Eilen oli sairaanhoitajalle aika, jossa tuli mennyt kiusaaminen puheeksi ja aikuisten toiminta niissä tilanteissa.
Tunnen voimakasta vihaa kiusaajiani kohtaan, mutta vielä enemmän vihaan heidän vanhempiaan. Tekisi mieli ottaa joku rynnäkkökivääri, mennä soittamaan niiden ihmisten ovikelloa ja kun ne avaisivat oven, ampua ne kaikki vuorollaan. (Huom: en oikeasti kannata väkivaltaa, enkä ole menossa ketään ampumaan)
Niiden kusipäiden takia mun mielenterveys ja koko elämä on pilalla. Joudun juoksemaan pyskiatrilla ja kaiken maailman ammattilaisilla, koska olen niin häiriintynyt, etten pysty normaaliin elämään ja vuorovaikutukseen. Ja se on kiusaajien, heidän vanhempiensa ja opettajien syytä.
Erityisesti vihaan ensimmäisen luokan opettajaani. Se narttu ansaitsisi todellakin kuulan kalloon ihan vain sen välinpitämättömyyden takia, jota osoitti minua ja myös muita kiusattuja kohtaan.
"Ei meidän koulussa kiusata". Haista vittu. Haistakaa kaikki opettajat vittu, haluaisin sanoa sen niille ihan päin naamaa.
Te ette välittäneet, ette tehneet mitään, vaikka näitte, todistitte niitä tapahtumia, tiesitte aivan varmasti, mistä on kyse. Kukaan teistä ei pistänyt tikkua ristiin. Te vain tuomitsitte pienen, avuttoman lapsen hulluksi ja häiriintyneeksi, mutta kiusaamiseen ette puuttuneet.
Siksi kai minusta tuli tällainen saatanan sekopää.
Vanhempieni käytös ja kodin ilmapiiri tottakai vaikuttivat asiaan, mutta eniten varmasti jatkuva kiusatuksi
ja eristetyksi joutuminen. Ja aikuiset, jos ketkä, olisivat varmasti pystyneet tekemään asialle jotain. Mutta ei. Tosiasiat kielletiin kylmästi. "Meidän koulussa ei kiusata" ja piste. Kukaan ei halunnut myöntää totuutta, vaikka se iski niitä vasten kasvoja.
Kuten silloin, kun juoksin hysteerisesti itkien tietä pitkin paettuani kotoa koulun pihalle, kun äitini oli juuri heitellyt minua suutuspäissään ympäri seiniä ja opettaja ja koulunkäyntiavustaja ottivat minut (armosta?) sisälle kouluajan jo päätyttyä ja teimme yhdessä matematiikan tehtäviä.
Olin jo rauhoittunut, mutta muistan, että kun isäni tuli hakemaan minua takaisin kotiin, olin kauhuissani ja aloin kai itkeä. Muistikuvat ovat tässä kohtaa hämäriä, mutta se on varmaa, että pelkäsin lähes kuollakseni takaisin kotiin menoa enkä olisi millään halunnut lähteä isän mukaan.
Tämänkin ne tiesivät. Aikuiset. Että lapsen kotioloissa ei ole kaikki kohdallaan. Että lasta kenties kaltoinkohdellaan kotona. Eikä kukaan tehnyt mitään. Ei lastensuojeluilmoitusta, ei mitään.
Vaikka oireilin varsin rajusti koulussa. Aikuiset tiesivät, näkivät, mutta kieltäytyivät ottamasta vastuuta mistään. Pesivät paskiaiset kätensä kaikesta vastuusta. Toivottavasti katuvat näin jälkikäteen edes hetkittäin.
Toivottavasti muistavat sen pienen, avuttoman ja itkuisen tytön, joka pelkäsi niin kiusaajiaan kuin omia vanhempiaankin ja jota kukaan ulkopuolinen taho ei ollut valmis auttamaan.
Jos olisin saanut apua jo silloin, olisiko kaikki tämä ollut vältettävissä? En voi olla miettimättä asiaa.
Jokainen lapsi ansaitsee kasvaa turvallisessa ympäristössä, turvallisessa ja rakastavassa ilmapiirissä. Tiedän, että vanhempani rakastivat minua ja tekivät varmasti parhaansa niillä resursseilla, joita heillä oli käytössä, mutta karu totuus on, että he laiminlöivät minua henkisesti ja joskus fyysisestikin.
Pelkäsin heitä molempia, vaikkakin isää enemmän. Minua uhkailtiin säännöllisesti ruumiillisella kurittamisella ja joskus sitä myös käytettiin. Risun ja tukkapöllyt muistan erityisesti. Risu keltaisen jääkaapin päällä odottamassa uhkaavana aina seuraavaa kertaa, kun olisin jälleen "tuhma."
Kerran isäni laittoi minut ulos pakkaseen kuistille istumaan kalsarit ja paita päällä, jotta oppisin, miten tulee käyttäytyä.
Tämä nöyryyttämiskeino vain lisäsi vihaa isääni kohtaan. En oppinut kunnioittamaan häntä, ainoastaan vihaamaan. En ehkä koskaan pysty antamaan anteeksi sitä vahinkoa, jota tämä mies aiheutti hauraalle lapsen mielelleni.
Niin, minä olin tavallista herkempi lapsi, mutta kukaan ei tuntunut sitä ymmärtävän. Kylillä minulla oli hullun maine jo lapsesta lähtien, koska sain raivokohtauksia kesken koulupäivän ja karkasin metsään, josta minua etsittiin opettajien ja muiden oppilaiden avulla. Olin myös ärsyttävä ja provosoiva sekä muiden oppilaiden, että opettajien silmissä.
Herää siis kysymys: miksi asioille ei tehty mitään, vaikka opettajat selvästi näkivät, että oireilin varsin rajusti? Miksi kotioloihin ei puututtu? Miksi kiusaamisen annettiin jatkua vuosia ja taas vuosia? En varmaan koskaan pysty antamaan kaikille asianosaisille anteeksi.
Elämäni voisi olla aivan toisenlaista, jos vanhempani eivät olisi purkaneet omia traumojaan (ja niitä heidänkin lapsuudessa riittää) minuun (ja oletettavasti myös veljiini) ja jos kiusaamiselle olisi laitettu selkeät rajat jo heti alussa.
Nyt sitten sammutellaan paloja, yritetään korjata tätä pirstaleista mieltä, joka on mennyt pois raiteiltaan jo lapsena.
Eniten minua piinaa kysymys: miksi kukaan ei tehnyt mitään? Vaikka kaikki tiesivät? Pidettiinkö minua niin huonona, niin pahana ja toivottomana tapauksena, ettei minuun kannattanut tuhlata resursseja? Pääsisinpä kysymään tätä asiaa niiltä ihmisiltä kasvotusten.
Te tiesitte, te näitte kaiken. Miksi ette toimineet? Te näitte, ettei kaikki ollut kunnossa. Miksi helvetissä te aikuiset ette toimineet, kun teillä kerran olisi ollut mahdollisuus siihen? Enkö minä ollut tarpeeksi tärkeä? Enkö ollut rakastamisen ja suojelemisen arvoinen? Miksi minun piti itse alkaa suojella itseäni, kun
teistä ei ollut siihen, ei yhdestäkään. Se vastuu olisi kuulunut teille. Sen sijaan pieni ja avuton lapsi joutui ihan yksin kantamaan sen vastuun. Sen pienen tytön piti alkaa itse suojella itseään, kun kukaan aikuinen ei ottanut sitä vastuuta, joka heille olisi kuulunut.
Vihaan niitä ihmisiä varmaan ikuisesti. Koen, ettei minulla ole tulevaisuutta (ei ainakaan työelämässä) koska nämä kusipäät eivät hoitaneet hommiaan ja antoivat minun traumatisoitua katsomalla vain kylmästi vierestä, kuinka minua kiusattiin joka päivä ja jätettiin ulkopuolelle.
Miten sellaisen laiminlyönnin voisi antaa anteeksi? En minä edes halua antaa anteeksi. Haluaisin mennä kertomaan niille, miten tässä kävi ja kertoa, että kaikki on teidän syytänne. Toivottavasti kadutte, toivottavasti tunnette syyllisyyttä.
Minä kannan kokemuksiani, haavoja ja arpia lopun ikäni. Te pääsitte helpolla. Te vain katselitte vierestä tekemättä mitään.
Vihaan teitä ja toivon, että karman laki laittaa teidätkin kärsimään jotta tietäisitte, millaista on elää pelossa joka helvetin päivä.
Oon niin samaa mieltä tässä asiassa. Kyllä aikuisten pitäs pystyä tekemään jotain jos ne huomaa ettei kaikki oo hyvin, mutta ei. Se on vaan niin paljon helpompaa sulkea silmät ja olla kuin ei huomaisikaan :/
VastaaPoistaMuistan yhden kerran kun menin kouluterkkarille ja otin varovasti puheeksi sen että minua kiusataan eikä minulla ole kavereita omalla luokallani. No terkkari siihen "no mitäs jos menisit vaikka juttelee niille jos vaikka ystävystyisit jonkun kanssa?"
Hmmm vähän vaikeeta jos koko luokka on osallisena kiusaamiseen ja tietää vaan saavansa paskaa niskaan jos on missään tekemisissä niiden kanssa...
Tai sit se kun opettajat "yrittää" lopettaa kiusaamisen kutsumalla kiusatun ja kiusaajan opettajanhuoneeseen ja kiusaaja pyytää anteeksi monotonisella äänellä eikä edes tarkoita sitä. Ja sama meno jatkuu.
Niin monta avunpyyntöä, niin äänettöminä kuin ääneen lausuttuina, kaikki se kaikui vaan kuuroille korville eikä kukaan tehny mitään. Että kiitos vaan sit tästäkin.
Niinpä...On valitettavan helppoa ja yleistä, että nimenomaan aikuiset kieltävät ne tosiasiat, juuri he jotka pystyisivät tekemään jotain konkreettista. Kurja kuulla, että itsekin olet joutunut kohtaamaan samanlaisia kokemuksia :/ Voi vaan toivoa, että joku päivä nämä aikuiset havahtuisivat ja oikeasti yrittäisivät tehdä asioille jotain.
PoistaMinusta on tärkeää, että vihasi nousee pintaan. On tärkeää, että sanallistat sitä ulos. Usko pois, se on askel taas eteenpäin. Anna vihasi tulla ja pura sitä, sanallista sekä käytä fyysistä voimaa. Hakkaa, potki, huuda. Mattopiiska/pesäpallomaila ovat esimerkiksi todettu hyväksi. Viha pitää saada ulos, koska se on oikeutettua. On täysin oikeutettua ja ymmärrettävää, että vihaat heitä kaikkia. Sinä et tullut nähdyksi, vaikka se olisi ollut aikuisten vastuulla. Se on surullista, ja se suru on totta. Ennen suremista tulee kuitenkin vihata, ja nyt olet sillä tiellä. Hienoa!
VastaaPoistaKiitos rohkaisustasi! Tuntuu hyvältä, että joku sanoi vihdoinkin tuon asian niinkuin se on. Että minulla on oikeus olla vihainen ja vihata. Olen tähän asti jotenkin kieltänyt sen itseltäni, kun en ole halunnut myöntää itselleni, että tietyt ihmiset onnistuivat traumatisoimaan minut niin pahasti...Onneksi nyt pystyn purkamaan vihaani edes hieman järkevämmällä tavalla ja toivoakseni se vielä jonain päivänä on kunnolla omassa hallinnassani.
VastaaPoista