Paluu joulunvietosta

Tulin tänään tapaninpäivänä joulunvietosta veljen perheen luota.

Joulu oli henkisesti aika raskas. Aatto meni ihan kivasti, mutta lähes koko joulupäivän vain odotin, että pääsen takaisin kotiin.

Olen iloinen ja helpottunut saadessani olla jälleen yksin ja omassa rauhassa täällä asunnollani, mutta toisaalta taas surullinen ja pettynyt siihen, että joulu ei mennyt niinkuin olisin toivonut.

Veljen vaimo oli koko ajan kireä ja pahantuulinen ja minulla oli sellainen tunne, ettei hän olisi halunnut minua ja vanhempiani sinne ollenkaan. Veljentytär pysytteli suurimman osan ajasta huoneessaan, koska ei selvästikään pidä minun ja vanhempieni läsnäolosta (hän kokee meidät kovin vieraiksi, kun tapaamme niin harvoin).

Veljien tapaamista jännitin jo etukäteen, varsinkin tämän alkoholisoituneen veljen ja en lopulta pystynyt puhumaan hänelle, vaikka mielessä olisi ollut paljonkin asioita, joita olisin halunnut sanoa.

Tuntuu pahalta, että molemmat veljet ovat minulle niin vieraita, etten koskaan keksi juuri mitään puhumista heidän kanssaan ja tunnelma on vaivautunut puolin ja toisin. En vaan pysty siihen, kunnolliseen vuorovaikutukseen kummankaan kanssa. Haluaisin niin kovasti, että mulla olisi normaalit sisarussuhteet ja että välillämme olisi edes jonkinlaista läheisyyttä, mutta kun ei niin ei.

Toisen veljen kunniaksi on sanottava, että hän on sentään vuosien varrella yrittänyt luoda jonkinlaista sisarussuhdetta, mutta nuorempi veli ei ole oikeastaan ottanut minkäänlaista kontaktia näin aikuisiällä ja kieltämättä tulee mieleen, onko hän edes millään tasolla kiinnostunut sisarensa olemassaolosta.

Olen monesti miettinyt, että tuntuu kuin mulla ei periaatteessa olisi sisaruksia ollenkaan. Kun vanhemmat joskus kuolevat, olen sitten kokonaan yksin, ilman sukua ja perhettä. Mutta toisaalta, olisiko se niin paha, suvun ja perheen tuntien? Olen aina ollut kaikessa se ulkopuolinen, myös perheen ja suvun kesken ja tuskin tulen kaipaamaan ketään heistä kovinkaan paljon vanhempiani lukuunottamatta. 

Silti...Kaipaisin jonkinlaista läheisyyttä, mutta en pysty tuntemaan väkisin jotain, mitä ei ole.

Itkin tänään(kin) kun mietin, että ei sen pitäisi näin mennä. Että näkee veljeä ja veljen perhettä pitkästä aikaa ja jo toisena päivänä on sellainen fiilis, että kunpa pääsisi täältä jo pois. En vaan tunne oloani mukavaksi enkä luontevaksi perheeni seurassa. Vanhempien seura on ihan ookoo, mutta muiden seuraa on vaikea kestää kovin pitkään.

Huoh...Kunpa olisi oma perhe. Mies ja ehkä lemmikki, joiden kanssa voisi viettää joulun ja muut juhlapyhät. Jotta en olisi yksin, mutta en myöskään seurassa, jonne minua ei kaivata ja jossa en tunne oloani mukavaksi.

No, saahan sitä aina haaveilla. Ensi joulun ajattelin joka tapauksessa viettää itsekseni (tai vaihtoehtoisesti pelkästään vanhempien kanssa).

Pitkä matka edessä

Tajusin tässä erästä blogia lueskellessani, että sisälläni on valtava hylätyksi tulemisen tunne. Paljon ikäviä kokemuksia lapsuudesta lähtien, joita en ole koskaan pysähtynyt oikeasti miettimään vaan painanut vain menemään, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

En pitkään, pitkään aikaan tajunnut tietoisesti, että paljonkin asioita on tapahtunut. Oikeasti tuskallisia, hajottavia tapahtumia. Mutta kuten sanottu, en koskaan halunnut ajatella enkä muistaa ja onnistuin jotenkin blokkaamaan suurimman osan pahoista muistoista tietoisesta mielestäni.

Harmi vain, että tunteita en saanut tungettua sinne komeroon suljettujen ovien taakse ikuisiksi ajoiksi, vaikka se oli silloin nuorudessa vakaa aikomukseni.

Tunnen kovasti häpeää siitä, millainen lapsi ja nuori olin. Ainakin muiden näkökulmasta olen ollut ärsyttävä, erilainen, tyhmä ja ruma. Ja varmaan kaikkea muuta mahdollista negatiivista.

Tätä en silloin aikanaan tajunnut, mutta nyt ymmärrän täydellisesti, millaisena muut ovat minut nähneet ja se on itsetunnolle todella murskaava kokemus kun silmät avautuvat vihdoin kunnolla ja voit oikein tuntea, kuinka häpeä suorastaan pursuaa ihohuokosista ulos ja hengitys salpautuu, kun mietit kaikkia tekoja ja tekemättä jättämisiä ja sanoja, mitä on tullut sanottua ja miten on tullut julkisesti käyttäydyttyä.

Koen, etten ollut tarpeeksi arvokas lapsi, jotta minua olisi haluttu suojella muilta. En ollut suojelun enkä välittämisen arvoinen.

Ala-asteen opettaja, samoin kuin koulutovereideni vanhemmat, eivät selvästikään välittäneet paskan vertaa siitä, vaikka olin jatkuvasti muiden oppilaiden hampaissa. Kaikki tiesivät ja monet näkivät omin silmin ja mitään ei silti tehty. Mieleni annettiin murentua kaikessa rauhassa 9 vuotta ja sinä aikana suurin osa aikuisista ei tehnyt mitään, vaikka kaikki tiesivät, mitä tapahtui.

Minun annettiin hajota kappaleiksi ja nyt olen tosiaan henkisesti aivan palasina kaikesta siitä paskasta, mitä on tapahtunut. Eikä ainoastaan lapsuus ja nuoruus. Aikuisiälläkin on tapahtunut sellaisia asioita, etten tiedä tulenko niistä koskaan pääsemään yli.

Tunnen toisaalta suunnatonta raivoa ja toisaalta murskaavaa syyllisyyttä siitä, että olen omalla toiminnallani ja olemuksellani aiheuttanut sen, että minua kiusattiin ja elämäni pilattiin. Järki sanoo, etten voi olla syyllinen, en ainakaan kokonaan syyllinen kaikkeen kokemaani, että ei kukaan lapsi voi olla syyllinen siihen, että joutuu kiusatuksi ja aikuiset eivät tee mitään, vaikka heidän kuuluisi kantaa vastuu.

Mutta jokin hyvin sinnikäs osa minussa haraa vastaan ja on aivan sataprosenttisesti sitä mieltä että kyllä, minä olen syyllinen osaani ja minut pitäisi suurin piirtein viedä teloituskomppanian eteen, kun olen niin huono ihminen, että hädin tuskin ansaitsen elää.

Muut eivät ole vastuussa, minä itse olen vastuussa kaikesta ja siksi ansaitsen tämän kaiken, eikä minulla ole oikeutta valittaa.

Miten mieli voikin olla näin sairas ja kahtiajakautunut?

Koen olevani noin kymmenen kertaa huonompi ihminen kuin suurin osa ihmiskunnasta.

Ehkä kaiken taustalla on se, etten koe koskaan tulleeni hyväksytyksi omana itsenäni kenellekään. Tai no, ehkä yhdelle ihmiselle ja hänkin hylkäsi minut ollessani kuudentoista. Miten voisin pitää itseäni arvokkaana, kun en koe koskaan saaneeni toisilta ihmisiltä, en edes ns. ystäviltäni sellaista palautetta, että olisin arvokas ja haluttua seuraa ihan omana itsenäni?

Päinvastoin, suurimman osan lukioajastani yritin esittää jotain muuta kuin olin. Koskaan en uskaltanut olla täysin oma itseni, kun en tiennyt, miten minuun suhtauduttaisiin. Vielä tänäkin päivänä huomaan mukautuvani ystävien kaltaiseksi heidän seurassaan ja yritän olla vähemmän minä, koska se oikea minä on niin ruma ja vastenmielinen, ettei kukaan halua sellaiseen tutustua.

Ala-ja yläasteella minulla ei ollut yhtään oikeaa ystävää. Selkäänpuukotuksia tuli oikealta ja vasemmalta. Yritä siinä sitten olla vihaamatta itseäsi, kun toiset haluavat opettaa kädestä pitäen, kuinka inhottava, vastenmielinen ja halveksittava olet.

Järki tiedostaa ja ymmärtää, etten oikeasti voi olla niin kamala, mutta mieli tulee edelleen jossain kaukana perässä.

Nykyään kuitenkin yritän suurimman osan ajasta toimia myönteisellä tavalla, enkä itseäni tuhoten.  Yritän opetella antamaan itselleni anteeksi ja hyväksymään tapahtuneet asiat ja itseni sellaisena kuin olen.

Olen osittain edistynytkin tässä tavoitteessani.

Olen opetellut itkemään uudestaan aikuisiällä ja rohkaistunut tuntemaan kauan kahlittuna olleita pelottavia tunteita, surua ja häpeää, jotka opin tehokkaasti blokkaamaan nuoruusiässä. Olen uskaltautunut tarkastelemaan joitakin muistojani ja opetellut tiedostamaan toimintamekanismeja käyttäytymiseni taustalla.

Silti joka ikinen päivä tunnen itseni huonoksi ja likaiseksi, kun mietin itseäni ja kaikkea sitä, mistä minut on tehty.

Tiedän, että minulla on aivan helvetin pitkä matka edessä, mikäli aion koskaan parantua niistä lukemattomista arvista, jotka peittävät mieleni haurasta pintaa.

Hyväuskoinen hölmö, taas kerran

Huoh. Taas on usko hiukan koetuksella tähän kunnalliseen terveydenhuoltojärjestelmäämme.

Soitin tänään psykiatrian polille, koska marraskuussa tavattuani psykiatrin (johon minulla on ollut säännöllinen hoitokontakti) hän kertoi, että mulla olisi mahdollisuus päästä joulukuussa tapaamaan tulevaa kunnallisen puolen terapeuttia ja että tammikuussa jo alkaisi uusi terapia.

No, eihän se tietystikään näin mennyt. Osaston sihteeri kertoi puhelimitse, että ei kuulemma voi tietää, koska pääsen terapiaan. Jonossa on tällä hetkellä useita potilaita ja tästä syystä on mahdotonta sanoa, milloin terapiani alkaa. Ei uskaltanut luvata mitään, sanoi vain että täytyy jäädä odottelemaan.

Mielenkiintoista on se, että psykiatrini kertoi marraskuussa laittaessaan minut terapiajonoon, että tällä hetkellä tilanne on "hyvä", jono ns. vetää ja että joulukuussa olisi terapeutin haastattelu ja tammikuussa siis alkaisi terapia.

Ja nyt kukaan ei osaakaan sitten sanoa, milloin terapia mahdollisesti alkaa (vai alkaako ollenkaan - en enää luota mihinkään, mitä joku ns. virallinen taho sanallisesti lupailee).

Ihmettelen, miksi psykiatri menee lupaamaan jotain, mitä ei voi pitää ja herättää näin potilaassa turhia toiveita? Ehkä tilanne on polilla muuttunut, on tullut joku akuutimpi tapaus joka on mennyt jonossa edelleni tai jotain ja se on ihan ymmärrettävää, en ole vihainen tästä vaan siitä, että mennään vakuuttelemaan totena asioita, jotka eivät loppupeleissä pidäkään paikkaansa.

Tai ei, en ole oikeastaan edes vihainen. Lähinnä olen turta ja fiilis on jotenkin sellainen, että "olisihan se pitänyt arvata, että näin käy taas, kun on kunnallisen puolen hoitotahosta kyse." Eli itseäni saan syyttää siitä, että olin liian hyväuskoinen hölmö ja otin psykiatrin vakuuttelut todesta. 

Nyt tunnen jääväni tyhjän päälle, kun nykyistä terapiaa on jäljellä enää 2 käyntikertaa ja ei ole mitään tietoa jatkosta. Ei tässä paljoa menneisyyttä voi käydä lävitse, kun nykyhetki ja tulevaisuus stressaavat niin paljon, ettei energia yksinkertaisesti riitä traumojen purkuun. Hyvä, että saa pidettyä itsensä edes jotenkin kasassa tämän masennuksen keskellä.

Tämä nykytilanne, henkisesti tyhjän päälle putoaminen päättyvän terapian keskellä, on toisaalta hyvä muistutus  siitä, että ei pidä olla liian  luottavainen. Järjestelmä voi pettää ja on aina oltava valmis varautumaan pahimpaan. Muuten kasaa itselleen vain turhia toiveita ja sitten saa pettyä rankasti, jos ne eivät toteudukaan.

Joskus toivon että aikani koittaa pian

En tiedä, mitä kirjoittaa, mitä sanoa. Olen turta, mutta samaan aikaan sisällä jyllää voimakas viha ja harmaa epätoivo, joka sumentaa mielen.

Olen miettinyt paljon tulevaisuutta. Tai lähinnä sitä, että tuntuu, ettei sitä tule minun kohdalla olemaan. Tämä elämä on ollut yhtä taistelua viimeiset 15 vuotta ja ylikin ja voimat alkavat kerta kaikkiaan loppua.

Itkin taas tänään kun tajusin, kuinka turhaa kaikki on. Miksi taistella, jos ei voi voittaa? Miksi olla elossa, kun kuolema olisi niin paljon helpompi parempi vaihtoehto? Mitä tällä elämällä on minulle enää annettavaa, eikö se ole jo näyttänyt tarpeeksi kauan rumia kasvojaan ja antanut ymmärtää uudestaan ja uudestaan kerta toisensa jälkeen, että kaikki on jo minun kohdallani nähty ja että tulossa on vain lisää tuskaa ja kärsimystä?

Tuntuu, että minulta on viety melkein kaikki tässä elämässä. Ja se, mitä jäljelle jää...En kerta kaikkiaan tiedä, jaksaako sen avulla elää. Pieniä asioita, pieniä arkipäivän iloja on, mutta mitä ne merkitsevät sen rinnalla, kun ne isot, pahat, raskaat asiat ajavat kaiken muun ohi ja tekevät olemisesta tarkoituksetonta ja jokainen päivä on taistelua aikaa vastaan?

Joinain hetkinä toivon, että aikani koittaisi pian, että kuolema tulisi ja korjaisi minut pois. Tunnen niin vahvasti, ettei elämälläni ole tarkoitusta ja että olen loppujen lopuksi täysin turha ihminen. En ole saanut elämässä mitään aikaan ja olemassaoloni aiheuttaa kärsimystä muille.

Tuntuu, että kaikki rumat sanat, kaikki negatiiviset adjektiivit sopivat minuun. Huonot puolet murskaavat 6-0 alleen ne harvat hyvät ominaisuudet, joita minulla saattaa olla.

En usko, että kukaan, tai ainakin hyvin harva, voisi koskaan ymmärtää näitä tuntemuksiani. Olen ollut hyväuskoinen idiootti, kun joskus luulin, että olisin hyvä ja rakastamisen arvoinen. Tajusin eläneeni illuusiossa, sairaassa harhassa, jossa uskottelin olevani itselleni jotakin. En halunnut uskoa pahantekijöiden sanoja, yritin uskotella itselleni, että olisin viime kädessä heitä kaikkia parempi.

Ja uskokaa kun sanon, etten koskaan halunnut päätyä elämässäni näin alas, vajota tähän pisteeseen. Syvään masennukseen ja itsevihaan. Mutta tässä sitä ollaan ja en tiedä, onko täältä pohjalta enää poispääsyä.

Toissayönä oli taas paha ahdistuskohtaus ja tiedän, että niitä on tulossa lisää. Mieleni murenee pala palalta, enkä tiedä miten kestän sen. Voiko ihmisessä olla niin paljon voimaa, että tästä selviää? Varmasti joissakin yksilöissä on, mutta minä pelkään meneväni lopullisesti murskaksi kaiken paineen alla.

Joskus mietin, olisiko ollut kaikille parempi jos olisin silloin 18-vuotiaana onnistunut siinä ensimmäisessä itsemurhayrityksessä?

Syvissä, pimeissä vesissä

Käynti diakonilla meni aikalailla perseelleen.

Aika oli siis tänä aamuna klo 9. Ensin odotin 15 minuuttia yliaikaa, jotta pääsin vastaanotolle ja ennen kuin ehdimme kunnolla paneutua ongelmiini, puhelin soi vielä 2 kertaa ja siinäkin meni (turhaa) aikaa. Diakoni myös vaikutti aika kireältä ja stressaantunelta.

Hän katsoi tiliotteitani ja oli täten sitä mieltä, että olen "tienannut'" niin paljon (900€/kk) että en ole oikeutettu minkäänlaiseen rahalliseen tukeen. Huolimatta siitä, että vuokrani 430€ ja terapialasku 165€ ovat edelleen maksamatta. Diakonin mukaan "näillä tuloilla" pitäisi kuulemma olla varaa maksaa kaikki laskut.

Vaikutti siltä,  että hänen mielestään olen vain joku satunnainen onnenonkija, joka tulee turhaan ruinaamaan rahaa. Viis siitä, että en ole saanut ostettua masennus- enkä migreeninestolääkkeitä, kun tilillä on vain 230€ ja se pitää säästää tulevaa vuokranmaksua varten. Seuraava rahaerä 294€ tulee 15. päivä ja siitäkin suurin osa menee vuokraan.

Diakoni kysyikin minulta puolileikkisään sävyyn, että "oletko sellainen, että ostelet joskus vähän liikaa kaikenlaista ja sitten rahat ei riitäkään" suurinpiirtein noilla sanoilla. Pahoitin tästä todella mieleni, koska en ole mielestäni ostanut mitään ns. turhaa pitkään aikaan, vaan olen lähinnä koittanut selvitä niin, että saan välttämättömät lääkkeet, bussikortin ja ruoat ostettua sekä laskut maksettua.

Yhteenvetona, tunsin itseni todella nöyryytetyksi istuessani siinä tuolissa, kun minua vastapäätä istui henkilö, joka kyseenalaisti kaikki mitä kerroin ja sivuutti hätäni toteamalla, että "näiden tulojen perusteella sinulle ei tarvitsisi maksaa yhtään mitään."

En voinut estää häpeän ja nöyryytyksen kyyneleitä nousemasta silmiini ja tunsin, miten poskeni alkoivat punoittaa tukahdutetusta kiukusta. Ehkäpä diakoni huomasi tämän, koska tarjoutui lopulta antamaan minulle "joulun kunniaksi" 50 euron lahjasetelin ruokakauppaan. Parempi sekin kuin ei mitään ja olen kiitollinen tästä, mutta silti päällimmäisenä käynnistä jäi mieleen kirvelevä, polttava häpeä.

Niin, tunsin todella tulleeni häpäistyksi, kun minua ei otettu todesta ja diakonin huonosti peitelty asenne oli selvästikin, että "mitä tänne tulet itkemään, kun rahatilanteesi on näin hyvä." Jos se sitä olisi, olisinko ylipäätään mennyt sinne nolaamaan itseni? Minulle oli todella korkea kynnys hakea apua ja sitten kun avunpyyntöön suhtaudutaan tuolla tavoin, niin se syö kyllä uskon koko instituutioon.

Tämän johdosta päädyin sitten eroamaan kirkosta. En ole koskaan ollut erityisen uskonnollinen henkilö ja en koe, että saisin mitään itselleni kyseiseltä organisaatiolta.

Ehkä olen kiittämätön, sainhan sentään sen 50€:n arvoisen lahjakortin? Kiitollisuus ei vain nyt ole päällimmäisenä mielessäni, kun koen tulleeni häpäistyksi ja nöyryytetyksi.

Lähdettyäni itkin avoimesti kadulla. En voinut estää itseäni, kyyneleet vain valuivat poskillani kävellessäni päämäärättömästi eteenpäin. Olin samaan aikaan vihainen, suorastaan raivoissani ja äärettömän pettynyt saamaani kohteluun. Onneksi kannoin laukussani Diapameja varalta ja jouduin ottamaan niitä 4 ja kävelemään pitkin katuja lähes tunnin, ennen kuin kykenin rauhoittumaan edes jotenkin.

Sitten menin kauppaan, ostin 2 siideriä ja join ne lähimmän kauppakeskuksen vessassa. Todella säälittävää, tiedän. Tuntui vaan, etten saa kontrollia itsestäni ja että on ihan sama, vaikka alkaisin ryyppäämään, mitä tässä on enää menetettävää.

Sorruin myös polttamaan, vaikka lopetin lähes 2 vuotta sitten. Ja olisi tehnyt lisää siideriä (tai mitä tahansa alkoholia) mieli, mutta onneksi sain estettyä itseäni. Tiedän, että jos nyt alkaisin juomaan, niin siitä ei seuraisi mitään hyvää (vaikka houkutus onkin suuri).

Terapiassa onneksi pystyin jo olemaan suht rauhallinen. Terapeutti onneksi ymmärtää tilanteeni ja antoi maksuaikaa terapialaskulle. Sovimme, että maksan 100€ tässä kuussa ja 65€ tammikuussa. Sitä en tiedä, miten käy joulukuun terapialaskulle, jos soskusta tulee hylkäävä päätös tällekin kuukaudelle...

Kotona ahmin suklaata, karkkia ja sipsejä niin, että tuli ihan oksettava olo. Jonkinlaista itserankaisua kai tämäkin (ja nyt poden loppuillan pahoinvointia). 

Olen itkenyt neljä päivää peräjälkeen tätä tilannetta. Joskus tuntuu niin pirun toivottomalta kaikki. Nousee taas niin helposti pintaan se ajatus, että miksi edes elän kun kaikki on näin helvetin vaikeaa? Raha-asioiden lisäksi kusee niin terveys kuin ihmissuhteetkin. Toivoa on joskus vaikea nähdä kun ui niin syvissä ja pimeissä vesissä...

Viiltely ja yliannostus sekä itsensä satuttaminen mitä moninaisimmilla tavoilla käy aina välillä mielessä, mutta yritän edelleen vastustaa näitä itsetuhoisia impulsseja minkä pystyn. Tosin eilen sorruin taas hakkaamaan ja puremaan itseäni, kun vihantunteeni otti vallan ja nyt on kädet aikalailla mustelmilla. Onneksi on tämä pimeä vuodenaika ja kukaan ei huomaa, kun voi pitää pitkähihaisia paitoja ihmisten ilmoilla...

Alan olla yhä enemmän sitä mieltä, että mulla tosiaan on se epävakaa persoonallisuushäiriö, niin pahoja mielialanheittelyni ja toistuvat raivokohtaukset ovat. Saatan pimahtaa ihan yhtäkkiä jostain pienestä, mitättömästä impulssista ja alkaa raivon vallassa hakkaamaan itseäni ja 5 minuutin päästä olen ihan suht ookoo ja iloisella fiiliksellä. Tunteet vaihtelevat saman päivän aikana lähes euforisesta olotilasta syvään ja toivottomaan masennukseen ja äärimmäiseen vihaan.

Virallisestihan epävakaata ei ole koskaan minulla diagnosoitu, mutta en oikeastaan tarvitse diagnoosia kun lähes kaikki oireet täsmäävät. Olen lähes sataprosenttisen varma asiasta ilman mitään testejä. Onhan tätä samaa hullunmyllyä jatkunut jo pitkälti yli 15 vuotta. Elän siinä toivossa, että terapian avulla voin vielä joskus ehkä hillitä näitä impulsseja sen verran, että voisin lakata satuttamasta itseäni, ainakaan toistuvasti.

By the way, Voxra on nyt loppu. Saa nähdä, miten selviän loppukuun ilman sitä ja kuinka pahat viekkarit tulee. Uskon ja toivon, että tulen selviämään järjissäni jotenkuten. Kunhan en nyt joutuisi osastolle tai mitään. Onneksi on vielä vähän rauhoittavia varastossa niitä kaikkein pahimpia hetkiä varten...

Älä luota katteettomiin lupauksiin

Tänään oli yksi pahimmista aamuista pitkään aikaan...

Menin joskus yhdeltä yöllä nukkumaan ja kännykkä herätti 6.45 aamulla, koska terapiani on ollut tähän asti torstaisin jo yhdeksältä ja bussi lähtee puolelta. En olisi millään jaksanut nousta, joten torkutin sinne puoli kahdeksaan asti. Sitten raahauduin väsyneenä suihkuun, jossa viivyin peräti puoli tuntia ja sen jälkeen piti vielä pukeutua ja jaksaa meikatakin vähäsen.

Pinna on ollut kireällä osittain huonosti nukuttujen öiden takia ja tänä aamuna meinasin räjähtää taas pitkästä aikaa ihan kunnolla. Olin niin pahantuulinen, että paiskasin vimmoissani luomiväripaletin lattialle, johon se hajosi pieniksi muruiksi. Sitten heitin käteeni osuneen lehden seinään ja kiroilin vähän aikaa itsekseni yrittäen rauhoittua.

Lopulta sain lähdettyä bussipysäkille. Pahaksi onnekseni törmäsin pysäkillä naapuriini (jonka kanssa olemme olleet tekemisissä pari kertaa aikaisemmin) ja vaikka en olisi  halunnut puhua kenenkään kanssa yhtään mitään, tervehdin häntä, kuten kai hyviin käytöstapoihin kuuluu...

Tämä kyseinen naapuri ei vastannut tervehdykseeni ja en tiedä, miksi otin sen niin raskaasti, mutta bussissa minua alkoi itkettää. En tosin näyttänyt sitä, onnistuin pysymään jotenkuten kasassa. Terapiassa en enää pysynyt, vaan aloin itkeä puolihysteerisenä, kun keskustelimme rahatilanteestani ja tästä naapurini käytöksestä.

Vähän aikaa siinä itkettyäni terapeutti kysyi, mikä tunne sai minut itkemään ja siinä sitten aloin avautua, miten väsynyt olen ainaiseen köyhyyteen ja rahaongelmiin, miten paljon harmittaa se, että joudun lopettamaan tämän terapian kesken, miten paljon minua hävettää se, että en pysty maksamaan hänelle, vaikka lupasin. 

Sitten avauduin tästä naapurista ja hänen tämän aamuisesta käytöksestään. En itsekään tajua, miksi se alkoi itkettää, miksi se loukkasi minua niin paljon se tilanne. Terapeutti arveli, että siinä tilanteessa aktivoitui joku aiempi trauma ja koin eräällä tavalla tulleeni hylätyksi, kun tervehdykseeni ei vastattu. Ja hylkäämiskokemuksia elämässäni on totisesti riittänyt...

Hävettää, että vielä tässä iässä otan itseeni näin voimakkaasti siitä, mitä muut ajattelevat minusta. Mitä väliä oikeasti, tervehtiikö naapuri vai ei? Hänen ongelmansa, ei minun. Näinhän se menee jos järjellä ajatellaan.

Tunteeni kuitenkin väittävät, että olen niin hullu, että sen täytyy näkyä minusta jo ulospäin. Hulluus varmasti paistaa silmistäni tai olemuksestani ja sen takia minulle ei haluta olla ystävällisiä tai sen takia kanssani ei kukaan ns. normaali ihminen halua olla missään tekemisissä.

Tunsin myös nolanneeni itseni tosi pahasti, etenkin kun siinä pysäkillä oli muitakin ihmisiä, jotka varmaankin panivat tilanteen merkille. Ketään ei varmaan oikeasti edes kiinnostanut se tilanne, mutta en silti pääse yli tästä valtavasta häpeän tunteesta.

Tiedän, että ylireagoin jälleen kerran tosi vahvasti ja ettei ns. normaali ihminen ota itseensä näin pahasti näin mitättömästä asiasta. Minä vaan satun olemaan paljon tavallista herkempi ihminen ja muutenkin aamu oli alkanut aivan helvetillisen huonosti. Olin jo valmiiksi ollut väsynyt ja itkuinen monta päivää peräkkäin ja tämä naapuri sai kupin ns. keikahtamaan nurin.

Koen siis voimakasta häpeää, kun minua ei tervehditty, vaikka itse tervehdin. Häpeän myös sitä, että menin sillä tavalla parkumaan terapeutin silmien alla (itkin siis lähes koko ajan) enkä pystynyt hillitsemään itseäni. Kai se on ihan normaalia, mutta kun on melkein koko elämänsä tottunut siihen, että itkeminen etenkin toisten läsnäollessa on noloa ja hävettävää, niin se moodi jää hyvin herkästi päälle ja siitä häpeästä on aika vaikea päästä irti...

Ehkä se vielä joskus onnistuu?

Puhuimme terapeutin kanssa myös raha-asioista. Tuntuu niin pahalta ja hävettää, kun en ole vieläkään pystynyt maksamaan terapeutille sitä 165 euron laskua, jonka eräpäivä oli 30.11. Hän lupasi, että jos tekee liian tiukkaa, niin voin maksaa puolet siitä tässä kuussa ja puolet ensi kuussa. Reilu tarjous, mutta nyt näyttää siltä, etten pysty ehkä maksamaan sitä puolikastakaan :/
Saamani sv-päiväraha ja asumistuki menivät melkein saman tien pakollisiin laskuihin (erääntyneet vesi- ja sähkölaskut, lääkärinlausuntotodistus-lasku, jne) ja bussikorttiin. Vielä pitäisi hakea pari reseptilääkettä ja tosiaan maksaa se vuokra ja ainakin puolet terapialaskusta.

Seuraavan sv-päivärahan saan 15. päivä ja se on 290€. Tililläni on tällä hetkellä 240€ joten yhtälö on mahdoton.

Nielin siis ylpeyteni ja soitin diakonille, jotta saisin ruoka-apua ja ehkä avustusta myös lääkekuluihin.
Aika on ensi viikon tiistaina.

Pahoin pelkään, että toimeentulotukea ei tälle(kään) kuukaudelle myönnetä, koska sain veronpalautusta 95€ ja se on aina otettu ainakin omalla kohdallani tulona huomioon. Terapia jää siis maksamatta, samoin lääkkeet hakematta, mikäli en saa apua joko diakonilta tai sossusta.

Vähän kyllä pelottaa, että mitä jos diakoni ei avustakaan noissa lääke- ja terapiakuluissa, mitä sitten teen? Joudunko taas ottamaan pikavippiä, jolla saan pakolliset menot hoidettua?

Sen tiedän, että ruoka-apua on suhteellisen helppo saada, mutta muu avustus on tapauskohtaista. Riippuu siis täysin työntekijästä. En ole ikinä ennen joutunut asioimaan diakonin luona, joten en tunne käytäntöä, vain sen mitä olen netistä lukenut...

Terapiaa päätettiin nyt jatkaa sovitusti joulukuun loppuun, mutta toinen viikottainen terapiakerta jää pois, koska en tulisi selviytymään itse myöskään joulukuun terapialaskusta normihinnalla, joka on siis 270€/kk. Enää on jäljellä 4 käyntiä ja sekin tuntuu pahalta. Kuten olen aiemmin todennut, en haluaisi lopettaa, mutta rahatilanteen takia muuta vaihtoehtoa ei ole.

Tuntuu pahalta myös terapeutin puolesta. Häneltä jää nyt osa tuloista saamatta, kun tässä viime hetkillä joutuu yhtäkkiä tiputtamaan terapiakertojen määrää näinkin rajusti. Hän joutuu myös odottamaan ties kuinka kauan, että saan sen 165€ maksettua. On siis minun syytäni, että hänenkin taloutensa menee ehkä sekaisin...

Tai oikeammin, tämä on mielestäni eniten sosiaalitoimen syytä, kun lupasivat ja vannoivat silloin toukokuussa aloittaessani tämän terapian, että kyllä, he aivan varmasti tulevat maksamaan kuukausittaisen terapiani, olenhan ollut tt-tuen piirissä jo pitkään. Samoin ammativalintapsykologini vakuutti, että kyllä minun terapiani varmasti maksetaan ja ettei mitään ongelmia pitäisi tulla maksukäytäntöjen suhteen. Eipä...

Kukaan ei vaan sattunut mainitsemaan sitä faktaa, että jos jää kesken kuntouttavan työtoiminnan sairaslomalle, niin tuet menevät katkolle ja sitten kun niitä maksellaan jälkikäteen, niin tulee se tilanne, että tt-tuen omavastuu ylittyy, jolloin terapialaskua ei maksetakaan, mikäli kyseiselle kuukaudelle tulee kielteinen tt-tukipäätös. Ja näin on käynyt sekä loka- että marraskuussa.

Lokakuun terapialaskun tosin sosku maksoi pitkin hampain (ja vasta sen jälkeen, kun terapeutti soitti henkilökohtaisesti sosiaalityöntekijälle) mutta marraskuun laskua ei.

Ja tässä sitä nyt ollaan. Jos jotain tästä opin niin ainakin sen, etten ikinä, koskaan, missään tapauksessa enää luota yhdenkään sosiaalityöntekijän katteettomiin lupauksiin.

"No tottakai sä menet sinne terapiaan, jotta sinusta tulee joskus työkykyinen ja pystyt menemään töihin". Näin siis sosiaalityöntekijän omia sanoja lainaten.

Kannattiko uskoa? Ei olisi kannattanut. Olisin välttynyt tältä helvetilliseltä rahasotkulta, jos en olisi alunperinkään aloittanut koko terapiaa.

Terapeuttinikin on ollut ihmeissään sossun käytännöstä ja sanoi, että on kohtuutonta olettaa, että minä itse pienestä sairaspäivärahastani joudun maksamaan näin isoja terapiakuluja. Sen takia talous on nyt sekaisin ja joudun varmaankin leipäjonoon ihan näinä päivinä. Ja ettei hänkään olisi mitenkään osannut arvata, että tässä voisi käydä tällä tavalla...

Jatkossa tämän ei pitäisi olla enää mahdollista, koska sairaanhoitopiirin, eli kunnallisen puolen järjestämä terapia, on täysin ilmaista. Jonka siis pitäisi alkaa joskus tammikuussa. Eipä tarvitse enää ensi vuonna stressata ainakaan terapiamaksuista.

Kunhan nyt selviäisi jotenkin kunnialla tästä loppuvuodesta.