuntenut lähes koko elämäni, että olen ulkopuolinen. Ja että olen yksin. Ulkopuolisuuden vielä kestäisi, mutta tämä jatkuva yksinäisyys raastaa hermojani. Pahinta on pelko siitä, etttä vietän seuraavat 50 vuotta samalla tavalla: yksin pienessä asunnossani tuijottaen näyttöruudun kelmeää valoa.

Kun miettii tuota skenaariota tarpeeksi kauan, itsemurha ei enää tunnukaan niin kaukaiselta asialta.

Kai minä kuolen tämä yksinäisyys sisälläni.

Sosiaalisten tilanteiden pelosta

Sosiaalisten tilanteiden pelko alkoi kohdallani jo lapsena. Muistan ensimmäisen kerran pelänneeni muita ihmisiä jo ennen kouluikää. Minua kiusattiin muistaakseni hieman jo esikouluaikana ja päivittäinen kiusaaminen ja syrjintä alkoi sitten ensimmäisellä luokalla.

Kiusaaminen siis laukaisi pelon muita ihmisiä kohtaan. Yhtäkkiä keneenkään ei voinut enää luottaa. Kuka tahansa saattoi olla kiusaaja. Vanhemmista ei ollut apua kiusaamisen pysäyttämisessä, saati sitten opettajista. Tilanne jatkui vuosia. Ja siinä samalla mureni minun luottamukseni muita kohtaan ja pelon kehä sai alkunsa.

 Vuosien ajan pelkäsin joka päivä. Eniten pelkäsin kouluun menoa, koulusta paluuta ja koulumatkoja.

Luokkani pojat olivat jatkuvasti kimpussani. Talviaamuina he odottivat minua pysäkillä valmiina lumipallot käsissään ja heitteivät minua pitkin matkaa. Kauhu alkoi kuristaa vatsaani, jos ketään aikuista ei ollut lähellä. Kukaan ei pystyisi suojelemaan minua. Kavereita ei ollut tai he olivat jossain muualla. Olin aivan yksin kolmea, neljää poikaa vastaan. Ja tämä sama tilanne toistui lukemattomia kertoja.

Opin vähitellen, että minä olin vapaata riistaa. Minua sai loukata mielin määrin, minulle sai huudella, minua sai töniä ja tavaroitani piilottaa, minua sai uhkailla. Minä olin alin hierarkiassa. Olin kuin eläin, jota potkaistaan ohimennen, kun sattuu huvittamaan.

Olin aina alempiarvoisempi kuin muut. En muista, että kukaan olisi koskaan avoimesti puolustanut minua. Joskus joku saattoi sanoa, ettei haukku haavaa tee ja että minun pitäisi unohtaa kiusaaminen. Mutta miten voit unohtaa toisten päivittäisen halveksunnan, jatkuvan pelon ja yksinäisyyden?

Lukioon mentyäni kiusaaminen oli taaksejäänyttä elämää, mutta jäljet olivat syöpyneet lähtemättömästi alitajuntaani. Pelkäsin ihmisiä, joskaan vielä tuossa vaiheessa pelko ei ollut kehittynyt yhtä pahaksi kuin mitä se tänä päivänä on.

Miten pelko sitten ilmenee käytännössä? Parhaiten voisin kuvailla sitä sanalla ahdistus. Aina ahdistaa, joka paikassa. Jopa kotona ollessani ahdistaa. On koko ajan ikäänkuin tuntosarvet pystyssä.

Aina kun astun ovesta ulos, ahdistaa. Bussipysäkillä seisominen ahdistaa. Kaupassa olo ahdistaa. Kaupungilla käveleminen ahdistaa. Tuntuu siltä, että minua tuijotetaan. Olen varma, että minulle nauretaan. Jos joku, vaikkapa kaupan kassa, puhuttelee minua, olen vähällä mennä paniikkiin. Koen usein, että minulle vittuillaan. Miellän positiivisetkin kommentit negatiivisina. Jos joku sanoo ulkonäöstäni jotain kaunista, olen lähes varma, että nyt se vittuilee mulle.

Olen äärimmäisen epäluuloinen toisten ihmisten motiiveista. Etsin uhkia joka puolelta. En pysty uskomaan ihmisten hyvyyteen vaan päinvastoin olen lähes varma heidän pahuudestaan. Uskon, että kaikki haluavat satuttaa. Jos eivät halua, he ovat välinpitämättömiä. En usko, että kukaan voisi oikeasti rakastaa minua.

Koen olevani ruma, tyhmä ja kaikin tavoin vastenmielinen. Olen varma, että miehet erityisesti inhoavat minua eikä kukaan normaali mies voisi edes kuvitella seurustelevansa kanssani. Minä olen se, jota pannaan, mutta en se, jota rakastetaan.

En pysty tiimityöskentelyyn. Julkiset esiintymiset ovat vaikeita, joskus olen jopa lähtenyt pois juuri ennen omaa vuoroa. Joudun napsimaan Diapameja joskus kun ahdistaa niin helvetisti jokin sosiaalinen tilanne. Ylipäätään olen aivan onneton sosiaalisissa tilanteissa. Saatan puhua mitä sattuu jos minua puhutellaan ilman ennakkovaroitusta. Minulla ei kertakaikkiaan ole sosiaalisia taitoja, siltä ainakin usein tuntuu.

Kun olen kirjoittanut kaiken tämän ylös, itsestäkin tuntuu omaa tekstiä lukiessa, että taidan todella olla aika toivoton tapaus...Tiedän kuitenkin, että tilanteeni voisi olla paljon pahempikin. Pystyn pelostani huolimatta tekemään monia asioita. Pystyn esimerkiksi käymään itse kaupassa ja matkustamaan julkisissa liikennevälineissä pelostani huolimatta. Minun ei ole tarvinnut jäädä kokonaan neljän seinän sisälle.

 Silti en voi olla kadehtimatta ns. normaaleja ihmisiä. Heille niin moni itsestäänselvyys on minulle täysi mahdottomuus. Esimerkiksi töissäkäynti, opiskelu ja seurusteleminen, muutaman esimerkin mainitakseni. Vaikka välillä tilanteeni tuntuu lähes toivottamalta, jaksan edelleen haaveilla normaalista elämästä...

Työharjoitteluun vai ei?

Heräsin tänä aamuna poikkeuksellisen varhain, klo 04.30 enkä saanut enää unta. Oli pakko tulla koneelle. Heräsin nimittäin painajaiseen, mikä on minulle melko harvinaista, koska näen painajaisia suhteellisen harvoin. Nyt kuitenkin näin sellaisen ja ahdistus jyllää lakkaamatta mielessäni.

Tässä painajaisessa olin koulun pääsykokeessa jossakin luokassa. Paikalla oli pääasiassa muita naisia minun lisäkseni ja puheensorina kävi kiivaana ympärilläni. Muistan jatkuvasti kasvavan ahdistuksen sitä mukaa kun oma  vuoroni esitellä itseni muille lähestyi. Lopulta heräsin sydän pamppaillen ja ylikierroksilla käyden juuri tässä kohtaa, kun oli päästy minuun asti. En ole vieläkään täysin rauhoittunut uneni jäljiltä ja ahdistus kuristaa kurkkuani tälläkin hetkellä.

Kuten sanottu, näen harvoin painajaisia, vaikka unet ovatkin jokaöisiä ja usein varsin värikkäitä kohdallani. Katson myös paljon kauhuelokuvia ja tykkään lukea kauhukirjoja, mutta kaikesta huolimatta painajaiset ovat yleensä kiertäneet minut kaukaa. Mieleeni ei ole jäänyt montaakaan unta, joissa olisin varsinaisesti pelännyt. Viimeyön uni olikin tässä suhteessa aivan omaa luokkaansa. Unen tunnelma ei ole vieläkään jättänyt minua rauhaan, yli kaksi tuntia heräämisen jälkeen.

Tälle unelle oli kuitenkin, monista muista poiketen, selkeä syy. Eilen minulle soitettiin työvoimatoimistosta ja tiedusteltiin vointiani sekä sitä, olenko jäämässä sairaslomalle vai haluaisinko mahdollisesti etsiä uuden työharjoittelupaikan.

Tilanteeni on siis tällä hetkellä se, että tammikuun alussa aloitin harjoittelun eräässä paikassa, josta jouduin voinnin huononemisen takia jäämään sairaslomalle jo helmikuun puolivälissä. Työ itsessään oli varsin raskasta mutta eniten minua kuormitti se, että sain jatkuvasti huonoa palautetta, enkä oikein tullut toimeen toisen työntekijän kanssa.

Olin toukokuun loppuun sairaslomalla (joskin Kela hylkäsi sairaslomahakemukseni) ja nyt en rehellisesti sanottuna tiedä yhtään, mitä minun pitäisi jatkossa tehdä. Toisaalta haluaisin uuteen harjoitteluun, toisaalta taas olen melko varma siitä, etten tulisi pärjäämään. Vointini ei vain ole tarpeeksi hyvä, mutta kai mä olen sellainen ihminen, jonka pitää aina saada hakata päätä seinään...

Kerroin siis työkkärintädille toivovani uutta harjoittelupaikkaa ja hän lupasi sellaisen olevan todennäköisesti mahdollista jo noin kahden viikon päästä. Ongelmana vaan on se, etten oikeastaan haluaisi mennä sinne. Ja tämä ahdistus varmasti sai aikaan viimeöisen painajaisenikin. Kun ei pysty eikä oikeastaan halua, mutta silti vaan sanoo että joojoo, haluan uuden harjoittelupaikan, vaikka kuinka ahdistaa...

Jos olen aivan rehellinen itselleni, niin minä en ole se, joka harjoittelupaikkaa kaikkein kipeimmin kaipaisi, vaan koen, että se on jotenkin velvollisuuteni vanhempiani kohtaan. He eivät ymmärrä tilannettani ollenkaan, eivätkä oikein hyväksy sitä, että olisin "vain tekemättä mitään." Isä ja äiti eivät edes usko, että olisin sairas, eivät ole koskaan uskoneet eivätkä tule uskomaan, joten tuntuu aivan toivottamalta välillä yrittää saada heitä vakuuttuneiksi siitä, etten todellakaan laiskottele ja että oikeasti HALUAISIN kyllä tehdä töitä, jos olisin terve, mutta kun en ole. Ja tätä kumpikaan heistä ei pysty sisäistämään.

Äitini hokee jatkuvasti minulle, että "ihmisen täytyy tehdä työtä". Miten voi selittää 50-luvulla kasvaneelle, ikänsä töitä tehneelle ihmiselle, että nykyaikana täysin terveidenkin on haastavaa työllistyä ja jaksaa töissä, saati sitten ihmisen, joka ei ole terve? Äitini mielestä minun siis tulisi löytää mahdollisimman nopeasti uusi paikka, joko koulua tai harjoittelua, että he voisivat sanoa uteliaille sukulaisille, että "teen jotain järkevää."

Siis välillä ahdistaa aivan suunnattomasti, kun ei voi toipua rauhassa, vaan koko ajan satelee vaatimuksia niskaan joko vanhemmilta tai sukulaisilta. Viimeksi viikko sitten veljen vaimo (he eivät siis tiedä mitään tilanteestani) kysyi, milloin aion mennä töihin...Sukulaisetkin tuntuvat kuvittelevan, että makaan vain huvikseni yhteiskunnan rahoilla kotona. Voi kun voisi olla edes kerran elämässään niille rehellinen ja kertoisi tilanteen niinkuin se on. Että en ole työkykyinen ja todennäköisesti minusta ei sellaista enää tulekaan.

Mutta mutta. Vanhempani ovat kieltäneet kertomasta ongelmistani veljelle ja hänen perheelleen (meillä ylläpidetään kulisseja as you can see) joten täytyy siis pitää turpa kiinni ja yrittää säveltää jotain aina kun minulta udellaan työasioista tai tulevaisuudensuunnitelmista. En usko, että tämä totuuden kieltäminen tekee hyvää kenellekään, mutta...Ehkä jonain päivänä?

Jään siis kauhulla odottamaan soittoa työkkäristä, jonka luvattiin saapuvan vielä tällä viikolla. Saanko paikan vai en? Jos saan niin haluanko edes mennä sinne? Jos en niin miten kieltäytyä kohteliaasti?  Tuntuu kuin roikkuisi koko ajan löysässä hirressä...

Itsetuhoisuudesta

Olen kärsinyt masennuksesta viimeiset 15 vuotta enemmän tai vähemmän. Välillä olen voinut paremmin, mutta aina se on siellä taustalla kummittelemassa, tuo vanha ystävän masennus. Muistan olleeni alakuloinen jo viidennellä tai kuudennella luokalla ja miettineen ensimmäisen kerran itsemurhaa tosissani joskus 12- vuotiaana. Meni kuitenkin pitkän aikaa, ennenkuin ryhdyin sanoista tekoihin.

13- tai 14-vuotiaana aloin viillellä itseäni. En muista aivan tarkkaan, mutta joka tapauksessa yläasteella se alkoi ja on jatkunut näihin päiviin. Itsetuhoisuus. Veitsen viilto ranteessa, veripisara joka tihkuu avoimesta haavasta. Kuinka kaunista, kuinka koukuttavaa. Kuinka tuhoisaa.

Vihasin koulua, vihasin sitä että olin aina yksin, vihasin muiden oppilaiden huutelua, vihasin kaikkea. Olin hyvin vihainen nuori nainen enkä löytänyt vihalleni ja tuskalleni muita purkautumiskanavia kuin viiltelyn ja raivoamisen. Lisäksi hakkasin itseäni välillä käsiin ja jalkoihin niin, että sattui. Olin välillä pahasti mustelmilla ja jouduin peittelemään itseäni, etteivät muut olisi huomanneet jälkiäni. Välillä häpesin itseäni ja ajattelin olevani hullu,vajaa, täysi sekopää. Silti en kyennyt lopettamaa, enkä oikeastaan edes halunnut. Kai tuolloin jäin jonkinasteiseen itsetuhokoukkuun, joka ei ole hellittänyt otettaan vielä tähänkään päivään mennessä.

Kahdeksannella luokalla viiltelin itseäni lähes viikottain. Välillä valutin vertani valkoiselle aaneloselle ja ihailin aikaansaannoksiani. Jollain tasolla olin ylpeä itsestäni, että kykenin satuttamaan itseäni sillä tavoin. Kaikki eivät olisi pystyneet. Jollain sairaalla tavalla koin olevani muita parempi, mitä syvemmälle uskalsin viiltää. Fyysinen kipu turrutti tuskaa ja vihaa, sai henkisen kivun tuntumaan edes vähän siedettävämmältä. 

Tuosta tunteesta nautin edelleen. Kun henkinen tuska on pahimmillaan, on pakko saada huomio jonnekin muualle. Ja kun mikään muu ei auta, on pakko viiltää. Mitä syvemmälle, sen parempi.

Olen nykyään onnistunut aika hyvin vastustamaan viiltämishalua, koska pelkään jälkiä, joita ihollani on muutenkin tarpeeksi, mutta silloin tällöin edelleen tartun veitseen ja viillän.

Itseni hakkaamista harrastan tätä nykyä paljon useammin kuin viiltämistä. Hakkaan itseäni lähes viikottain, aina kun vituttaa tai suututtaa. Tämänkin pahan tapani opin jo teini-iässä. Minun on erittäin vaikeaa käsitellä tunteitani muutoin kuin satuttamalla itseäni. Kai tämäkin juontaa juurensa lapsuudestani?

Tervetuloa blogiini. Onnistuin hävittämään 2 edellistä tekstiäni joten kirjoitan lyhyen tiivistelmän itsestäni. Olen siis 28- vuotias mielenterveyskuntoutuja, jolla on taustallaan 15 vuotta kestänyt masennus, itsetuhoisuutta, paha sosiaalisten tilanteiden pelko sekä pari vuotta sitten todettu uusi tuttavuus, persoonallisuushäiriö. Aiempina diagnooseina ollut mahdollinen add, estynyt persoonallisuus rajatilapiirtein, toistuva keskivaikea masennus ja määrittelemätön kaksisuuntainen mielialahäiriö.

En opiskele tällä hetkellä enkä käy töissä. Elämääni kuuluu terapian lisäksi valokuvaaminen, lukeminen, runojen kirjoittaminen ja satunnainen lenkkeily.

Aloitin tämän blogin, koska olen tällä hetkellä elämässäni senlaatuisessa umpikujassa, etten tunnu löytävän tietäni ulos. Haluan avata elämäni solmuja kirjoittamalla ja siinä ohessa jakaa kokemuksiani myös muille. En ole koskaan ollut innokas päiväkirjan kirjoittaja - yritystä on kyllä löytynyt. Koen, että blogin kirjoittaminen on minulle luonnollisempaa, kun voin ikäänkuin puhua jollekin toiselle itseni sijasta.

 Minua kiusattiin koko peruskouluaika, 9 vuotta ja tällä on ollut valtava vaikutus niin ihmissuhteisiini kuin myös persoonallisuuteeni. En osaa edes kuvitella, millaista elämäni voisi olla ilman näitä kokemuksia. Olen käynyt kuusi vuotta psykoterapiassa ja sen jälkeen juttelemassa psykologilla n. kerran kuukaudessa.




Lääkityksiä on ollut vuosien varrella monia, viimeksi Ecitalporam, josta ei ollut mainittavaa apua. Pari päivää sitten aloitin Liton 300g 2x päivässä, lisäksi olen syönyt 7 vuotta Ketipinor 25 mgx1 unilääkkeenä.

 Olen rikki, hajalla ja hukassa monin eri tavoin. Silti minussa elää toivo: ehkä elämä on sittenkin elämisen arvoista ja minullekin tapahtuu vielä hyviä asioita?

Terapiasta

Ensimmäisen kerran minut lähetettiin terapeutin vastaanotolle 13-vuotiaana. Menossa oli yläasteen seitsemäs luokka ja minulle iski murrosikä ja masennus. Myös kotona ja koulussa oli jatkuvasti ongelmia. Terapeuttini oli mukava, keski-ikäinen rouva, mutta käynnit loppuivat silti lyhyeen. En ollut valmis käsittelemään ongelmiani terapiatasolla. Olin vielä liian nuori ja lapsellinen. Kai minä koin, etten tarvinnut terapiaa. Kuinka väärässä ihminen voikaan olla. 

18-vuotiaana istuin toisen kerran elämässäni psykologin penkkiin ja siitä päivästä lähtien olenkin käynyt terapiassa yhtäjaksoisesti. Päätettiin, että tästä lähtien kävisin terapiassa vähintään kerran viikossa ja oli selvää, että hoito tulisi jatkumaan useita vuosia. Niin pahoiksi olivat ongelmani kasvaneet, ettei enää ollut toivoakaan saada ratkottua niitä omin neuvoin.

 Paikkana oli nuorisopsykiatrinen poliklinikka ja terapeuttina nuori nainen, joka osoittautui todella mukavaksi ja asiansa osaavaksi. Kävin hänen luonaan 6 vuotta ensin kerran viikossa, myöhemmin kahdesti viikossa. Puhuin monista asioista, vaikeuksistani toisten ihmisten kanssa ja etenkin vaikeasta isäsuhteestani. Koulukiusaamisesta en kuitenkaan pystynyt avautumaan kunnolla, en edes loppuaikoina.

Vaikka kiusaajat eivät koskaan hakanneet minua tai muutenkaan käyneet fyysisesti käsiksi, on sen täytynyt olla henkisesti vakavaa, koska en edelleenkään pysty kunnolla puhumaan siitä. Tunnen valtavaa häpeää ajatellessanikin asiaa. Suurimman osan tapahtumista olen tietoisesti pyrkinyt unohtamaan.

Näiden kymmenen vuoden aikana olen siis käynyt ensin 6 vuotta psykoterapiassa ja sen jälkeen vielä kahdella eri psykologilla juttelemassa n. kerran, pari kuukaudessa. Siis yhteensä olen saanut 10 vuotta terapiaa, enkä siltikään ole pystynyt kunnolla käsittelemään kiusaamista. Onko vika terapeuteissa vai minussa?

Typerä kysymys. Tiedän, että minussa on vika. Kaikki terapeuttini ovat olleet ammattitaitoisia ja mukavia, heitä en voi syyttää. Kaikkiin kolmeen olen luottanut. Mutta en vain pysty, en kertakaikkiaan pysty puhumaan niistä asioista, joita minulle tapahtui. Häpeänkö niin paljon itseäni, syytänkö itseäni kaikesta? Varmaan molempia.

Kaikki ovat kertoneet minulle, ettei syy ole minun. Että en olisi voinut tehdä mitään toisin, että minun tulisi lakata syyttämästä itseäni, että sama olisi voinut tapahtua kenelle tahansa. Sisimmässäni en sitä usko. Alitajuisesti olen varma, että jollain tavalla minä ansaitsin sen kaiken. Ehkä Jumala rankaisee minua synneistäni. Ehkä kohtalo rankaisee minua jostain pahasta, mitä tein edellisessä elämässäni. Jostain minua rangaistaan, välillä olen siitä aivan varma. 

Minä olin erilainen, vääränlainen lapsi. Ärsyttävä lapsi. Joissakin asioissa pikkuvanha, toisissa taas auttamattoman lapsellinen. Jopa opettajani inhosi minua. Joten täytyyhän minussa siis olla jokin syy, perustavanlaatuinen vika, joka sai muut heittäytymään kimppuuni? Entä jos minä kuitenkin aiheutin kaiken itse? Jos olen kuitenkin ansainnut tämän kaiken?