Menneisyyden muisteleminen nostaa tunteita pintaan mutta samalla myös turruttaa.
Joinakin hetkinä tunteeni käyvät aivan ylikierroksilla, joskus taas olen aivan turta, enkä osaa tuntea muuta kuin apatiaa. Kuten nyt. Haluaisin itkeä, mutta yhtään kyyneltä ei tule. On vain epämääräinen ahdistus ja paha olo, joka on läsnä joka ikinen minuutti tässä valvemaailmassani.
Mikään ei ole koskaan tuntunut näin vaikealta. Antaisin mitä tahansa, jotta minun ei tarvitsisi läpikäydä tätä prosessia, mutta vaihtoehtoja ei ole. Tämä kroonistunut masennukseni tappaa minut vielä jonain päivänä jos en onnistu pääsemään yli kipeistä kokemuksista.
Kaikki ahdistaa taas vaihteeksi. Vähän väliä huomaan miettiväni, missä vaiheessa elämää asiat alkoivat mennä näin pahasti pieleen. Alkoiko kaikki jo varhaislapsuudessa, ennen kouluikää? Olinko häiriintynyt jo silloin, vai kiusaaminenko se oli, josta kaikki ongelmani juontavat juurensa?
Minä kielsin kaiken. Menneisyyteni kokemukset ja niiden traumatisoivan vaikutuksen. Kieltäydyin kerta kaikkiaan muistamasta ja ymmärtämästä, mikä vaikutus kiusaamisella ja joukosta eristämisellä minuun oli. Halusin olla kiusaajiani vahvempi ja näyttää heille, että he eivät onnistuisi rikkomaan minua.
Mutta vahinko oli jo tapahtunut. Minä traumatisoiduin tajuamatta sitä itse. Ja aloin huomaamattani toistaa tietynlaisia käyttäytymismalleja, jotka olivat tuhoisia, mutta joista en onnistunut pääsemään irti.
Meidän perheessä ei saanut itkeä. Itkeminen oli kiellettyä, ärsyttävää, noloa ja raivostutti etenkin isääni. "Lopeta se märiseminen!" hän joskus tiuskaisi minulle, kun en kyennyt hillitsemään itseäni.
Vanhempieni esimerkistä opin, että vihan ja aggression ilmaiseminen on sallitumpaa kuin oman surunsa näyttäminen. Kukaan meillä ei itkenyt, koskaan.
Huutaminen oli ookoo ja ruumiillinen kuritus kuului asiaan. Niinpä minä opin, että suru pitää tukahduttaa, painaa piiloon, koska sen näyttäminen on heikkouden merkki. Suru piti siis korvata jollain sallitummalla tunteella, joten vihaan turvautuminen oli minun ratkaisuni.
Lopetin itkemisen kai jossain vaiheessa kun menin yläasteelle ja kun paha olo yllätti, niin huusin, karjuin, heittelin tavaroita, hakkasin itseäni, viiltelin ja kiroilin. Haukuin äitiä jatkuvasti, milloin huoraksi, milloin lehmäksi. Sanoin kauheita asioita, joita en tarkoittanut. Mutta jotenkin ajattelin, että se oli oikeutettua, että äiti sai ansionsa mukaan. Koska oli pahoinpidellyt isäni kanssa minua lapsena (tosin he eivät myönnä, että ruumillinen kuritus olisi pahoinpitelyä), jota en voinut antaa anteeksi.
Isälleni ei voinut huutaa ja raivota, isää ei saanut haukkua. Häntä vastaan en uskaltanut nousta, koska pelkäsin. Joten äiti sai niinsanotusti kaiken paskan niskaansa. En ole ylpeä omasta käyttäytymisestäni, mutta en kertakaikkiaan pystynyt hillitsemään itseäni.
Ja onko se mikään ihme? Molemmat vanhempani käyttivät sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa. Minä opin sen saman vääristyneen käyttäytymismallin ja imin heidän aggressionsa itseeni, kohtalokkain seurauksin.
Olen päättänyt, etten koskaan hanki lapsia ja tämä päätös pitää. Minun kauttani ei synny yhtäkään viatonta lasta lisää kärsimään tähän maailmaan. Ei minusta ole äidiksi, ei vaikka parantuisin täydellisesti. Mikä estäisi minua tekemästä samaa omille lapsilleni kuin mitä vanhempani tekivät minulle? En halua jatkaa näin vinoutunutta geeniperimää.
Veljenlapseni oireilevat samalla tavalla kuin minä aikoinani. Pelkään heidän tulevaisuutensa puolesta. Koko meidän perhe on sairas, mutta kukaan ei myönnä sitä, kukaan ei uskalla sanoa sitä ääneen tai sitten kukaan muu ei yksinkertaisesti tajua.
Kunpa pystyisimme olemaan avoimia toisillemme, mutta eihän se onnistu, kun kukaan ei edes myönnä, että mikään olisi normaalista poikkeavaa...
lauantai 31. tammikuuta 2015
perjantai 30. tammikuuta 2015
En ollut turvassa missään
Olen vihainen. Ei, se on liian laimea ilmaus. Olen raivoissani. Se kuulostaa, tuntuu paremmalta. Olen todella raivoissani kaikesta siitä paskasta, mitä minulle on tapahtunut. Niin raivoissani, että suorastaan tärisen.
Tekisi mieli ottaa kaikki lukuisat lääkärien kirjoittamat B-lausunnot mukaan ja tunkea ne kiusaajien kurkusta alas. Huutaa niille, että saatanan kusipäät, teidän takia kaikki mun elämässä on mennyt päin helvettiä. Tähänkö te pyritte? Oletteko nyt onnellisia, kun saitte tuhottua toisen mielenterveyden?
Haluaisin hakata, potkia, repiä ja raastaa. Ottaa kurkusta kiinni ja kuristaa, kunnes niillä pikku paskoilla ei henki enää kulkisi. Kunpa voisin mennä lapsuuteeni ja oikeasti tehdä niinkuin haaveilen. Kunpa voisin pieksää kunnolla ne kaikki.
Koska niiden syytähän tämä on, koko tämä saatanan elämä. Se, millaiseksi tämä on muodostunut. Millaista paskaa tämä on. Kaikki ne entisen elämäni ihmiset ovat vastuussa tästä. Opettajat, jotka eivät olleet huomaavinaan, eivätkä välittäneet. Kiusaajien vanhemmat, jotka tasan tarkkaan tiesivät, mitä heidän pikku kullannuppunsa tekivät, mutta eivät korvaansa lotkauttaneet. Kiusaajat itse. Ja tietenkin omat vanhempani, jotka väittivät minulle, että "ei haukku haavaa tee." Kyllä muuten tekee.
Pitäisi lähettää lasku perästä ja haastaa ne vittupäät oikeuteen.
Yhteiskunnalle tämä keissi on tullut todella kalliiksi. 6 vuotta psykoterapiaa. Lukuisia lääkekokeiluja. Työtulojen menetykset viimeisten 10 vuoden ajalta. 5 vuotta käyntejä mielenterveyshoitajalla kahden, kolmen viikon välein.
Paljonko veloittaisin tuhotusta mielenterveydestä? Kysymys on jo itsessään absurdi, koska terveys on mittaamattoman arvokasta, ei sille voi määritellä hintaa. Silti olisin mielestäni oikeutettu jonkinlaisiin korvauksiin, koska kiusaajat rikkoivat minut henkisesti, eikä kukaan tehnyt asialle mitään.
Koulussa, kouluaikana. Kun minun olisi pitänyt saada olla rauhassa ja oppia.
Yhteiskunta ei pystynyt suojelemaan minua kiusaajilta. Minut rikottiin, minuun istutettiin krooninen pelko ja ahdistus. Ja viha, joka jäi kytemään sisälleni kuin hehkuva kekäle.
Voisiko kaikki tosiaan olla seurausta koko peruskouluajan kestäneestä kiusaamisesta?
Kilpirauhasen vajaatoiminta. Masennus. Persoonallisuushäiriö. Kivut eri puolilla kroppaa, erityisesti selässä (psykosomaattista kipua?) Kroonistunut sosiaalisten tilanteiden pelko. Muisti- ja oppimisvaikeudet. Lista on varsin kattava, aimakin jos sitä tarkastelee ulkopuolisen silmin.
Vahingolliset olosuhteet sekä koulussa että kotona. Kotona pelkäsin vanhempiani (erityisesti isää) ja heidän tapaansa kurittaa minua ruumiillisesti. Koulussa ja koulumatkoilla pelkäsin kiusaajiani, että he kävisivät minuun käsiksi. En siis ollut turvassa oikeastaan missään.
Niinpä aloin elää pääni sisällä ja kehitin turvakseni suojaavat kuvat, jotka vähitellen peittivät tuskalliset, torjutut muistot alleen.
Ja tässä päivässä, tässä hetkessä onkin todella vaikea ohittaa tuo suojaus, joka muodostui turvakseni jo varhain. Miten ohittaa nuo kuvat, jotka peittävät tuskallisia mieleni sisältöjä, kun torjunta on automaattista ja koko ajan päällä, kun en usein edes huomaa sitä?
Torjuntojen muuri on niin vahva, pelko tukahdutettuja mielen sisältöjä kohtaan niin suurta, että tuntuu lähes mahdottomalta saada kaikki torjuttu muistiaines tietoisuuteen, jossa voisin alkaa prosessoida sitä.
Ahdistus on käsinkosketeltavaa, se puristaa palleani kasaan niin, että on vaikeaa saada kunnolla henkeä.
Kaikki tunteeni asuvat siellä. Kaikki muistoni ovat varastoituneet kehollisessa muodossaan palleani tienoille ja nyt kun prosessi on käynnissä ja olen alkanut tietoisesti palauttaa mieleeni kauan piilossa olleita kipeitä asioita, niin tunnen, kuinka muistojen lisäksi niihin liittyvät tunteet aktivoituvat ja minua on alkanut ahdistaa entistä enemmän.
Mahdanko selvitä hengissä, saati sitten järjissäni siitä, mikä minua odottaa?
Tekisi mieli ottaa kaikki lukuisat lääkärien kirjoittamat B-lausunnot mukaan ja tunkea ne kiusaajien kurkusta alas. Huutaa niille, että saatanan kusipäät, teidän takia kaikki mun elämässä on mennyt päin helvettiä. Tähänkö te pyritte? Oletteko nyt onnellisia, kun saitte tuhottua toisen mielenterveyden?
Haluaisin hakata, potkia, repiä ja raastaa. Ottaa kurkusta kiinni ja kuristaa, kunnes niillä pikku paskoilla ei henki enää kulkisi. Kunpa voisin mennä lapsuuteeni ja oikeasti tehdä niinkuin haaveilen. Kunpa voisin pieksää kunnolla ne kaikki.
Koska niiden syytähän tämä on, koko tämä saatanan elämä. Se, millaiseksi tämä on muodostunut. Millaista paskaa tämä on. Kaikki ne entisen elämäni ihmiset ovat vastuussa tästä. Opettajat, jotka eivät olleet huomaavinaan, eivätkä välittäneet. Kiusaajien vanhemmat, jotka tasan tarkkaan tiesivät, mitä heidän pikku kullannuppunsa tekivät, mutta eivät korvaansa lotkauttaneet. Kiusaajat itse. Ja tietenkin omat vanhempani, jotka väittivät minulle, että "ei haukku haavaa tee." Kyllä muuten tekee.
Pitäisi lähettää lasku perästä ja haastaa ne vittupäät oikeuteen.
Yhteiskunnalle tämä keissi on tullut todella kalliiksi. 6 vuotta psykoterapiaa. Lukuisia lääkekokeiluja. Työtulojen menetykset viimeisten 10 vuoden ajalta. 5 vuotta käyntejä mielenterveyshoitajalla kahden, kolmen viikon välein.
Paljonko veloittaisin tuhotusta mielenterveydestä? Kysymys on jo itsessään absurdi, koska terveys on mittaamattoman arvokasta, ei sille voi määritellä hintaa. Silti olisin mielestäni oikeutettu jonkinlaisiin korvauksiin, koska kiusaajat rikkoivat minut henkisesti, eikä kukaan tehnyt asialle mitään.
Koulussa, kouluaikana. Kun minun olisi pitänyt saada olla rauhassa ja oppia.
Yhteiskunta ei pystynyt suojelemaan minua kiusaajilta. Minut rikottiin, minuun istutettiin krooninen pelko ja ahdistus. Ja viha, joka jäi kytemään sisälleni kuin hehkuva kekäle.
Voisiko kaikki tosiaan olla seurausta koko peruskouluajan kestäneestä kiusaamisesta?
Kilpirauhasen vajaatoiminta. Masennus. Persoonallisuushäiriö. Kivut eri puolilla kroppaa, erityisesti selässä (psykosomaattista kipua?) Kroonistunut sosiaalisten tilanteiden pelko. Muisti- ja oppimisvaikeudet. Lista on varsin kattava, aimakin jos sitä tarkastelee ulkopuolisen silmin.
Vahingolliset olosuhteet sekä koulussa että kotona. Kotona pelkäsin vanhempiani (erityisesti isää) ja heidän tapaansa kurittaa minua ruumiillisesti. Koulussa ja koulumatkoilla pelkäsin kiusaajiani, että he kävisivät minuun käsiksi. En siis ollut turvassa oikeastaan missään.
Niinpä aloin elää pääni sisällä ja kehitin turvakseni suojaavat kuvat, jotka vähitellen peittivät tuskalliset, torjutut muistot alleen.
Ja tässä päivässä, tässä hetkessä onkin todella vaikea ohittaa tuo suojaus, joka muodostui turvakseni jo varhain. Miten ohittaa nuo kuvat, jotka peittävät tuskallisia mieleni sisältöjä, kun torjunta on automaattista ja koko ajan päällä, kun en usein edes huomaa sitä?
Torjuntojen muuri on niin vahva, pelko tukahdutettuja mielen sisältöjä kohtaan niin suurta, että tuntuu lähes mahdottomalta saada kaikki torjuttu muistiaines tietoisuuteen, jossa voisin alkaa prosessoida sitä.
Ahdistus on käsinkosketeltavaa, se puristaa palleani kasaan niin, että on vaikeaa saada kunnolla henkeä.
Kaikki tunteeni asuvat siellä. Kaikki muistoni ovat varastoituneet kehollisessa muodossaan palleani tienoille ja nyt kun prosessi on käynnissä ja olen alkanut tietoisesti palauttaa mieleeni kauan piilossa olleita kipeitä asioita, niin tunnen, kuinka muistojen lisäksi niihin liittyvät tunteet aktivoituvat ja minua on alkanut ahdistaa entistä enemmän.
Mahdanko selvitä hengissä, saati sitten järjissäni siitä, mikä minua odottaa?
torstai 29. tammikuuta 2015
Kuka minä olisin ilman ongelmiani?
Minulla on aivan sairaalloisen vahva menettämisen pelko. Alitajuisesti pelkään jatkuvasti hylätyksi tulemista ja tämä tuli eilen yllättäen esiin kesken työpäivän.
Olen tavallaan ystävystynyt erään työkaverin kanssa. Vietämme myös vapaa-aikaa yhdessä, mikä on minulle uutta, koska yleensä en pysty muodostamaan minkäänlaisia pysyviä ihmissuhteita (kaikki kaverini ovat muinaisilta lukioajoilta, jolloin vielä osasin olla aloitteellinen.) Ystävyyssuhteeni niitä muutamaa vanhaa lukuunottamatta ovat tässä vuosien varrella kariutuneet yksi kerrallaan ja koen jatkuvaa pelkoa siitä, että taas käy samalla tavalla ja minua hyväksikäytetään ja sitten heitetään menemään, kun hyväksikäyttäjä kyllästyy.
Työkaverini vaikuttaa mukavalta ja hänelläkin on mielenterveysongelmia. Olemme tunteneet jo kuukausia, mutta silti en edelleenkään pysty luottamaan tähän ihmiseen ja alitajuisesti odotan, että jotain pahaa tapahtuu.
Tulkitsen tietynlaisia "merkkejä" omasta vääristyneestä perspektiivistäni käsin ja huomaan, kuinka ajatukseni alkavat aina juosta samaa rataa, kun koen hylkäämisen uhkaa: "Vittu mä arvasin tämän. Ei se musta oikeasti välitä, se vaan leikkii mun kustannuksella. En mä ole oikeasti tärkeä kenellekään. Ei kukaan voi pitää musta tällaisena. Kaikki näkee heti, että mussa on jotain perustavanlaatuista vikaa ja ne kääntää selkänsä ennemmin tai myöhemmin. No, painukoon helvettiin kaikki. Omapa on tappionsa" jne jne...
Vihaiset, pelästyneet ja katkerat ajatukset alkavat kiertää kehää pääni sisällä ja minun tekisi mieli alkaa raivota tai heitellä tavaroita. Eilen työkaveri ei tullutkaan istumaan viereeni töissä, kuten tavallisesti ja miten minä tulkitsinkaan tämän tilanteen? No tottakai siten, että minut hylätään taas kerran. Ja että tämähän oli odotettavissa.
Normaalin, perusterveen ihmisen mielestä tämä on varmasti ylireagointia: se, että joku menee toiseen paikkaan istumaan kuin tavallisesti, ei varmaankaan herätä tällaista tunneryöppyä. Mutta minussa sellainen herää joka ikinen kerta, kun koen jonkinlaista (oletettua) uhkaa toisen ihmisen taholta.
Minun traumani heräsivät tuossa hetkessä jälleen henkiin ja pääni alkoi pyörittää sitä vanhaa, tuttakin tutumpaa nauhaa. Ihan oikeasti tunsin tulevani hylätyksi ja paniikkireaktio iski: sydän alkoi lyödä kovempaa, hengitys muuttui raskaammaksi ja sisältäni nousi pelottavan voimakas raivon tunne. Teki mieli huutaa, että "mikä vittu mussa on vialla, kun en kelpaa kenellekään? Näkeekö sen jo päältä, että olen hullu? Vittu mä menen kotiin ja vedän ranteet auki" jne...
Töiden jälkeen selvisi, että työkaverillani oli hyvä syy vaihtaa paikkaa, eikä se johtunut millään tavalla minusta. Olin suunnattoman helpottunut ja iloitsin siitä hiljaa mielessäni, etten tullutkaan hylätyksi (ainakaan sillä kertaa) Silti jään alitajuisesti odottamaan seuraavaa kertaa ja vaikka kuinka hoen itselleni, että eilen oli eilen ja nyt on nyt, minulle ei tapahdu mitään pahaa ja joku voi oikeasti pitää minusta niin sairas mieleni ei halua uskoa sitä. Ei, se panee vastaan minkä ehtii ja käskee minua olemaan varuillani ja hokee hokemasta päästyään, että "ei susta kukaan oikeasti välitä."
On pelottavaa, kun tajuaa, miten hauraalla pohjalla oma mieli on. Että se on luhistumispisteessä ja ei tarvita paljoa että putoaisin taas pohjalle. Ja kuinka paljon minua onkaan satutettu menneisyydessä. Kuinka paljon olenkaan oppinut vihaamaan ja pelkäämään itseäni ja muita ihmisiä.
En haluaisi olla tällainen. En halua, että onneni riippuu muista ihmisistä. Kunpa kykenisin olemaan onnellinen yksin, ilman toisia. Mutta ihminen on sosiaalinen olento ja se, mitä itse eniten kaipaan (terveyden lisäksi) on juuri ne toiset ihmiset, ystävät ja läheiset, jotka tekevät elämästä elämisen arvoisen.
Se on minun suurin traumani ja kipein kokemukseni: tunne hylätyksi tulemisesta. Ja tämä jatkuva hylkäämisen kierre on toistunut jo pikkulapsesta lähtien. Kiusaaminen ja porukoista eristäminen alkoi jo esikoulussa ja päättyi vasta yhdeksännen luokan keväällä, kun vihdoin sain päästötodistuksen ja vaihdoin lukioon toiselle paikkakunnalle, minne kiusaajani eivät minua seuranneet.
Aikuisiälläni lähes kaikki ihmissuhteeni ovat olleet vaikeita ja olen tuntenut tulleeni henkisesti hylätyksi niin monia kertoja, etten jaksa enää muistaa. Kaikista läheisimmät ovat satuttaneet minua kaikista eniten. Pahemmin kuin yksikään kiusaaja olisi koskaan voinut satuttaa.
Minulla ei ole ollut yhtään täysin tervettä ihmissuhdetta. Tietoisuus tästä tekee minut surulliseksi.
Minäkin olisin ansainnut hyviä ihmissuhteita. Minäkin olisin ansainnut onnellisen elämän. Kaikki se riistettiin minulta jo varhain ja totuin siihen, että jatkuva paha olo on normaali olotila. Olen tajunnut vasta vuosia jälkeenpäin, että niin ei kuulu olla. Ei elämän pitäisi olla yhtä kärsimystä.
Huonot ihmissuhteet ovat minulle normi. Huono olo on minulle jokapäiväistä. En tiedä mistään muusta. Satutetuksi tuleminen ja jatkuva pelko on minulle se normaali olotila, jonka kanssa olen oppinut elämään.
Ja siksi pelkään, että minusta ei koskaan voi tulla onnellista ja tasapainoista. Eihän minulla ole kummastakaan olotilasta minkäänlaista kokemusta.
Itseasiassa kun tarkemmin miettii, niin taidan pelätä onnellisuutta. Minun identiteetiltäni katoaisi pohja, enkä enää tuntisi itseäni. Sillä kuka minä olisin ilman tätä depressiota, ilman näitä ongelmiani?
Olen tavallaan ystävystynyt erään työkaverin kanssa. Vietämme myös vapaa-aikaa yhdessä, mikä on minulle uutta, koska yleensä en pysty muodostamaan minkäänlaisia pysyviä ihmissuhteita (kaikki kaverini ovat muinaisilta lukioajoilta, jolloin vielä osasin olla aloitteellinen.) Ystävyyssuhteeni niitä muutamaa vanhaa lukuunottamatta ovat tässä vuosien varrella kariutuneet yksi kerrallaan ja koen jatkuvaa pelkoa siitä, että taas käy samalla tavalla ja minua hyväksikäytetään ja sitten heitetään menemään, kun hyväksikäyttäjä kyllästyy.
Työkaverini vaikuttaa mukavalta ja hänelläkin on mielenterveysongelmia. Olemme tunteneet jo kuukausia, mutta silti en edelleenkään pysty luottamaan tähän ihmiseen ja alitajuisesti odotan, että jotain pahaa tapahtuu.
Tulkitsen tietynlaisia "merkkejä" omasta vääristyneestä perspektiivistäni käsin ja huomaan, kuinka ajatukseni alkavat aina juosta samaa rataa, kun koen hylkäämisen uhkaa: "Vittu mä arvasin tämän. Ei se musta oikeasti välitä, se vaan leikkii mun kustannuksella. En mä ole oikeasti tärkeä kenellekään. Ei kukaan voi pitää musta tällaisena. Kaikki näkee heti, että mussa on jotain perustavanlaatuista vikaa ja ne kääntää selkänsä ennemmin tai myöhemmin. No, painukoon helvettiin kaikki. Omapa on tappionsa" jne jne...
Vihaiset, pelästyneet ja katkerat ajatukset alkavat kiertää kehää pääni sisällä ja minun tekisi mieli alkaa raivota tai heitellä tavaroita. Eilen työkaveri ei tullutkaan istumaan viereeni töissä, kuten tavallisesti ja miten minä tulkitsinkaan tämän tilanteen? No tottakai siten, että minut hylätään taas kerran. Ja että tämähän oli odotettavissa.
Normaalin, perusterveen ihmisen mielestä tämä on varmasti ylireagointia: se, että joku menee toiseen paikkaan istumaan kuin tavallisesti, ei varmaankaan herätä tällaista tunneryöppyä. Mutta minussa sellainen herää joka ikinen kerta, kun koen jonkinlaista (oletettua) uhkaa toisen ihmisen taholta.
Minun traumani heräsivät tuossa hetkessä jälleen henkiin ja pääni alkoi pyörittää sitä vanhaa, tuttakin tutumpaa nauhaa. Ihan oikeasti tunsin tulevani hylätyksi ja paniikkireaktio iski: sydän alkoi lyödä kovempaa, hengitys muuttui raskaammaksi ja sisältäni nousi pelottavan voimakas raivon tunne. Teki mieli huutaa, että "mikä vittu mussa on vialla, kun en kelpaa kenellekään? Näkeekö sen jo päältä, että olen hullu? Vittu mä menen kotiin ja vedän ranteet auki" jne...
Töiden jälkeen selvisi, että työkaverillani oli hyvä syy vaihtaa paikkaa, eikä se johtunut millään tavalla minusta. Olin suunnattoman helpottunut ja iloitsin siitä hiljaa mielessäni, etten tullutkaan hylätyksi (ainakaan sillä kertaa) Silti jään alitajuisesti odottamaan seuraavaa kertaa ja vaikka kuinka hoen itselleni, että eilen oli eilen ja nyt on nyt, minulle ei tapahdu mitään pahaa ja joku voi oikeasti pitää minusta niin sairas mieleni ei halua uskoa sitä. Ei, se panee vastaan minkä ehtii ja käskee minua olemaan varuillani ja hokee hokemasta päästyään, että "ei susta kukaan oikeasti välitä."
On pelottavaa, kun tajuaa, miten hauraalla pohjalla oma mieli on. Että se on luhistumispisteessä ja ei tarvita paljoa että putoaisin taas pohjalle. Ja kuinka paljon minua onkaan satutettu menneisyydessä. Kuinka paljon olenkaan oppinut vihaamaan ja pelkäämään itseäni ja muita ihmisiä.
En haluaisi olla tällainen. En halua, että onneni riippuu muista ihmisistä. Kunpa kykenisin olemaan onnellinen yksin, ilman toisia. Mutta ihminen on sosiaalinen olento ja se, mitä itse eniten kaipaan (terveyden lisäksi) on juuri ne toiset ihmiset, ystävät ja läheiset, jotka tekevät elämästä elämisen arvoisen.
Se on minun suurin traumani ja kipein kokemukseni: tunne hylätyksi tulemisesta. Ja tämä jatkuva hylkäämisen kierre on toistunut jo pikkulapsesta lähtien. Kiusaaminen ja porukoista eristäminen alkoi jo esikoulussa ja päättyi vasta yhdeksännen luokan keväällä, kun vihdoin sain päästötodistuksen ja vaihdoin lukioon toiselle paikkakunnalle, minne kiusaajani eivät minua seuranneet.
Aikuisiälläni lähes kaikki ihmissuhteeni ovat olleet vaikeita ja olen tuntenut tulleeni henkisesti hylätyksi niin monia kertoja, etten jaksa enää muistaa. Kaikista läheisimmät ovat satuttaneet minua kaikista eniten. Pahemmin kuin yksikään kiusaaja olisi koskaan voinut satuttaa.
Minulla ei ole ollut yhtään täysin tervettä ihmissuhdetta. Tietoisuus tästä tekee minut surulliseksi.
Minäkin olisin ansainnut hyviä ihmissuhteita. Minäkin olisin ansainnut onnellisen elämän. Kaikki se riistettiin minulta jo varhain ja totuin siihen, että jatkuva paha olo on normaali olotila. Olen tajunnut vasta vuosia jälkeenpäin, että niin ei kuulu olla. Ei elämän pitäisi olla yhtä kärsimystä.
Huonot ihmissuhteet ovat minulle normi. Huono olo on minulle jokapäiväistä. En tiedä mistään muusta. Satutetuksi tuleminen ja jatkuva pelko on minulle se normaali olotila, jonka kanssa olen oppinut elämään.
Ja siksi pelkään, että minusta ei koskaan voi tulla onnellista ja tasapainoista. Eihän minulla ole kummastakaan olotilasta minkäänlaista kokemusta.
Itseasiassa kun tarkemmin miettii, niin taidan pelätä onnellisuutta. Minun identiteetiltäni katoaisi pohja, enkä enää tuntisi itseäni. Sillä kuka minä olisin ilman tätä depressiota, ilman näitä ongelmiani?
lauantai 24. tammikuuta 2015
Hauras mieleni kuin särkyvää lasia
Minusta tuntuu, etten kestä enää yhtään huonoa ihmissuhdetta.
Pelkään ystävystymistä, pelkään avautumista toiselle ihmiselle. Sisälläni kytee ikuinen pelko siitä, että minua käytetään hyväksi ja rikotaan lisää.
Mieleni on niin hauras, kuin särkyvää lasia. Minut on helppo saada rikki.
Ihmiset ovat minulle yhtä kuin kärsimys. Ihmiset ovat rakentaneet minulle helvetin jota edelleen kannan sisälläni joka ikinen päivä. En jaksa, en halua enkä uskalla enää luottaa kehenkään. Heikkouksiani on käytetty niin monta kertaa hyväksi, että minä olen läksyni oppinut.
Olen ollut niin kovin yksinäinen kaikki nämä vuodet. Ja nyt minulle olisi tarjolla uusi ihmissuhde, mutta en tiedä, haluanko sitä, onko minusta siihen. Onko minusta enää ystävystymään kenenkään kanssa? Olisi helpointa vaan olla yksin ja jatkaa kuten ennenkin.
En kestä, jos tämäkin ihminen osoittautuu vääräksi, kuten ne aiemmat. En halua enää hajota enempää, minua on rikottu jo tarpeeksi tässä elämässä.
En pysty luottamaan enää kehenkään. Olen varma, että kaikki huomaavat, kuinka viallinen olen ja yrittävät käyttää minua hyväkseen. Kuka nyt oikeasti haluaisi olla tällaisen ihmisen ystävä? Kuka minua voisi rakastaa tällaisena?
Mitä minä oikein haluan? En tiedä itsekään. On kaikella tapaa sekava olo.
Pelkään ystävystymistä, pelkään avautumista toiselle ihmiselle. Sisälläni kytee ikuinen pelko siitä, että minua käytetään hyväksi ja rikotaan lisää.
Mieleni on niin hauras, kuin särkyvää lasia. Minut on helppo saada rikki.
Ihmiset ovat minulle yhtä kuin kärsimys. Ihmiset ovat rakentaneet minulle helvetin jota edelleen kannan sisälläni joka ikinen päivä. En jaksa, en halua enkä uskalla enää luottaa kehenkään. Heikkouksiani on käytetty niin monta kertaa hyväksi, että minä olen läksyni oppinut.
Olen ollut niin kovin yksinäinen kaikki nämä vuodet. Ja nyt minulle olisi tarjolla uusi ihmissuhde, mutta en tiedä, haluanko sitä, onko minusta siihen. Onko minusta enää ystävystymään kenenkään kanssa? Olisi helpointa vaan olla yksin ja jatkaa kuten ennenkin.
En kestä, jos tämäkin ihminen osoittautuu vääräksi, kuten ne aiemmat. En halua enää hajota enempää, minua on rikottu jo tarpeeksi tässä elämässä.
En pysty luottamaan enää kehenkään. Olen varma, että kaikki huomaavat, kuinka viallinen olen ja yrittävät käyttää minua hyväkseen. Kuka nyt oikeasti haluaisi olla tällaisen ihmisen ystävä? Kuka minua voisi rakastaa tällaisena?
Mitä minä oikein haluan? En tiedä itsekään. On kaikella tapaa sekava olo.
sunnuntai 18. tammikuuta 2015
Kunpa voisin kadota jonnekin
Ääni päässäni hokee taas: Et selviä loppuun asti. Et jaksa, et pysty elämään tätä elämää. Et ole koskaan osannut elää ja nyt on liian myöhäistä oppia.
Itsetuhoiset ajatukset ovat taas täällä. En pääse niitä pakoon.
Tulevaisuus on kuin pitkä, valoton käytävä täynnä ovia, joita en koskaan pääse avaamaan. Minun pitäisi jaksaa kävellä tuota käytävää eteenpäin, mutta tuntuu, että voimani ehtyvät jo ennen puolta väliä.
Pääsenkö koskaan loppuun asti? Näkyykö siellä edes valoa vai onko kaikki jo kadonnut pimeyteen?
Epäilykset kaiken turhuudesta kalvavat mieltäni. Mitä järkeä on elää sairaana, työkyvyttömänä, köyhänä ja yksinäisenä lopun elämäänsä? Entä jos mikään ei muutu ja joudun kärvistelemään seuraavat 50 vuotta tässä paskassa?
Ei sen puoleen, en usko että ylipäätään elän vanhaksi. Ei kukaan kestä tätä tällaista tyhjyyden ja turhuuden tunnetta loputtomiin.
Elämältäni on kadonnut tarkoitus.
Olemassaolon tuska vyöryy päälleni ja on hetkiä, joina oikeasti toivoisin olevani olematon. Voisinpa vain kadota jonnekin ja olla koskaan palaamatta.
Itsetuhoiset ajatukset ovat taas täällä. En pääse niitä pakoon.
Tulevaisuus on kuin pitkä, valoton käytävä täynnä ovia, joita en koskaan pääse avaamaan. Minun pitäisi jaksaa kävellä tuota käytävää eteenpäin, mutta tuntuu, että voimani ehtyvät jo ennen puolta väliä.
Pääsenkö koskaan loppuun asti? Näkyykö siellä edes valoa vai onko kaikki jo kadonnut pimeyteen?
Epäilykset kaiken turhuudesta kalvavat mieltäni. Mitä järkeä on elää sairaana, työkyvyttömänä, köyhänä ja yksinäisenä lopun elämäänsä? Entä jos mikään ei muutu ja joudun kärvistelemään seuraavat 50 vuotta tässä paskassa?
Ei sen puoleen, en usko että ylipäätään elän vanhaksi. Ei kukaan kestä tätä tällaista tyhjyyden ja turhuuden tunnetta loputtomiin.
Elämältäni on kadonnut tarkoitus.
Olemassaolon tuska vyöryy päälleni ja on hetkiä, joina oikeasti toivoisin olevani olematon. Voisinpa vain kadota jonnekin ja olla koskaan palaamatta.
tiistai 6. tammikuuta 2015
En kestä itseäni
Mustat ajatukset syövyttävät jälleen mieltäni.
Ajattelen päivittäin kuolemaa. Itseni tappamista. Eri tapoja lähteä.
Mietin hiljaa mielessäni, kuinka kauan minulla on enää aikaa. Tällä hetkellä on vahva tunne siitä, etten elä vanhaksi.
En minä halua elää tällaista elämää. En kestä itseäni tällaisena. Jonain päivänä voimani yksinkertaisesti loppuvat ja pahoin pelkään, että se on menoa sitten.
Selkä on melkein koko ajan kipeä. Pärjään kyllä tämän kivun kanssa, mutta pelkään, että se pahenee lopulta sietämättömäksi.
Kävin osteopatiaan perehtyneellä fysioterapeutilla, joka veloitti 62€ käyntikerrasta ja käsittelystä oli apua tasan kahdeksi päiväksi. Sitten kivut tulivat takaisin. Ei minulla kertakaikkiaan ole varaa näin kalliisiin hoitoihin, varsinkaan jos niistä ei ole tämän enempää apua.
Nyt mietin, miten vuokranmaksun jälkeen rahat riittävät ruokaan ja muihin laskuihin. Kolme hoitokertaa kustantaa lähes 200€ joka on minulle tähtitieteellinen summa. Jo itsessään lääkkeisiin menee yleensä monta kymppiä kuukaudessa ja sossuhan ei tunnetusti korvaa yksityisen puolen hoitoja...
Terveyskeskuksen lääkärille on aika ensi viikolla (jo kuukausi ajanvarauksesta.) Pelkään, että en saa muuta apua kuin kipulääkereseptin kouraan ja se on sitten heippa. Toisaalta, onhan sekin parempi kuin ei mitään...
Masennus pahenee taas. Alkaa olla vaikeaa selvitä päivittäisistä rutiineista. Koko ajan itkettää ja tekisi vain mieli nukkua koko ajan. Tätä menoa olen pian osastohoidon tarpeessa.
Tuntuu, että olen umpikujassa. Että kaikki toivo alkaa kadota tästä elämästä. Että ei-niin-kaukana-tulevaisuudessa koittaa lopullinen murtumispiste ja minä en enää jaksa.
Tämä jatkuva, loputon, ikuinen ja päättymätön tuska repii sydäntäni kappaleiksi.
En halua elää loppuikääni yksinäisenä ja sairaana. En halua olla hyödytön yhteiskunnalle. Enkä jaksa enää sitä, että kaikki ne ihmiset, joita rakastan, satuttavat minua tavalla tai toisella.
Pelkkää kivusta toiseen kulkemista, koko tämä elämä.
Minun sietokykyni rajat alkavat tulla pian vastaan.
En enää tiedä, mitä tehdä.
Ajattelen päivittäin kuolemaa. Itseni tappamista. Eri tapoja lähteä.
Mietin hiljaa mielessäni, kuinka kauan minulla on enää aikaa. Tällä hetkellä on vahva tunne siitä, etten elä vanhaksi.
En minä halua elää tällaista elämää. En kestä itseäni tällaisena. Jonain päivänä voimani yksinkertaisesti loppuvat ja pahoin pelkään, että se on menoa sitten.
Selkä on melkein koko ajan kipeä. Pärjään kyllä tämän kivun kanssa, mutta pelkään, että se pahenee lopulta sietämättömäksi.
Kävin osteopatiaan perehtyneellä fysioterapeutilla, joka veloitti 62€ käyntikerrasta ja käsittelystä oli apua tasan kahdeksi päiväksi. Sitten kivut tulivat takaisin. Ei minulla kertakaikkiaan ole varaa näin kalliisiin hoitoihin, varsinkaan jos niistä ei ole tämän enempää apua.
Nyt mietin, miten vuokranmaksun jälkeen rahat riittävät ruokaan ja muihin laskuihin. Kolme hoitokertaa kustantaa lähes 200€ joka on minulle tähtitieteellinen summa. Jo itsessään lääkkeisiin menee yleensä monta kymppiä kuukaudessa ja sossuhan ei tunnetusti korvaa yksityisen puolen hoitoja...
Terveyskeskuksen lääkärille on aika ensi viikolla (jo kuukausi ajanvarauksesta.) Pelkään, että en saa muuta apua kuin kipulääkereseptin kouraan ja se on sitten heippa. Toisaalta, onhan sekin parempi kuin ei mitään...
Masennus pahenee taas. Alkaa olla vaikeaa selvitä päivittäisistä rutiineista. Koko ajan itkettää ja tekisi vain mieli nukkua koko ajan. Tätä menoa olen pian osastohoidon tarpeessa.
Tuntuu, että olen umpikujassa. Että kaikki toivo alkaa kadota tästä elämästä. Että ei-niin-kaukana-tulevaisuudessa koittaa lopullinen murtumispiste ja minä en enää jaksa.
Tämä jatkuva, loputon, ikuinen ja päättymätön tuska repii sydäntäni kappaleiksi.
En halua elää loppuikääni yksinäisenä ja sairaana. En halua olla hyödytön yhteiskunnalle. Enkä jaksa enää sitä, että kaikki ne ihmiset, joita rakastan, satuttavat minua tavalla tai toisella.
Pelkkää kivusta toiseen kulkemista, koko tämä elämä.
Minun sietokykyni rajat alkavat tulla pian vastaan.
En enää tiedä, mitä tehdä.
perjantai 2. tammikuuta 2015
Ei pakotietä
Vuosi vaihtui, minä en.
Olen edelleen se sama jatkuvien ongelmiensa kanssa painiskeleva epävarma tyttö, joka ei haluaisi elää tätä elämää.
Joskus toivon, että voisin sulkea silmät ja nukahtaa ja herätä toisenlaiseen todellisuuteen ja tajuta, että kaikki olikin vain pahaa unta, että niitä pahoja asioita ei oikeasti tapahtunut, että tämä ei ole totta.
Mutta kaikki tämä on totta ja haluaisin kirkua, huutaa ääneni käheäksi siitä tuskasta kun tajuan, että ulospääsyä ei ole.
Ei ole olemassa pakotietä.
Minä elän tätä elämää tässä todellisuudessa, jota vihaan joka ikinen päivä. Tunnen olevani kuin rotta loukussa. En pääse eteen- enkä taaksepäin. Olen jämähtänyt johonkin ihme välitilaan, ei-elämään, määrittelemättömäksi ajaksi enkä voi väittää, ettenkö tuntisi suurta halua tehdä itsemurha jotta pääsisin pois tästä kaikesta.
Mutta en voi tehdä sitä ainakaan vielä, koska vanhempani elävät ja olen luvannut itselleni, että jos täytyy niin tapan itseni vasta sitten, kun kumpikin heistä on poissa.
Joskus mietin, että olisi helpompaa elää kokonaan ilman perhettä ja vanhempia, niin ei tarvitsisi sinnitellä täällä kenenkään toisen takia. Eikä tarvitsisi tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että tuottaa tuskaa niille kaikkein rakkaimmille ihmisille.
Olen alkanut muistaa paloja menneisyydestäni, kokea niitä tunteita, jotka aikoinaan sain suljettua suurella vaivalla pois tietoisuudestani ja nyt tuntuu siltä, että tämä prosessi tappaa minut henkisesti.
En todellakaan tiedä, miten tulen selviytymään tämän tuskan kanssa, jota muistot minussa herättävät, mutta ei taida olla muutakaan vaihtoehtoa.
Enää en voi perääntyä. Prosessi on lähtenyt käyntiin, enkä usko että sitä saa enää tässä vaiheessa pysäytettyä. Vaikka tuntuisi miten pahalta, on vain purtava hammasta ja kestettävä.
Luen paljon erilaisia blogeja joista jotkut saavat minut pohtimaan hiljaa itsekseni, miten on mahdollista, että niiden kirjoittajat ovat vielä elossa? Kaiken sen jälkeen, mitä heille on tapahtunut ja miten vaikeaa heidän elämänsä täytyy olla?
Minä kunnioitan jokaikistä heistä. He ovat todellisia selviytyjiä. Itse en kestäisi varmaan puoliksikaan niin hyvin. Heidän sijassaan minä olisin jo tappanut itseni, koska en ole yhtä vahva. En ole koskaan ollut, toisin kuin nämä taistelijat.
Olen aina piiloutunut selviytymismekanismieni taakse ja yksinkertaisesti sulkenut mielestäni pois ne asiat, joita en ole halunnut muistaa. Minä olen virheellisesti luullut olevani vahva, mutta tajusin, että se oli kaikki pelkkää harhakuvitelmaa.
Tänään minulle tuli postissa eräs lehti, jota luin teini-ikäisenä. Vanha numero vuodelta 1998. Tilasin sen Huutonetistä, koska halusin tietoisesti yrittää muistaa asioita, jotka ovat jääneet hämärän peittoon ja ajattelin, että ehkä jokin konkreettinen asia niiltä vuosilta aktivoisi aivojani sen verran, että saisin nostettua "unohtuneita" asioita pintaan.
Ja se toimi, paremmin kuin hyvin. Ehkä liiankin hyvin.
Selasin lehteä ja pysähdyin lukemaan erästä aukeamaa, jossa käsiteltiin itselleni niin kovin tuttuja asioita: mielenterveysongelmia. Ja siinä hetkessä minä muistin, miltä tuntui olla se kolmetoistavuotias tyttö, joka tunsi olevansa aivan yksin ja jota kiusattiin koulussa joka ikinen päivä.
Se tyttö, jolla ei ollut lupaa kokea surua, joten hän käänsi sen kaiken vihaksi ja näin hänestä tuli pysyvästi nuori vihainen nainen, joka teki kaikkensa, jotta ei tarvitsisi tuntea ja ennenkaikkea, joka ei enää itkenyt, vaikka se olisi tehnyt hänelle pelkästään hyvää.
Ja kaikkien näiden vuosien jälkeen, minä purskahdin itkuun kun tunsin jälleen sen saman tuskan, joka repi minua sisältä jo tuolloin. Valtavaa yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta, häpeää, pelkoa, vihaa. Kaikkia mahdollisia tunteita sekaisin.
Tätä minä en halunnut muistaa. Juuri tuossa hetkessä kiteytyi kaikki se tuska, jota olen juossut karkuun koko ikäni ja mikä valtava pettymys, kun en onnistunutkaan siinä! Minä kun luulin pitkään olevani selvillä vesillä. Että minä selvisin, pystyin unohtamaan ja jatkamaan eteenpäin, että minun ei enää koskaan tarvitsisi kohdata niitä muistoja ja tunteita, jotka olivat liian tuskallisia kolmetoistavuotiaan tytön käsitellä.
Kuinka säälinkään tuota tyttöä, että hän joutui kestämään kaiken sen paskan. Ja kuinka surullinen olenkaan siitä, että minun täytyy kokea kaikki ne kirotut asiat pääni sisällä uudestaan, vaikka luulin ja toivoin, ettei minun tarvitsisi sitä enää tehdä.
Mutta kuka sanoi, että elämä olisi koskaan ollut reilua?
Olen edelleen se sama jatkuvien ongelmiensa kanssa painiskeleva epävarma tyttö, joka ei haluaisi elää tätä elämää.
Joskus toivon, että voisin sulkea silmät ja nukahtaa ja herätä toisenlaiseen todellisuuteen ja tajuta, että kaikki olikin vain pahaa unta, että niitä pahoja asioita ei oikeasti tapahtunut, että tämä ei ole totta.
Mutta kaikki tämä on totta ja haluaisin kirkua, huutaa ääneni käheäksi siitä tuskasta kun tajuan, että ulospääsyä ei ole.
Ei ole olemassa pakotietä.
Minä elän tätä elämää tässä todellisuudessa, jota vihaan joka ikinen päivä. Tunnen olevani kuin rotta loukussa. En pääse eteen- enkä taaksepäin. Olen jämähtänyt johonkin ihme välitilaan, ei-elämään, määrittelemättömäksi ajaksi enkä voi väittää, ettenkö tuntisi suurta halua tehdä itsemurha jotta pääsisin pois tästä kaikesta.
Mutta en voi tehdä sitä ainakaan vielä, koska vanhempani elävät ja olen luvannut itselleni, että jos täytyy niin tapan itseni vasta sitten, kun kumpikin heistä on poissa.
Joskus mietin, että olisi helpompaa elää kokonaan ilman perhettä ja vanhempia, niin ei tarvitsisi sinnitellä täällä kenenkään toisen takia. Eikä tarvitsisi tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että tuottaa tuskaa niille kaikkein rakkaimmille ihmisille.
Olen alkanut muistaa paloja menneisyydestäni, kokea niitä tunteita, jotka aikoinaan sain suljettua suurella vaivalla pois tietoisuudestani ja nyt tuntuu siltä, että tämä prosessi tappaa minut henkisesti.
En todellakaan tiedä, miten tulen selviytymään tämän tuskan kanssa, jota muistot minussa herättävät, mutta ei taida olla muutakaan vaihtoehtoa.
Enää en voi perääntyä. Prosessi on lähtenyt käyntiin, enkä usko että sitä saa enää tässä vaiheessa pysäytettyä. Vaikka tuntuisi miten pahalta, on vain purtava hammasta ja kestettävä.
Luen paljon erilaisia blogeja joista jotkut saavat minut pohtimaan hiljaa itsekseni, miten on mahdollista, että niiden kirjoittajat ovat vielä elossa? Kaiken sen jälkeen, mitä heille on tapahtunut ja miten vaikeaa heidän elämänsä täytyy olla?
Minä kunnioitan jokaikistä heistä. He ovat todellisia selviytyjiä. Itse en kestäisi varmaan puoliksikaan niin hyvin. Heidän sijassaan minä olisin jo tappanut itseni, koska en ole yhtä vahva. En ole koskaan ollut, toisin kuin nämä taistelijat.
Olen aina piiloutunut selviytymismekanismieni taakse ja yksinkertaisesti sulkenut mielestäni pois ne asiat, joita en ole halunnut muistaa. Minä olen virheellisesti luullut olevani vahva, mutta tajusin, että se oli kaikki pelkkää harhakuvitelmaa.
Tänään minulle tuli postissa eräs lehti, jota luin teini-ikäisenä. Vanha numero vuodelta 1998. Tilasin sen Huutonetistä, koska halusin tietoisesti yrittää muistaa asioita, jotka ovat jääneet hämärän peittoon ja ajattelin, että ehkä jokin konkreettinen asia niiltä vuosilta aktivoisi aivojani sen verran, että saisin nostettua "unohtuneita" asioita pintaan.
Ja se toimi, paremmin kuin hyvin. Ehkä liiankin hyvin.
Selasin lehteä ja pysähdyin lukemaan erästä aukeamaa, jossa käsiteltiin itselleni niin kovin tuttuja asioita: mielenterveysongelmia. Ja siinä hetkessä minä muistin, miltä tuntui olla se kolmetoistavuotias tyttö, joka tunsi olevansa aivan yksin ja jota kiusattiin koulussa joka ikinen päivä.
Se tyttö, jolla ei ollut lupaa kokea surua, joten hän käänsi sen kaiken vihaksi ja näin hänestä tuli pysyvästi nuori vihainen nainen, joka teki kaikkensa, jotta ei tarvitsisi tuntea ja ennenkaikkea, joka ei enää itkenyt, vaikka se olisi tehnyt hänelle pelkästään hyvää.
Ja kaikkien näiden vuosien jälkeen, minä purskahdin itkuun kun tunsin jälleen sen saman tuskan, joka repi minua sisältä jo tuolloin. Valtavaa yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta, häpeää, pelkoa, vihaa. Kaikkia mahdollisia tunteita sekaisin.
Tätä minä en halunnut muistaa. Juuri tuossa hetkessä kiteytyi kaikki se tuska, jota olen juossut karkuun koko ikäni ja mikä valtava pettymys, kun en onnistunutkaan siinä! Minä kun luulin pitkään olevani selvillä vesillä. Että minä selvisin, pystyin unohtamaan ja jatkamaan eteenpäin, että minun ei enää koskaan tarvitsisi kohdata niitä muistoja ja tunteita, jotka olivat liian tuskallisia kolmetoistavuotiaan tytön käsitellä.
Kuinka säälinkään tuota tyttöä, että hän joutui kestämään kaiken sen paskan. Ja kuinka surullinen olenkaan siitä, että minun täytyy kokea kaikki ne kirotut asiat pääni sisällä uudestaan, vaikka luulin ja toivoin, ettei minun tarvitsisi sitä enää tehdä.
Mutta kuka sanoi, että elämä olisi koskaan ollut reilua?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)