Mieli on armoton

Menneisyys nostaa jatkuvasti mieleeni asioita, jotka yritän niin kovasti pitää alitajuntani pimeissä komeroissa.

Mieli on armoton. Mitä ei tunnista, se vaikuttaa kuitenkin alitajuisesti meissä jollain tapaa ja jos ihminen ei pidä varaansa, alitajuntamme voi hukuttaa meidät.

Jäämme jumiin, toistamaan samoja vanhoja kaavoja, opittuja käyttäytymismalleja, joista emme pääse eroon, koska olemme tottuneet toimimaan tietyllä tavalla ja olemme niin sokeita, ettemme näe.

Emme kerta kaikkiaan näe metriäkään eteemme ja menneisyytemme tulee lopulta pilaamaan tulevaisuutemme, koska emme osaa päästää irti noista kaavoista, jotka ovat niin tuttuja ja turvallisia ja jollain sairaalla tavalla rakkaita meille.

Kipuun voi jäädä koukkuun. Niin henkiseen kuin fyysiseenkin. Minä olen kai ollut koukussa niihin molempiin. Ehkä olen vielä tänäkin päivänä?

Kuinka monta kertaa olenkaan hakannut päätäni seinään, koska olen itsepintaisesti toistanut huomaamattani samaa kaavaa ja sitten ihmetellyt, miksi minulle aina käy näin.

 Miksi joudun hylätyksi kerta toisensa jälkeen, miksi aina toistan samaa vanhaa kaavaa?

Vaikka tiedostan kaiken tämän, en vain kykene rikkomaan tätä kaavaa. Olen liian heikko päästääkseni irti menneisyydestä, liian heikko ja hauras ja väsynyt rimpuilemaan irti.

Onni on minulle mysteeri. Miten ollaan yhtä maailmankaikkeuden kanssa, miten päästään pelosta eroon? Minä olen pelännyt koko ikäni.

Sisälläni asuu jatkuva, loputon pelko ja se pelko on vahvempi kuin mikään muu.

Maailmassa on niin paljon sanoja.

Onnellisuus.Tyyneys.Mielenrauha. Kauniita sanoja, jotka eivät merkitse minulle mitään. En ole koskaan kokenut mitään noista tunteista. Tai ehkä joskus pikkulapsena, mutta en kykene muistamaan sitä.

Miten joku voi olla onnellinen kun katsoo maailmaa ympärillään?  Miten helvetissä kukaan voi olla onnellinen tällaisessa paikassa?

Toiset meistä elävät maanpäällisessä helvetissä, mutta suurin osa ns. tavallisista ihmisistä kulkee laput silmillä päivästä toiseen. Miten he jaksavat elää tässä oravapyörässä? Mikä heitä ajaa eteenpäin, miten voi olla mahdollista, etteivät he näe, kuule, tunne?

 Eikö heitä koskaan ahdista tämä sairas ja niin monella eri tavalla kieroutunut maailma?

Miten kukaan ylipäätään voi säilyttää mielenterveytensä tässä järjettömässä maailmassa? Miksi suurin osa ihmisistä ei koe jatkuvaa syyllisyyttä, miten he pystyvät ummistamaan silmänsä kaikelta paskalta?

Olenko minä hullu vai maailma, joka on ulkopuolellani? En enää tiedä.