Viimeinen oljenkorsi

Neljä Diapamia heti aamusta. Stressaantunut ja kiukkuinen olo. Asiat ovat levällään ja niitä pitäisi hoidella, saada alta pois.

Harmittaa tosi paljon, kun jouduin perumaan tänään jo kuukausi sitten OMT-fysioterapeutille tilatun ajan. Syystä, että käsissäni on niin pahat mustelmat viime perjantain jäljiltä, jolloin purin ja hakkasin itseeni aika pahat jäljet...

Tämä ei sinänsä ole mitään uutta, aina välillä kilahdan kunnolla ja sitten edessä on joko terään, omiin hampaisiin tai nyrkkeihin turvautuminen. Mutta miksi helvetissä pitikin seota juuri silloin niin pahasti? Eihän tällaisia mustelmia kehtaa kenellekään näyttää. En keksinyt mitään järkevää selitystä, mikä olisi voinut mennä läpi. "Kaaduin tikkailta" tai joku muu yhtä surkea veruke tuskin olisi vakuuttanut ketään. Käsivarteni näyttävät siltä, kuin minua olisi pahoinpidelty ihan kunnolla.

Hävettää, kun jouduin tämän takia soittamaan sinne klinikalle ja perumaan sen ajan. Valehtelin, että olen muka flunssassa ja siksi en pääse tulemaan. Ikinä ennen en ole joutunut yhtäkään tärkeää menoa perumaan itseni vahingoittamisen takia...

Selkä on aika paskana ja istuminen vaikeaa. Sen takia fyssarille olisi tosiaan pitänyt päästä ja seuraava aika on vasta kuukauden päästä. Joudun syömään päivittäin särkylääkkeitä ja koko ajan pelkää, että tilanne saattaa mennä pahemmaksi. Epäilen, että mulla saattaa olla reuma tai nivelrikko, kun suurin osa oireista täsmää ja niitä on jatkunut jo aika pitkään, mutta tk-lääkärin mielestä ei voi olla, kun verikoe näytti negatiivista (ei reumatekijää veressä). Tiedän kyllä, ettei se takaa mitään. Reuma voi olla, vaikkei se näkyisi missään kokeissa. Ja yksityiselle ei todellakaan varaa mennä.

Jos todella sairastan reumaa tai nivelrikkoa, tulevaisuus tuntuu heti astetta synkemmältä. Pelkään, että olen aiheuttanut tämän itse itselleni, kun olen vahingoittanut kehoani niin kauan...Ja nuo sairaudet ovat kroonisia, eikä niitä voi parantaa. Onneksi on lääkkeitä, mutta silti kyseiset sairaudet ovat käsittääkseni eteneviä.

Raha-asioissa olisi myös parantamisen varaa. Toimeentulotukihakemus oli viime kuussa yli kolme viikkoa myöhässä ja jouduin tekemään valituksen aluehallintovirastoon. Tämän kuun hakemuskin oli myöhässä, rahat luvattiin viime viikon torstaiksi, eikä niitä näy vieläkään tilillä, vaikka myönteinen päätös on tehty jo 21.4.
Soitin sinne ja lupasivat, että tänään illalla pitäisi näkyä tilillä ja samaa sanoivat viime torstaina kun paikanpäällä kävin, että viimeistään iltapäivällä näkyy ja eipä vaan näkynyt. Pelkään, että ovat sössineet siellä jotain ja en saa rahoja ollenkaan. Huoh...Välillä on kyllä mielenterveys niin koetuksella tuon sossun kanssa.

Aina saa jännittää, milloin tuki tulee ja eivät sitä edes joka kuukausi myönnä, ja kaiken lisäksi tekivät vielä virheellisen laskelman viime kuussa. Voi kunpa tämä järjestelmä olisi edes vähän selkeämpi ja rahat saisi ajallaan, mutta kun ei niin ei. Raha on ikuinen stressin aihe, kun koskaan ei tiedä, kuinka paljon tukea myönnetään ja kauanko joutuu odottelemaan.

Masentuneena masentaa entistä enemmän, kun raha-asiat kusee. Onneksi on sentään kaapissa ruokaa, ettei ihan nälkää tarvitse nähdä. Osan lääkkeistä olen kyllä joutunut jättämään ostamatta, kun rahat ei ole yksinkertaisesti riittäneet.

Sitäkin häpeän, kun viime viikon perjantaina ammatinvalintapsykologi soitti, kun olin ilmoittanut edellisellä kerralla, ettei minulla olekaan varaa aloittaa sitä terapiaa ja asiat, joita hän sanoi, loukkasivat niin, että katkaisin puhelun kesken kaiken ja paiskasin kännykän raivoissani lattialle. Hävettää, miten aikuinen ihminen voikaan käyttäytyä näin lapsellisesti? Aggressiot on taas todella pinnassa...

Olen ollut viime päivät aikalailla veitsenterällä sen suhteen, että aloitanko terapian vai en. Välillä se on tuntunut mitä parhaimmalta ratkaisulta ja välillä taas ei. Eniten pelkään, ettei sossu suostukaan joka kuukausi korvaamaan omavastuuta (joka on n. 240€ kuukaudessa) kun en ole edes tukeen aina oikeutettu. Itse en todellakaan pysty maksamaan omasta pussistani tuollaista summaa eivätkä mitään maksusitoumusta anna.

Vakuuttivat vaan, että maksavat, mutta en luota tippaakaan sossun lupauksiin, siellä kun ei läheskään aina toimita lain mukaan, tämän olen saanut henk.kohtaisesti kokea. Sitten aloin miettiä, että tämä on todennäköisesti ainoa mahdollisuuteni saada kunnon hoitoa ja jos jätän tilaisuuden käyttämättä niin uutta tuskin tulee. Ja loppujen lopuksi, mitä väliä, vaikka joutuisinkin taloudellisiin vaikeuksiin?

Vaikka luottotiedot menisivät niin onko sillä pohjimmiltaan väliä? Olenhan toivoton tapaus, enkä koskaan pääse muuttamaan pois tästä kämpästä, en koskaan voi enää opiskella enkä tehdä töitä. Ja tulotaso on niin alhainen, ettei näillä rahoilla paljoa ostella mitään ylimääräistä.

Miksi siis murehtia?

Pohjimmainen syy, miksi sittenkin päätin aloittaa terapian on se, että pelkään olevani itseni lisäksi vaarallinen myös muille. Pelkään, että tapan vielä jonkun, jos näitä valtavia aggressionpurkauksia ei saada kuriin.

Olen tikittävä aikapommi, joka räjähtää pienestäkin ärsykkeestä. Tarvitsen ihan oikeasti apua tämän valtavan vihan käsittelemiseen, joka jyllää sisälläni päivästä toiseen. En halua ottaa sitä riskiä, että joku ihan oikeasti kuolee sen takia, etten pysty hillitsemään itseäni.

Terapia on viimeinen oljenkorsi ja siihen on pakko tarttua. Vaikka ei haluaisi.


 

Jos sydän osaisi itkeä verta

Miten tästä voisi parantua? Olen ollut sairas niin kauan, etten enää tiedä, millaista on olla terve, vapaa ja onnellinen. Minusta tuntuu, että olen ikuisesti sidottu menneisyyteeni, etten koskaan pääse sen otteesta irti.

Tunnen olevani niin sairas ja viallinen (hullu) ettei tästä ole minkäänlaista tietä ulos. Vähän kuin kävelisi
sokkeloisessa labyrintissa käytäviä edestakaisin. Joskus jostain kajastaa valoa, mutta aina se loittonee tai sammuu ja hetken päästä olen taas pimeässä, yksin.

Jos sydämeni osaisi itkeä verta, se tekisi niin juuri nyt.

Tämä taistelu tuntuu toivottomalta. Olen varma, että en voi voittaa. Sisälläni asuu hirviö, jokin musta ja kauhea, joka vaanii mieleni perukoilla valmiina hyökkäykseen. Se haluaa ottaa minut hallintaansa, haluaa että satutan itseäni, vuodatan omaa vertani, hakkaan kehoni mustelmille, puren ranteeni rikki ja viillän joka ikisen paljaan pinnan haavoille.

Vastassani on niin valtava tuhon ja kaaoksen voima, että tuntuu kamalalta lähteä selättämään sitä. Se on ollut minussa aina, sen läsnäolo on niin voimakas, se on kuin varjo, joka seuraa aina askeleen perässä. Muukalainen vierelläni, niin tuttu ja turvallinen ja kuitenkin vieras ja pelottava. Se haluaa ottaa minut hallintaansa, yrittää rikkoa mieleni lopullisesti. Synnyttää tuhon mielikuvia, joita on vaikea vastustaa.

Se haukkuu minua hulluksi ja kertoo, kuinka paha ja viallinen olen, että kukaan ei tule koskaan rakastamaan minua, että en ole sen arvoinen, ettei minulla ole mitään toivoa paranemisesta. Pimeä puoleni on niin suuri ja vahva, että pelkään sen hukuttavan minut alleen. Miten sellaista vastaan voi taistella, kun se on olennainen osa
minua? Se on ollut kanssani aina.

 En usko, että edes terapia voisi parantaa minua. Miten synnynnäisen hulluuden voisi parantaa?

Minulla on eräs todella ahdistava muisto, jota en pääse pakoon.

En tiedä, kuinka vanha olen, mutta alle kouluikäinen kuitenkin. Näen kauempana hiekkatiellä muutaman pojan ryhmän. Tuttuja naapurin poikia. Tunnen heidät hyvin, olemmehan leikkineet useasti yhdessä. Suutun jostakin, en muista mistä. Seuraavassa muistikuvassa kädessäni on isäni kuokka, jossa on terävä pää. Heitän sen raivoissani poikia kohti ja he juoksevat karkuun. Huutavat ehkä hullua, en ole aivan varma. Muistikuva ei ole aivan tarkka.

Tuo muisto kertoo varmaan aika paljon minusta. En syyttä miellä itseäni hulluksi, koska jos aivan rehellisiä ollaan, niin hulluhan minä olen ja olin jo pienenä. Eihän kukaan normaali lapsi käyttäydy tuolla tavalla, saa noin hallitsemattomia raivokohtauksia, että yrittää satuttaa toisia.

Kuinka paljon häpeänkään tuota varhaista muistoa. Se vahvistaa kaikki pelkoni todeksi. Olin sekaisin päästäni jo pienenä. Miksi? En tiedä vastausta, en varmaan koskaan saa tietää. Sen tähden tuntuu, että minua ei voi parantaa. Ei kukaan osaa auttaa tällaista aggressiivista hullua. Ja samanlaisia muistoja on useita.

Puukkoa tungetaan sisuksiini lakkaamatta. Kymmeniä, satoja teräviä puukoniskuja. Syviä haavoja, arpia joita edes aika ei paranna.

Perimmäinen olemukseni ja identiteettini rakentuu sen käsityksen varaan, että olen hullu. Hullu isolla H:lla. Häiriintynyt. Henkisesti sairas. Kahjo, seko, skitso, pöpi. Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Vahva sisäinen tunne, että en elä vanhaksi. Miten tällaisen taakan kanssa muka jaksaisi elää seuraavat 50 (tai 40 tai 30 tai 20) vuotta?

Syntymäni oli virhe, jota ei voi enää korjata.

Tällä hetkellä tuntuu, että olen jo puoliksi kuollut.

Palasia menneisyydestäni

Olen viime aikoina alkanut ymmärtää omia käytösmallejani ja perheemme varhaista dynamiikkaa aivan uudella tavalla ja halusin jakaa kanssanne näitä oivalluksia.

Olen aina pelännyt omaa vihaani, sen voimaa ja syvyyttä. Ihmetellyt, mistä se kumpuaa ja miksi en saa sitä millään tavoilla aisoihin, vaan se laukeaa tuon tuostakin jonkin yllykkeen ansiosta ja saa minut käyttäytymään järjettömällä ja vaarallisella tavalla.

Viimein tajusin: minä olen kasvanut siihen jo pienestä pitäen. En vaan nuorempana ymmärtänyt tätä mekanismia, miten se toimii ja miten se näkyy tässä arkipäivässä.

Minä olen toiminut kaikki nämä vuodet oman varhaisen ohjelmointini mukaan tajuamatta mitään. Olen kuvitellut olevani se, joka pitelee ohjia käsissään ja etteivät menneisyyden traumat määritä minua eivätkä varsinkaan ohjaile käyttäytymistäni (muka) millään tavalla.

Totuushan on, että melkein kaikki, mitä olen elämässäni tehnyt, on ollut noiden varhaisten traumojen aikaansaamaa. Loin mieleeni suojaavat kuvat, joita ilman en enää osaa elää, ohjelmoin itseni alitajuisesti
elämään enemmän oman pääni sisällä kuin tässä todellisuudessa, koska se todellisuus, jossa etenkin yläasteaikoinani elin, ei ollut läsnäolemisen arvoista. Minä ohjelmoin itseni "unohtamaan" ja pakenin menneisyyttäni minkä ehdin. Yritin kaikin tavoin pitää tietoisuuteni ulkopuolella kaikki pahat muistot ja tunteet
enkä suostunut kohtaamaan niitä. Tämän mallin opin jo lapsuudenkodissani.

Omat vanhempani kasvoivat 50-luvun kasvatustyylin mukaan, jossa tunteille ei juuri ollut sijaa, varsinkaan itkemisellä ja surulla. Vanhempani omaksuivat sen asenteen, että itkeminen on hävettävää ja ainakaan sitä ei pidä tehdä julkisesti. Minähän itkin pienenä, kun jouduin kiusatuksi. Minä myös suutuin todella voimakkaasti. Mitä tekivät vanhempani?

Minua kiellettiin itkemästä.

"Lopeta se märiseminen" on ainakin isäni tiuskaissut minulle vihaisena jossain tilanteessa, joka ei ole jäänyt selkeänä mieleeni. Muistan vain isäni vihan ja sen kovan, tylyn äänensävyn. Opin siis, että tunteet pitää tukahdutaa, ainakin suru ja kyyneleet. Viha sen sijaan ei ollut niin paha. Huutaminen ja raivoaminen tuntui olevan jotenkin sallitumpaa. Ymmärsin, että vihansa voi näyttää, olivathan vanhempani itsekin välillä aggressiivisia.

Vihan näyttämisestä ei rangaistu yhtä pahasti kuin itkemisestä. Kyyneleistä haukuttiin sekä koulussa että kotona. Minua nimiteltiin itkupilliksi ja kiusaajani oikein nauttivat siitä, kun saivat minut joko suuttumaan näyttävästi tai purskahtamaan itkuun.

Molemmissa tapauksissa se tuntui ns. lisäävän vettä myllyyn. Taisin olla seitsemännellä luokalla, kun kerran purskahdin itkuun opettajani nähden ja tämä vanha nainen oli silminnähden vaivautunut tilanteesta. Silloin kai viimeistään tajusin, että suruaan ei kannata näyttää, se on vaarallista ja sitä ei ymmärretä. Parempi vaan piilottaa kaikki tunteet ja suojautua kovan ulkokuoren taakse.

Niinpä aloin yläasteen ensimmäisenä vuotena leikkiä ns. "kovista" ja ajattelin, että käännän koko asetelman nurinpäin. Tästä lähtien kukaan ei enää satuttaisi minua ja jos joku tulisi aukomaan päätään, niin vastaisin samalla mitalla takaisin. Ja jollain tasolla tämä taktiikka toimikin.

Minua kyllä kiusattiin edelleen, mutta tässä vaiheessa maito oli jo ns. kaatunut ja koko ala-asteen kestänyt kiusaaminen oli jo kovettanut minua niin, että se, mitä yläasteella tapahtui, ei tuntunut enää yhtä pahalta, vaikka vihasinkin kouluun menoa.

Opin siis sekä kotona että koulussa, miten hävettävää ja noloa itkeminen on ja aloin hävetä kyyneleitäni. Siispä lopetin itkemisen ja siirryin sen sijaan huutamiseen ja tavaroiden heittelyyn sekä itseni vahingoittamiseen. Sairasta kyllä, sen vanhempani tuntuvat hyväksyvän paremmin kuin surun ilmaisut.

Nyt kun jälkeenpäin miettii, niin tajuaa, kuinka vääristynyt meidän perheen ilmapiiri oli lapsuudenkodissani.

Ruumiillinen kuritus ja lapsen henkinen nöyryyttäminen olivat vanhemmilleni, etenkin isälleni, ok ja jopa suositeltavaa. Lapsihan pitää "alistaa" jotta se tottelisi ja oppisi kunnioittamaan vanhempiaan. Se ei kyllä kohdallani toiminut, koska aloin päinvastoin vihata isääni. Äitiä en kai varsinaisesti vihannut, mutta hän oli etu-
päässä se, joka joutui ottamaan vastaan raivoni, jota purin häneen kiroilemalla, haukkumalla ja huutamalla.
Tämä toistui viikoittain, joskus jopa päivittäin.

Minusta tuli ihan sekopäinen. Olin ollut suhteellisen kiltti tyttö aina kolmanteentoista ikävuoteeni asti, mutta yläasteelle siirryttyäni helvetti pääsi irti ja aloin käyttäytyä täysin holtittomasti. Häpeä ja suru muuntuivat vihaksi, jota purin raivokkaasti, kykenemättä kontrolloimaan sitä millään tavalla.

Normaali vanhempi olisi luultavasti huolestunut tässä vaiheessa ja hankkinut lapselleen asiantuntija-apua, mutta vanhempani olivat (ja ovat edelleen) sitä mieltä, ettei minussa ollut mitään vikaa, satuinpahan vaan olemaan hieman tempperamenttisempi tapaus.

Koulun kautta pääsin lasten/nuorisopsykiatrian polille juttelemaan, mutta nämä tapaamiset keskeytyivät muutaman kerran jälkeen. En kai ollut tarpeeksi motivoitunut hoitoon. Sääli sinänäsä, ehkä olisin säästynyt paljolta, jos olisin jatkanut käyntejä ja näin saanut apua ajoissa?

En enää ihmettele, että tunteiden normaali ilmaiseminen on minulle edelleen vaikeaa. Kun kotona ja koulussa oppii ensin monta vuotta pelkäämään ja sitten ympäristö kieltää tämän seurauksena syntyneet normaalit tunteet (suru, pelko, häpeä) ja antaa sanatonta esimerkkiä, että vihan ilmaiseminen on huomattavasti parempi vaihtoehto, niin tottakai yksilö omaksuu saman arvomaailman ja oppii piilottamaan todelliset tunteet jopa itseltään.

En enää ihmettele sitäkään, miksi minua ala-asteaikoina pidettiin yleisesti ottaen hulluna. Käyttäydyin selvästi muista oppilaista poikkeavalla tavalla (suutuin todella nopeasti ja avoimesti ja tästähän minua jaksettiin härnätä) ja se varmaan pelotti sekä tiettyjä oppilaita, opettajia että heidän vanhempiaan. Sain sellaisia
raivareita että saatoin juosta kesken koulupäivän metsään ja piilotella siellä itkien ja sekä oppilaat, että opettajat joutuivat etsimään minua ryhmissä. Joskus opettajani joutui pitelemään minua kiinni ja yritti fyysisesti estää pakoni, kun huusin ja rimpuilin hänen otteessaan. Oirehdintani oli siis poikkeuksellisen rajua
ja ihmettelen vieläkin, miksi siihen ei puututtu?

Ehkä se johtui vanhemmistani. Hehän kielsivät kaiken. Eivät uskoneet, miten koulussa käyttäydyin, vaikka opettaja soitti kotiin ja kertoi. Kai se on sitten monelle vanhemmalle liian kova pala myöntää, että heidän lapsensa ei ole täysin normaali.

Olen hieman katkera vanhemmilleni edelleen, että he eivät kyenneet auttamaan minua, kun olisin ulkopuolista apua tarvinnut. Äiti vain sanoi: "Ei haukku haavaa tee". Valitettavasti, kuten kaikki tiedämme, tämä ei pidä paikkaansa.

Ymmärrän kuitenkin, miksi vanhempani olivat niin sokeita. Varmaankin se johtuu heidän taustoistaan. Äidin isä kuoli kun tämä oli vasta 6-vuotias ja mummo jäi neljän lapsen yksinhuoltajaksi. Mummoni oli myös kuulemani mukaan ongelmallinen luonne, joka ei tullut myöskään toimeen omien vanhempiensa ja sisarustensa kanssa. Olen äitini mukaan "perinyt hänen vaikean luonteensa." En väitä vastaan.

Isän isä, vaarini, sen sijaan hylkäsi vaimonsa ja lapsensa kun isä oli vielä pieni. Muutti toiseen maahan, eikä pitänyt mitään yhteyttä vuosikymmeniin. Mummolla ja isällä oli osittain tämän takia huonot välit loppuikänsä eli tavallaan isä joutui molempien vanhempiensa hylkäämäksi ja se on varmasti suurelta osin vaikuttanut siihen, miksi hänestä tuli sellainen kun tuli. Muitakin selittäviä tekijöitä on, joita en ala tässä käydä läpi.

Ymmärrän siis vanhempiani, mutta en silti pysty antamaan heille anteeksi, en vielä. Viha ja katkeruus on edelleen niin syvällä minussa, että menee varmasti vuosia, ehkä koko loppuelämä, jotta voin joskus päästä siitä eroon.

Ainakin yksi asia on varma: tämä kierre tulee katkeamaan minun osaltani. En aio koskaan hankkia lapsia. Nämä sukumme kollektiiviset traumat eivät tule enää siirtymään yhdenkään viattoman lapsen kannettavaksi.

Uuden terapian aloittaminen

Tapasin tänään tulevan terapeuttini toisella arviointikäynnillä ja sovimme aloittavamme terapian ensi kuussa. Kelasta ei ole vielä tullut päätöstä, mutta kaiken järjen mukaan sen pitäisi olla myönteinen.

En oikein tiedä, mitä ajatella tästä. Asiat etenevät tosi nopeasti. Olin henkisesti valmistautunut siihen, että terapia mahdollisesti alkaa vasta joskus syksyllä ja aloittaisimme kerran viikossa- käyntitiheydellä. Nyt sitten sovittiin, että käyntejä tulee olemaan kaksi kertaa viikossa ja aloituspäivä on jo 5.5.

Pelottaa tosi paljon lähteä tähän prosessiin, mutta kuten sanottu, minulla ei ole muita vaihtoehtoja. Vähän stressaa jo etukäteen, miten terapian rahoitus onnistuu (sossu kyllä lupasi maksaa omavastuut, mutta en ole saanut mitään kirjallista todistetta asiasta) mutta kai sekin asia hoituu jollain tavalla.

Mietin, kerronko äidilleni terapian aloituksesta ja päädyin siihen, etten puhu kummallekaan vanhemmalleni mitään koko asiasta. Eivät he ymmärtäisi. "Vieläkö sä käyt siellä terapiassa" on äitini joskus ihmetellen kysellyt, kun on tullut puheeksi, että käyn kolmen viikon välein psykiatrisen sairaanhoitajan luona juttelemassa.

Surullista, kun ei voi olla vanhemmilleen rehellinen, mutta tässä vaiheessa on jo varsin selvää, että tietyt asiat on hyvä jättää kertomatta, ettei aiheuta pahaa mieltä itselleen ja muille...

Unelmat eivät kannattele minua enää

Tänään olen jälleen kerran satuttanut itseäni. Puremalla, raapimalla ja hakkaamalla.

Olin työharjoittelussa normaalisti ja kaiken piti olla ihan ok. Sitten, kaupungilla pyöriessäni, minut valtasi yhtäkkiä aivan mieletön raivo kaikkea ja kaikkia kohtaan. Olisi vain tehnyt mieli heittäytyä lattialle kirkumaan ja itkemään, hakkaamaan ja potkimaan, huutamaan että vittu mitä paskaa. Kaikki, koko tämä elämä.

Työharjoittelupaikkani ei selvästikään tee minulle henkisesti hyvää. Joka ikinen aamu vituttaa mennä sinne, vituttaa olla siellä ja olen niin helpottunut aina kun päivä on ohi. En vaan kestä sitä ilmapiiriä, enkä niitä ihmisiä siellä. Niinsanottu työkin on aivan turhanpäivistä näpertelyä, jota kuka tahansa idiootti pystyisi tekemään.

Tämänkö takia hikoilin 3 ja 1/2 vuotta lukiossa, luin ja pänttäsin jotta pääsisin läpi ja saisin joskus kunnon opiskelupaikan ja työn? Tämän takiako ravasin läpi lukuisat pääsykokeet ja opiskelin puolitoista vuotta taidealalla, jotta joskus pystyisin tekemään jotain muuta kuin siivoamista? (Joka ei siis ole nykyinen toimekuvani )

Kaikki turhaa, ihan kaikki. Hukkaan valui nekin vuodet ja tämä tuntuu olevan päätepysäkki.

Olen niin turhautunut. En kehity ammatillisesti, en pääse puusta pitkään. Olen jumiutunut tähän paikkaan, näillä näkymin hamaan tulevaisuuteen. Vihaan olla tässä paikassa, mutta en uskalla lopettaa, koska minusta tuntuu, etten enää pysty mihinkään muuhun kuin näpertelemään käsilläni jotain yhdentekevää.

Sitäpaitsi, mitä kertoisin vanhemmilleni ja kavereille, jotka kuitenkin haluavat tietää kuulumiseni? En voi, en kehtaa myöntää kenellekään, miten huonosti minulla oikeasti menee. On vaikeaa tunnustaa edes itselleen, että minusta tuli tällainen luuseri, jota kukaan ei arvosta ja joka ei kelpaa edes palkkatuettuun työhön. 

Tuntuu, ettei minulla ole enää aivoja. Ajatus ei kulje ja menen melkein paniikiin, jos joku puhuttelee minua. Miksi kukaan edes haluaisi kommunikoida kanssani? Painukaa kaikki helvettiin, ajattelen mielessäni ja tiedän, että ajatukseni näkyvät varmasti minusta kauas, koska kukaan ei todellakaan ota mitään kontaktia.

Olen aina ollut tällainen. Karkotan olemuksellani kaikki kauemmas. Minussa on jotain perustavanlaatuista vikaa, kun olen aina se syrjitty ja ulkopuolinen. Mennään sitten tämän käsikirjoituksen mukaan, mikäpä siinä. En enää jaksa teeskennellä sosiaalista ja ihmisrakasta, kun en sellainen ole koskaan ollutkaan.


Olen lähes varma, ettei minusta tule ns. "oikeaa" työntekijää koskaan.

Osaan kyllä opiskella, sen taidon olen aina osannut. Istua luokassa hiljaa ja kuunnella opettajaa, kopioida lauseita taululta vihkoon, alleviivata sanat ja tehdä läksyt. Lukea kokeisiin, suoriutua kokeista ja hankkia arvosanoja. Pänttääminen on aina ollut minulle tunnusomaista. Se ei ole ongelma.

Ongelma on se, että työelämä on niin erilaista kuin opiskelu. Ei saa tehdä omaan tahtiin, täytyy olla nopea ja sosiaalinen, täytyy jaksaa aina painaa täysillä, vaikka kuinka väsyttäisi. Pitää olla henkisesti vahva.

Ja minusta ei ole siihen.

En  vaan pysty selviytymään niistä haasteista, joita työ- ja sosiaalinen elämä vaativat. Joten annan olla, luovutan.

Vaikka aina sanotaan, ettei koskaan saisi luovuttaa, niin minä olen jo henkisesti luovuttanut. En jaksa enää taistella, jotta tulisin sosiaalisesti ymmärretyksi ja hyväksytyksi.

Olen luopunut unelmistani. Eivät ne enää kannattele minua, rikkovat vain lisää.

Liian kuollut sisältä

Minusta tuntuu, että olen menettänyt kaiken.

Elämäni on ohi. Kolmekymppisenä.

En koskaan olisi uskonut, että tässä käy näin. Että kaikki unelmani, kaikki kauniit haaveeni ovat poissa, enkä voi saada niitä enää takaisin.

Haaveet siitä, kuinka vielä joskus voisin elää ns. normaalia elämää. Haaveet omasta puolisosta, perheestä, ammatista ja työurasta. Terveydestä puhumattakaan.

Poissa. Lopullisesti mennyttä.

Sitä tulevaisuutta, josta niin kauan haaveilin ja jota niin kovasti odotin...Sitä ei koskaan tullutkaan. Eikä tule.

Olen liian kuollut sisältä, liian rikki ja hajalla.

En edes halua tavata ystäviäni. En nyt, enkä lähitulevaisuudessa. Aina ennen olen jaksanut sosialisoida, saanut heistä voimaa, mutta nyt tuntuu, että he lipuvat pois käsistäni, ulottumattomiin. Tunnen vahvasti, että jollain tasolla olen menettämässä heidät, mutta en jaksa välittää.

Yksin on helpointa olla. Ei tarvitse esittää, eikä häpeillä itseään kenenkään edessä.

Tajuan, että olen pikkuhiljaa erakoitumassa.

Eikä se edes haittaa minua.

Olenhan aina ollut kaikessa se kolmas pyörä, ulkopuolinen yksinäinen susi, joka ei kuulu minnekään.

Kai tämä on oleva kohtaloni.